Tahtoisin vähän kommentteja ja mielipiteitä siitä kannattaisiko tätä tarinaa alkaa ihan tosissaan jatkaa ja voisiko siitä tulla jotain muutakin kuin pöytälaatikkokirjoitelma. Teksti ei ole ihan lopullisessa asussaan ja joitain asioita varmaan tulen kirjoittamaan vähän eri sanoin, mutta ajatelkaa tätä lähtökohtana.
1.
Kettu jolkotteli läpi metsän. Se oli kiertämässä reviirinsä rajoja. Tassut rapsahtelivat tuskin kuuluvasti kuivilla lehdillä, aurinko paistoi, mutta ei enää lämmittänyt kovinkaan paljon. Sen valjujen säteiden tuoma heikko lämpö vain nosti metsänpohjalta ja puiden oksilta kosteutta ilmaan pieniksi sumuhattaroiksi. Oli lokakuu ja sen saattoi haistaa ilmassa. Mutta nyt ilmassa tuoksui jotain muutakin! Jotain uutta ja erikoista. Kettu pysähtyi nuuskimaan tarkemmin, mutta tuoksu oli sille vieras. Se ei ollut vaarallinen haju, eikä oikeastaan kovin epämiellyttäväkään, mutta uusi ja erilainen. Kettu pohti hajua niin että unohti asettaa tassunsa tarkasti ja siksi se astui kuivan oksan päälle, joka katkesi rasahtaen. Kettu pinkaisi pakoon häntä suorana.
Samaan aikaan vähän matkan päässä istui Mökötöö. Se istui hyvin syventyneenä ajatuksiinsa. Se pohti parhaillaan mistä se voisi saada pari pientä ja somaa pitsiverhoa ikkunoihinsa, mitä se tekisi kahdella tusinalla kirsikkakuvioisia posliinikuppeja ja kuinka se ehtisi juoda kaikki kellariin säilötyt karpalomehut ennen kuin ne alkaisivat käydä ja muuttuisivat likööriksi.
Mökötöö oli juuri perinyt isotädiltään talon. Suuren talon jossa oli paljon huoneita ja tavaraa. Mökötööllä ei ollut koskaan ollut taloa ja siksi se ei tiennyt miten pitäisi suhtautua tähän suureen elämänmuutokseen. Ainahan se voisi antaa koko talon pois teekuppeineen ja karpalomehuineen päivineen, mutta kun sillä ei koskaan ollut ollut omaa taloa tai yhtään mitään muutakaan. Ajatus siitä että nyt sillä oli ihan IKIOMA talo kutkutti jotenkin mukavasti sisältä.
Metsästä kuului risahdus ja kahahdus. Äänet saivat Mökötöön havahtumaan mietteistään. Se nosti kuononsa ja haisteli ja katseli ympärilleen. Täällä tuoksui erilaiselta kuin kotona. Läheiseltä suolta tuuli toi pursujen ja suonsilmäkkeiden pistävää tuoksua, toiselta puolen leijaili syksyinen maatuvien lehtien ja kostean sammaleen haju ja jostain kaukaa myös hentoinen leikatun viljan kuivakka, mutta ystävällinen tuoksu. Näihin tuoksuihin sekoittui erilaisten eläinten hajuja. Päällimmäisenä ketun punaruskea tuoksu. Mökötöö ei varsinaisesti pelännyt kettuja, mutta koska se oli niin pieni se päätti kuitenkin varmuudenvuoksi mennä sisälle ettei kettu vain erehtyisi luulemaan sitä myyräksi.
Mökötöö astui hämärään eteiseen. Oven lyijylasi-ikkunasta pääsi pari auringonsädettä sisälle. Ne saivat aikaan hauskoja eri värisiä valolaikkuja eteisen harmaantuneelle räsymatolle, kuivuneille kukille maljakossa ja seinän kiekurakuvioisille papereille. Mökötöö seisoi siinä ovella ja katseli kotinsa ensimmäistä huonetta. Se oli vähän tomuinen ja harmaa, mutta oikeastaan ihan lämmin ja kodikas. Mökötöö oli aamulla sytyttänyt tulen talon kaikkiin uuneihin ja takkoihin ja nyt lämpö oli levinnyt eteiseen asti. Oikeastaan Mökötöö piti lyijylasi-ikkunastaan ja kaikenvärisestä hämärästä jonka se loi pieneen eteiseen jossa oli siisti rivi tädin vanhoja kenkiä ja naulakossa roikkui vanha punainen villakangastakki.
Silloin Mökötöö teki päätöksensä. Hän halusi ainakin yrittää ystävystyä talon kanssa. Hän aloittaisi sen pikkuhiljaa ja huone kerrallaan. Kun ei ollut koskaan asunut talossa olisi kokonaisen suuren talon muuttaminen kodikkaaksi yhdeltä istumalta aivan liian suurelta tuntuva urakka.
Mutta mistä huoneesta pitäisi aloittaa? Eteinen oli ensimmäinen, mutta se oli kovin pieni ja siellä ei voinut oikeastaan tehdä mitään muuta kuin katsella lyijylasi-ikkunaa ja sen valoläikkiä. Sali oli aivan liian suuri ensimmäiseksi huoneeksi. Keittiö ja ruokakomero olivat toki kaikista tärkeimmät. Siellä oli uuni ja ruoka. Sitten olisi talon kolme makuuhuonetta. Yhdestä mökötöö piti ihan erityisesti. Siellä oli keltaisella paperilla päällystetyt seinät ja seinän vieressä suuri kori johon oli pedattu monilla tyynyillä ja peitteillä mukava pesä. Lattialla oli pilkullinen matto ja huoneessa ei ollut yhtään nurkkaa johon joku ilkimys olisi voinut piiloutua. Huone oli kutakuinkin pyöreä. Piirongin päällä oli pieni pitsiliina ja vanha nallekarhu. Ikkuna oli tarpeeksi pieni että siitä ei mikään paha pääsisi sisälle, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri pienen Mökötöön kurkistaa ulos. Se oli se ikkuna josta aamun ensimmäiset säteet kurkistivat sisälle taloon toivottaen hyvää huomenta.
Keltaisen huoneen vieressä oli tädin makuuhuone. Se oli Mökötöön mielestä ehkä salin ja ullakon jälkeen talon pelottavin ja ikävin huone. Seinillä oli mansikkatapettia, mutta ne eivät olleet ystävällisiä ja lämpimän punaisia suuria kesämansikoita vaan pieniä ja haalistuneita mansikoita joiden rönsyt kiertyivät toistensa ympärille kuin muodostaen verkon johon marjat olivat tarttuneet. Keskellä huonetta seisoi vähän liiankin ylhäisenä tummasta puusta veistetty pylvässänky jonka samettiverhoista pöllähti pieni pölypilvi jos niihin koski. Matto oli pehmeä ja siihen upposi nilkkoja myöten ja seiniltä ja piirongin päältä katseli pitkä rivi kuvia erilaisista sukulaisista joista suurin osa oli varmaankin jo kuollut. Pohjoiseen varjon puolelle aukeavan ikkunan laudalla istui vanha mollamaija tuijottaen tyhjillä silmillään eteensä. Mökötöö nielaisi hiukan katsellessaan tuohon huoneeseen vievää ovea.
Se siirsi nopeasti ajatuksensa seuraavaan makuuhuoneeseen. Se oli sininen. Siellä oli suuri ikkuna josta näki yli suon ja sen takana avautuviin metsiin. Tapeteissa oli pilvien ja lintujen kuvia, ikkunan eteen sijoitetulla kirjoituspöydällä oli pari maljakollista kuihtuneita kukkia, harakansulkakynä ja pino tyhjää kirjepaperia. Sänky oli ryhdikäs vanha puinen saippualaatikko joka oli työnnetty nurkkaan ja johon oli sijattu huolellisesti sammalpatjan päälle valkoinen silitetty lakana, sinisistä ja punaisista tilkuista ommeltu peitto ja muhkea vaaleansininen tyyny. Huoneessa oli pyöreä kuteista tehty matto jossa oli sinistä, violettia ja valkoista sekaisin. Yhdellä seinustalla seisoi suuri vaatekaappi jonka ovi oli hiukan raollaan. Huoneeseen paistoi ilta-aurinko joka sai koko huoneen sädehtimään lämpimästi. Silloin tuo huone oli kaunis ja kutsuva. Mutta Mökötöö mietti yötä jolloin suuri ikkuna tuijottaisi tyhjänä häntä. Ikkuna josta kuka tahansa voisi kurkistaa sisälle ja ehkä jopa mahtuisi kömpimään ikkunasta huoneeseen. Se oli liian kauhistuttava ajatus. Mökötöö päätti käyttää tätä huonetta vain päivisin.
Ullakkoa Mökötöö ei halunnut nyt edes ajatella. Se oli aivan liian pelottavaa juuri nyt kun hän oli päättänyt opetella pitämään talosta.
Nyt se tärkeä päätös, mikä huone olisi ensimmäinen. Mökötöö pohti kaivaten keltaista makuuhuonetta, mutta päätti kuitenkin aloittaa keittiöstä.
Keittiö oli matalakattoinen huone jossa oli suuri puuhella ja vanha uuni. Ruutuikkunan edessä oli puinen kulunut pöytä ja siihen sopivat penkit. Pöydällä oli puna-valkoruudullinen kapea liina ja keskellä pöytää seisoi hopeoidussa kynttilänjalassa kolme suoraa, yli puolen välin poltettua kynttilää. Lattialla oli vanhoja raidallisia räsymattoja ja katosta riippui leipää ja yrttejä. Yrttien ja savun tuoksu täyttivät keittiön. Uunin takana oli kolo jossa säilytettiin halkoja. Nyt siellä oli vain sylillinen jonka mökötöö nosti uunin toiselle puolelle. Sitten se otti nurkasta luudan ja lakaisi halkojen mukana tulleen roskan rikkaämpäriin ja vei ulos. Seuraavaksi mökötöö haki kaivosta vettä, ja kaatoi sen suureen kattilaan. Viritteli uudestaan jo sammuneen tulen lämpimään hellanpesään ja lämmitti veden höyryävän kuumaksi. Sitten se haki talon takaa nipun jo hiukan nahistuneita peltokortteita jotka se tipautti veteen. Peltokortteista sai hyvää saippuaa, jolla voi pestä lattiat tai vaikka oman turkin. Mökötöön pitäisikin kerätä kortteita talvea varten varastoon. Se kun oli varsin siisti pieni elukka joka ei aikonut olla koko talvea peseytymättä. Mutta lattiat sentään pestäisiin vain keväisin ja syksyisin.
Mökötöö kaatoi puolet vedestä siivilän läpi sinkittyyn ämpäriin, etsi eteisen komerosta pienen juuriharjan ja hankasi keittiön lattiasta kattoon. Sen piti käyttää kaikki keittämänsä vesi ja keittää vielä vähän uuttakin. Korte pisteli sen tassuja kun se kävi heittämässä viimeiset likavedet ovesta ulos ja pysähtyi sitten huokaisten katselemaan vielä kosteana kiiltelevää keittiötään. Mökötöö oli tyytyväinen työhönsä. Vaikka kaikki matot olivat vielä ulkona tamppausta odottamassa, penkit oli nostettu pöydälle ja osa haloista oli vähän päässyt kastumaan, oli keittiö kaikin puolin kutsuvan ja kodikkaan näköinen.
”Nyt sinä kelpaat minulle. Ja seuraavaksi minun on itsekin vähän siistiydyttävä, jotta minä kelpaisin sinulle” sanoi Mökötöö keittiölle ja kipaisi sitten lavuaarin ääreen pesemään tassunsa ja kasvonsa viimeisellä tipalla kortevettä. Nyt oli hyvä.
Mökötöö nosti vielä penkit alas, laittoi ulkona tuuletetun pöytäliinan takaisin pöydälle ja asetti sen päälle kynttilöiden viereen pienessä maljakossa puolukanvarvun jonka se oli kerännyt talon takaa samalla kun haki kortteita.
Seuraavaksi Mökötöö meni keltaiseen makuuhuoneeseen ja haki korisängystä ison kasan peittoja ja tyynyjä, humpsautti niistä pölyt ulos ja sijasi itselleen mukavan pesän uunin taakse vanhaan halkokoloon. Hän voisi kyllä hakea halkoja vaikka joka päivä. Ei niitä tarvitsisi niin paljon varastoida keittiössä. Kolo tuntui oikein turvalliselta paikalta nukkua.
Illalliseksi Mökötöö söi yhden kovan ruisleivän katonrajasta. Siihen päälle ei ollut nyt laittaa kuin ohut kerros voita ja ketunleipä, mutta hyvältä se silti maistui. ”Pitää muistaa selvittää mistä saisin ostaa juustoa” pohti mökötöö ja haukotteli makeasti. Leivän syötyään se huuhteli murut suustaan suurella hörpyllä karpalomehua yhdestä kirsikkakuvioisesta posliinikupistaan. Sitten se kaiveli hampaansa puhtaaksi ja kömpi lämpimään uuninkoloon ja nukahti heti. Matot olivat jääneet ulos ja niiden päälle alkoi kertyä kastetta, mutta sitä mökötöö ei enää muistanut.
1.
Kettu jolkotteli läpi metsän. Se oli kiertämässä reviirinsä rajoja. Tassut rapsahtelivat tuskin kuuluvasti kuivilla lehdillä, aurinko paistoi, mutta ei enää lämmittänyt kovinkaan paljon. Sen valjujen säteiden tuoma heikko lämpö vain nosti metsänpohjalta ja puiden oksilta kosteutta ilmaan pieniksi sumuhattaroiksi. Oli lokakuu ja sen saattoi haistaa ilmassa. Mutta nyt ilmassa tuoksui jotain muutakin! Jotain uutta ja erikoista. Kettu pysähtyi nuuskimaan tarkemmin, mutta tuoksu oli sille vieras. Se ei ollut vaarallinen haju, eikä oikeastaan kovin epämiellyttäväkään, mutta uusi ja erilainen. Kettu pohti hajua niin että unohti asettaa tassunsa tarkasti ja siksi se astui kuivan oksan päälle, joka katkesi rasahtaen. Kettu pinkaisi pakoon häntä suorana.
Samaan aikaan vähän matkan päässä istui Mökötöö. Se istui hyvin syventyneenä ajatuksiinsa. Se pohti parhaillaan mistä se voisi saada pari pientä ja somaa pitsiverhoa ikkunoihinsa, mitä se tekisi kahdella tusinalla kirsikkakuvioisia posliinikuppeja ja kuinka se ehtisi juoda kaikki kellariin säilötyt karpalomehut ennen kuin ne alkaisivat käydä ja muuttuisivat likööriksi.
Mökötöö oli juuri perinyt isotädiltään talon. Suuren talon jossa oli paljon huoneita ja tavaraa. Mökötööllä ei ollut koskaan ollut taloa ja siksi se ei tiennyt miten pitäisi suhtautua tähän suureen elämänmuutokseen. Ainahan se voisi antaa koko talon pois teekuppeineen ja karpalomehuineen päivineen, mutta kun sillä ei koskaan ollut ollut omaa taloa tai yhtään mitään muutakaan. Ajatus siitä että nyt sillä oli ihan IKIOMA talo kutkutti jotenkin mukavasti sisältä.
Metsästä kuului risahdus ja kahahdus. Äänet saivat Mökötöön havahtumaan mietteistään. Se nosti kuononsa ja haisteli ja katseli ympärilleen. Täällä tuoksui erilaiselta kuin kotona. Läheiseltä suolta tuuli toi pursujen ja suonsilmäkkeiden pistävää tuoksua, toiselta puolen leijaili syksyinen maatuvien lehtien ja kostean sammaleen haju ja jostain kaukaa myös hentoinen leikatun viljan kuivakka, mutta ystävällinen tuoksu. Näihin tuoksuihin sekoittui erilaisten eläinten hajuja. Päällimmäisenä ketun punaruskea tuoksu. Mökötöö ei varsinaisesti pelännyt kettuja, mutta koska se oli niin pieni se päätti kuitenkin varmuudenvuoksi mennä sisälle ettei kettu vain erehtyisi luulemaan sitä myyräksi.
Mökötöö astui hämärään eteiseen. Oven lyijylasi-ikkunasta pääsi pari auringonsädettä sisälle. Ne saivat aikaan hauskoja eri värisiä valolaikkuja eteisen harmaantuneelle räsymatolle, kuivuneille kukille maljakossa ja seinän kiekurakuvioisille papereille. Mökötöö seisoi siinä ovella ja katseli kotinsa ensimmäistä huonetta. Se oli vähän tomuinen ja harmaa, mutta oikeastaan ihan lämmin ja kodikas. Mökötöö oli aamulla sytyttänyt tulen talon kaikkiin uuneihin ja takkoihin ja nyt lämpö oli levinnyt eteiseen asti. Oikeastaan Mökötöö piti lyijylasi-ikkunastaan ja kaikenvärisestä hämärästä jonka se loi pieneen eteiseen jossa oli siisti rivi tädin vanhoja kenkiä ja naulakossa roikkui vanha punainen villakangastakki.
Silloin Mökötöö teki päätöksensä. Hän halusi ainakin yrittää ystävystyä talon kanssa. Hän aloittaisi sen pikkuhiljaa ja huone kerrallaan. Kun ei ollut koskaan asunut talossa olisi kokonaisen suuren talon muuttaminen kodikkaaksi yhdeltä istumalta aivan liian suurelta tuntuva urakka.
Mutta mistä huoneesta pitäisi aloittaa? Eteinen oli ensimmäinen, mutta se oli kovin pieni ja siellä ei voinut oikeastaan tehdä mitään muuta kuin katsella lyijylasi-ikkunaa ja sen valoläikkiä. Sali oli aivan liian suuri ensimmäiseksi huoneeksi. Keittiö ja ruokakomero olivat toki kaikista tärkeimmät. Siellä oli uuni ja ruoka. Sitten olisi talon kolme makuuhuonetta. Yhdestä mökötöö piti ihan erityisesti. Siellä oli keltaisella paperilla päällystetyt seinät ja seinän vieressä suuri kori johon oli pedattu monilla tyynyillä ja peitteillä mukava pesä. Lattialla oli pilkullinen matto ja huoneessa ei ollut yhtään nurkkaa johon joku ilkimys olisi voinut piiloutua. Huone oli kutakuinkin pyöreä. Piirongin päällä oli pieni pitsiliina ja vanha nallekarhu. Ikkuna oli tarpeeksi pieni että siitä ei mikään paha pääsisi sisälle, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri pienen Mökötöön kurkistaa ulos. Se oli se ikkuna josta aamun ensimmäiset säteet kurkistivat sisälle taloon toivottaen hyvää huomenta.
Keltaisen huoneen vieressä oli tädin makuuhuone. Se oli Mökötöön mielestä ehkä salin ja ullakon jälkeen talon pelottavin ja ikävin huone. Seinillä oli mansikkatapettia, mutta ne eivät olleet ystävällisiä ja lämpimän punaisia suuria kesämansikoita vaan pieniä ja haalistuneita mansikoita joiden rönsyt kiertyivät toistensa ympärille kuin muodostaen verkon johon marjat olivat tarttuneet. Keskellä huonetta seisoi vähän liiankin ylhäisenä tummasta puusta veistetty pylvässänky jonka samettiverhoista pöllähti pieni pölypilvi jos niihin koski. Matto oli pehmeä ja siihen upposi nilkkoja myöten ja seiniltä ja piirongin päältä katseli pitkä rivi kuvia erilaisista sukulaisista joista suurin osa oli varmaankin jo kuollut. Pohjoiseen varjon puolelle aukeavan ikkunan laudalla istui vanha mollamaija tuijottaen tyhjillä silmillään eteensä. Mökötöö nielaisi hiukan katsellessaan tuohon huoneeseen vievää ovea.
Se siirsi nopeasti ajatuksensa seuraavaan makuuhuoneeseen. Se oli sininen. Siellä oli suuri ikkuna josta näki yli suon ja sen takana avautuviin metsiin. Tapeteissa oli pilvien ja lintujen kuvia, ikkunan eteen sijoitetulla kirjoituspöydällä oli pari maljakollista kuihtuneita kukkia, harakansulkakynä ja pino tyhjää kirjepaperia. Sänky oli ryhdikäs vanha puinen saippualaatikko joka oli työnnetty nurkkaan ja johon oli sijattu huolellisesti sammalpatjan päälle valkoinen silitetty lakana, sinisistä ja punaisista tilkuista ommeltu peitto ja muhkea vaaleansininen tyyny. Huoneessa oli pyöreä kuteista tehty matto jossa oli sinistä, violettia ja valkoista sekaisin. Yhdellä seinustalla seisoi suuri vaatekaappi jonka ovi oli hiukan raollaan. Huoneeseen paistoi ilta-aurinko joka sai koko huoneen sädehtimään lämpimästi. Silloin tuo huone oli kaunis ja kutsuva. Mutta Mökötöö mietti yötä jolloin suuri ikkuna tuijottaisi tyhjänä häntä. Ikkuna josta kuka tahansa voisi kurkistaa sisälle ja ehkä jopa mahtuisi kömpimään ikkunasta huoneeseen. Se oli liian kauhistuttava ajatus. Mökötöö päätti käyttää tätä huonetta vain päivisin.
Ullakkoa Mökötöö ei halunnut nyt edes ajatella. Se oli aivan liian pelottavaa juuri nyt kun hän oli päättänyt opetella pitämään talosta.
Nyt se tärkeä päätös, mikä huone olisi ensimmäinen. Mökötöö pohti kaivaten keltaista makuuhuonetta, mutta päätti kuitenkin aloittaa keittiöstä.
Keittiö oli matalakattoinen huone jossa oli suuri puuhella ja vanha uuni. Ruutuikkunan edessä oli puinen kulunut pöytä ja siihen sopivat penkit. Pöydällä oli puna-valkoruudullinen kapea liina ja keskellä pöytää seisoi hopeoidussa kynttilänjalassa kolme suoraa, yli puolen välin poltettua kynttilää. Lattialla oli vanhoja raidallisia räsymattoja ja katosta riippui leipää ja yrttejä. Yrttien ja savun tuoksu täyttivät keittiön. Uunin takana oli kolo jossa säilytettiin halkoja. Nyt siellä oli vain sylillinen jonka mökötöö nosti uunin toiselle puolelle. Sitten se otti nurkasta luudan ja lakaisi halkojen mukana tulleen roskan rikkaämpäriin ja vei ulos. Seuraavaksi mökötöö haki kaivosta vettä, ja kaatoi sen suureen kattilaan. Viritteli uudestaan jo sammuneen tulen lämpimään hellanpesään ja lämmitti veden höyryävän kuumaksi. Sitten se haki talon takaa nipun jo hiukan nahistuneita peltokortteita jotka se tipautti veteen. Peltokortteista sai hyvää saippuaa, jolla voi pestä lattiat tai vaikka oman turkin. Mökötöön pitäisikin kerätä kortteita talvea varten varastoon. Se kun oli varsin siisti pieni elukka joka ei aikonut olla koko talvea peseytymättä. Mutta lattiat sentään pestäisiin vain keväisin ja syksyisin.
Mökötöö kaatoi puolet vedestä siivilän läpi sinkittyyn ämpäriin, etsi eteisen komerosta pienen juuriharjan ja hankasi keittiön lattiasta kattoon. Sen piti käyttää kaikki keittämänsä vesi ja keittää vielä vähän uuttakin. Korte pisteli sen tassuja kun se kävi heittämässä viimeiset likavedet ovesta ulos ja pysähtyi sitten huokaisten katselemaan vielä kosteana kiiltelevää keittiötään. Mökötöö oli tyytyväinen työhönsä. Vaikka kaikki matot olivat vielä ulkona tamppausta odottamassa, penkit oli nostettu pöydälle ja osa haloista oli vähän päässyt kastumaan, oli keittiö kaikin puolin kutsuvan ja kodikkaan näköinen.
”Nyt sinä kelpaat minulle. Ja seuraavaksi minun on itsekin vähän siistiydyttävä, jotta minä kelpaisin sinulle” sanoi Mökötöö keittiölle ja kipaisi sitten lavuaarin ääreen pesemään tassunsa ja kasvonsa viimeisellä tipalla kortevettä. Nyt oli hyvä.
Mökötöö nosti vielä penkit alas, laittoi ulkona tuuletetun pöytäliinan takaisin pöydälle ja asetti sen päälle kynttilöiden viereen pienessä maljakossa puolukanvarvun jonka se oli kerännyt talon takaa samalla kun haki kortteita.
Seuraavaksi Mökötöö meni keltaiseen makuuhuoneeseen ja haki korisängystä ison kasan peittoja ja tyynyjä, humpsautti niistä pölyt ulos ja sijasi itselleen mukavan pesän uunin taakse vanhaan halkokoloon. Hän voisi kyllä hakea halkoja vaikka joka päivä. Ei niitä tarvitsisi niin paljon varastoida keittiössä. Kolo tuntui oikein turvalliselta paikalta nukkua.
Illalliseksi Mökötöö söi yhden kovan ruisleivän katonrajasta. Siihen päälle ei ollut nyt laittaa kuin ohut kerros voita ja ketunleipä, mutta hyvältä se silti maistui. ”Pitää muistaa selvittää mistä saisin ostaa juustoa” pohti mökötöö ja haukotteli makeasti. Leivän syötyään se huuhteli murut suustaan suurella hörpyllä karpalomehua yhdestä kirsikkakuvioisesta posliinikupistaan. Sitten se kaiveli hampaansa puhtaaksi ja kömpi lämpimään uuninkoloon ja nukahti heti. Matot olivat jääneet ulos ja niiden päälle alkoi kertyä kastetta, mutta sitä mökötöö ei enää muistanut.