Marianmaa, osa 1/5, versio 1.01

Kointähti

Koala on steroids
Varoitus! Seuraava tarina sisältää sinänsä realistisia mutta joka tapauksessa nuoremmille ja herkemmille kontulaislle sopimattomia väkivaltaisia kohtauksia. Lukeminen omalla vastuulla.

Marianmaa, 1.kirja: Jälleennäkeminen

1. "Jos lähdet sotaan vihollistasi vastaan ja näet hevosia ja sotavaunuja ja sotajoukon, joka on sinua suurempi, niin älä pelkää heitä, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, hän, joka johdatti sinut Egyptin maasta.
2. Kun olette ryhtymässä taisteluun, astukoon pappi esiin puhumaan kansalle
3. ja sanokoon heille: 'Kuule, Israel! Te ryhdytte nyt taisteluun vihollisianne vastaan. Älkää arkailko, älkää peljätkö älkääkä hätääntykö, älkää säikähtykö heitä;
4. sillä Herra, teidän Jumalanne, käy teidän kanssanne, sotii teidän puolestanne vihollisianne vastaan ja antaa teille voiton.'
5. Ja päällysmiehet puhukoot kansalle ja sanokoot: 'Joka on rakentanut uuden talon, mutta ei vielä ole sitä vihkinyt, menköön ja palatkoon kotiinsa, ettei hän kaatuisi taistelussa ja joku toinen vihkisi sitä.
6. Joka on istuttanut viinitarhan, mutta ei vielä ole korjannut sen ensi hedelmää, menköön ja palatkoon kotiinsa, ettei hän kaatuisi taistelussa ja joku toinen korjaisi sen ensi hedelmää.
7. Joka on kihlannut naisen, mutta ei vielä ole ottanut häntä vaimoksensa, menköön ja palatkoon kotiinsa, ettei hän kaatuisi taistelussa ja joku toinen ottaisi hänen morsiantaan vaimoksensa.'
8. Vielä puhukoot päällysmiehet kansalle ja sanokoot: 'Joka pelkää ja arkailee, menköön ja palatkoon kotiinsa, etteivät hänen veljensäkin menettäisi rohkeuttaan niinkuin hän'.
(Viides Mooseksen kirja 20:1-8)

Pitkämielinen on parempi kuin sotasankari, ja mielensä hillitsijä parempi kuin kaupungin valloittaja. (Snl. 16:32)


Prologi

Bertholdin katse vaelteli pitkin alttariseinää. Ensimmäisenä katse osui puiseen krusifiksiin. Se oli kiillotettua tummanruskeaa puuta ja vaikuttava kaikessa ankarassa synkkyydessään, jolle kirkkaat lasimaalaukset antoivat jyrkän kontrastin. Se toi mieleen kuinka ristinkuoleman ahdistuksen kautta koitti uusi valon ja armon mahdollisuus kaikille syntisille. Lasimaalauksin koristetut ikkunat antoivat valoa hämärään saliin ja loivat vaikutelman taivaasta loistavista ovista, portista toiseen, parempaan maailmaan. Yhdessä lasimaalauksessa esitettiin, kuinka Jumalan äiti Maria matkasi aasin selässä Jeesus-lapsi sylissään, ja Joosef käveli edellä aasin suitsista kiinni pitäen. Toinen lasimaalaus kuvasi Jeesusta istumassa Jumalan oikealla puolella enkelten ympäröimänä. Kattoa kannattelevat pylväät oli puolestaan kaiverrettu täyteen vanhan testamentin sotureita. Läheisessä pylväässä ritari pitkä leijanmuotoinen kilpi kädessään istui laukkaavan hevosen selässä heiluttaen kaksiteräistä miekkaa. Se muistutti ikiaikaisesta kolmijakoisesta maailmanjärjestyksestä; oli pappeja, työläisiä ja sotureita. Berthold oli jälkimmäisiä.

Mestari Hermann von Salza asteli papin oikealta puolelta esiin. Hän oli pukeutunut täyteen taisteluvarustukseen koko pään peittävää lukuun ottamatta patakypärää, joka oli hänen kainalossaan. Hänen kasvonsa olivat vaikuttavat soturin kasvot. Ensimmäisenä silmiin pisti pitkä arpi, joka ulottui hiusrajasta sokeutuneen silmän poikki aina vasemmanpuoleiseen poskeen. Nenä oli murtunut ja luutunut uudelleen hivenen vinoon. Hiukset olivat harvenneet otsalta ja muuttuneet harmaiksi, tuuhea parta koostui niin ikään valkoisista ja harmaista jouhista. Mutta ainoan näkevän silmän tuijotus oli kirkas ja terävä, ankaran isällinen. Rengaspanssari ulottui häntä sormenpäistä jalkoihin, ja koko komeuden päälle oli vedetty valkoinen asetakki, jonka keskustaa koristi yksinkertainen musta risti.

Berthold polvistui vasemman polvensa varaan pidellen edessään miekkaa terä alaspäin. Toinen käsi oli kahvalla ja toinen miekan ponnen päällä. Miekan vaakasuora väistin muodosti ristin yhdessä terän ja kahvan kanssa. Hän painoi otsansa miekan kahvaa vasten ja aloitti oman osansa valasta:

Minä, Berthold von Hainault, lupaan ja vakuutan siveyttä ja omaisuudesta luopumista sekä tottelevaisuutta Jumalalle ja siunatulle Neitsyt Marialle ja sinulle veli Hermann, Saksalaisen ritarikunnan mestarille ja seuraajillesi ritarikunnan sääntöjen ja tapojen mukaan ja olen tottelevainen sinulle ja seuraajillesi aina kuolemaani saakka.


Ensimmäinen luku

Hyinen viima puhalsi Peipsijärveltä ja kietoutui Alebrandin vaaleisiin hiuksiin. Hän katseli jään yli länteen suojaten kädellään silmiään iltapäivän auringossa. Silti häntä häikäisi, sillä järven peittävä valkoinen lumivaippa heijasti auringonvaloa kuin peili. Lumiaavikon takana näkyi marssivien saksalaisten ristiretkeläisten osastoja lippuineen. Päivämarssin päätteeksi he olisivat tulleet järven itäreunalle aivan novgorodilaisten leirin tuntumaan. He olivat liikkuneet hitaasti säästelläkseen voimiaan mahdollista yhteenottoa silmällä pitäen. Alebrand raapi partaansa mietteliäänä. Hän oli ollut tiedustelijoiden mukana tarkkailemassa ristiretkeläisten etenemistä kolmena edellispäivänä, ja saanut kuvan näiden vahvuudesta. Taistelusta tulisi tiukka, se oli selvää.

Saksalaisten ristiretkeläisten ja novgorodilaisten lähestyvä yhteenotto oli pelkkä luku vihollisuuksien pitkässä kirjassa. Neljä vuosikymmentä sitten saksalaiset olivat perustaneet Väinäjoen suulle Riian kaupungin, mikä oli ollut alkupiste Liivinmaan ja Viron valtaukselle. Tähän oli liittynyt pakanallisen alkuperäisväestön käännyttäminen tulen, miekan ja ristin voimalla. Tiedettiin yleisesti, että Alebrand oli taistellut aiemmin Saksalaisen ritarikunnan riveissä, vaikka hän ei puhunutkaan paljon siitä. Saksalaiset ajautuivat valtauksen aikana valtakiistoihin aluetta aiemmin dominoineiden venäläisten kanssa. Seurasi sotien kausi, jolloin miehiä kaatui molemmin puolin, ja linnakkeita ja kaupunkeja hävitettiin ja ryöstettiin. Tataarien hyökkäys aroilta venäläisten maille oli heikentänyt näitä, mikä oli saanut saksalaiset taas hyökkäyskannalle. Ristiretkeläiset olivat matkalla kohti Novgorodin kaupunkia, kun Ruhtinas Aleksanterin johtamat venäläisjoukot tulivat heitä vastaan. Alebrand oli liittynyt novgorodilaisten armeijaan osana karjalaisista palkkasotureista ja nostomiehistä koostuvaa komppaniaa.

Hänen vierellään seisoi Kristoffer Mielonpoika, jota kutsuttiin yleisesti Ristoksi. Tämä oli omaksunut kristillisen muodin, mutta oli liian laiska pitääkseen yllä huoliteltua olemusta. Hänen leukaperiään peitti tumma karvoitus, joka oli liian pitkä sängeksi ja liian lyhyt parraksi. Hiukset olivat puolipitkät, mustat ja sekaiset. Hänen kaulassaan roikkui kultainen risti, sotasaalista kaksi vuotta aikaisemmasta Nevan taistelusta. Hän oli ottanut kristillisen kasteen vastaan venäläiseltä munkilta nuorena poikana toista vuosikymmentä takaperin ja oli ollut siitä saakka leppymätön pakanuuden vastustaja. Lukuisat ryöstö- ja hävitysretket hämäläisten keskuuteen olivat osoittaneet tämän olevan huomattavasti parempi soturi kuin maanviljelijä. Mutta hän oli myös kiihkeä ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten vihollinen; tämä siitä huolimatta että hän oli erittäin ylpeä sukujuuristaan, joihin kuului viikinkipäällikkö ja tämän idänmatkoiltaan ryöstämä bysanttilainen neito. Sanottiin, että hänen tumma ulkomuotonsa olikin juuri tätä bysanttilaista verenperintöä. Ristiretkeläisiä hän niin ikään inhosi, sillä hänen mielestään pakanan sai tappaa, mutta pakkokäännytys oli kristinuskon pilkkaa. Oli selvää, että Kristoffer oli vierastanut pitkään Alebrandia tämän taustan vuoksi, ja lähellä oli, ettei heidän ensikohtaamisensa päättynyt verenvuodatukseen. Vasta Nevan taistelun jälkeen miesten välille oli muodostunut luottamuksen side. Kristoffer oli persoonana omaa luokkaansa, muttei mikään kummallisuus karjalaisten heimosotureiden joukossa.

- ”Sieltä sitä ryöstösaalista tulee. Kun palaamme kotiin, on mukanani ainakin miekka ja kypärä pojalle.” Kristoffer katkaisi hiljaisuuden.
- ”Varmaan niillä olisi käyttöä sinunkin kultaristillesi.”
- ”Paha on tulla sitä ottamaan.”
- ”Ritarikuntaan kuuluu pahoja miehiä.”
- ”Piileksineet vaan linnojensa suojissa. Kentällä nähdään, kuka on kuka.”
- ”Huomenna se selviää.”

Pitkänaamainen venäläinen saapui miesten luokse. ”Ruhtinas Aleksanteri haluaa puhua kanssanne”, asemies ilmoitti. Alebrand lähti venäläisen mukaan ja käveli telttaleirin keskellä olevalle suurelle teltalle, jonka vierelle pystytetyssä lipussa liehui Novgorodin vaakuna: valtaistuin, jonka molemmin puolin seisoi musta karhu ja jonka alapuolella oli neljä kalaa. Sama vaakuna koristi venäläisen asetakkia ja kertoi siitä, että tämä kuului Aleksanterin druzhinaan, henkivartiostoon. Samalla tavalla oli pukeutunut myös kaksi teltan suuaukkoa vartioivaa soturia; kookkaita miehiä rengaspanssareissaan ja kirkkaissa kypärissään, joita koristivat valkoiset hevosen jouhet. Alebrand luovutti miehille aseensa ja astui sisälle telttaan.

Ruhtinas Aleksanteri istui teltan perällä olevalla jakkaralla pukeutuneena ruskeaan nahkaliiviin ja vihreään pitkähihaiseen paitaan, jonka helma ulottui häntä polviin. Jalassa olivat pitkät ratsastussaappaat ja harteilla roikkui sininen viitta. Vaatteet olivat hyväkuntoisia ja laadukkaita, mutta varsin hillitysti koristeltuja. Ainoana arvonmerkkinä olivat kaulassa riippuvat raskaat kultakäädyt. Vyölle oli kiinnitetty kultakoristeinen tikari, mutta miekkaa ei näkynyt missään. Se oli hivenen omituista, sillä oltiinhan sentään sotaleirissä. Miehen kasvot olivat kauttaaltaan nuorekkaat. Silmät olivat kirkkaat ja kulmakarvat ohuet antaen jopa naisellisen vaikutelman. Tukka oli niin ikään pitkä, se laskeutui kastanjanruskeina aaltoina miehen olkapäille. Lyhyt nuoren miehen parta auttoi kuitenkin luomaan kasvoille miehekkään yleisilmeen. Suu oli aavistuksen liian pieni ja tuntui piiloutuvan parran kätköihin.

Alebrand tunsi isäntänsä menneisyyttä jonkin verran. Aleksanteri oli Vladimirin ruhtinas Jaroslavin neljäs poika. Hän oli ollut vasta 16-vuotias saadessaan Novgorodin ruhtinaan arvon, joka oli ollut hänen isällään pitkälti toista vuosikymmentä. Siitä oli nyt kuusi vuotta aikaa, eikä tuo aika ollut toimetonta. Kaksi vuotta sitten Aleksanteri voitti Nevan taistelussa maahan tunkeutuvien ruotsalaisten armeijan; tässä taistelussa Alebrand oli seisonut hänen riveissään. Ruhtinas ajautui kuitenkin pian kiistoihin pajareiden kanssa ja joutui vuodeksi maanpakoon kunnes hänet kutsuttiin takaisin tätä nimenomaista saksalaishyökkäystä torjumaan.

Tulkkina toimiva munkki aloitti puheen Alebrandin polvistuttua tekemään kunniaa.

- ”Ruhtinas Aleksanteri, Novgorodin herra ja Pihkovan, x:n ja y:n (tähän lääniluettelo) suojelija toivottaa teidät tervetulleeksi.” munkki toivotti sujuvalla saksalla.
- ”Kiitän kunniasta, että hänen korkeutensa uhraa kallisarvoista aikaansa kuullakseen vähäarvoista alikomentajaa.” Alebrand vastasi kohteliaisuutta tavoitellen.

Aleksanteri aloitti oman puheenvuoronsa. Hänen äänensä oli korkea ja soinnikas, ja venäjä hänen lausumanaan kuulosti Alebrandin korvaan pehmeältä ja viekoittelevalta. Munkki käänsi kovalla saksalla.

- ”Kertokaa, mitä tiedätte ristiretkeläisten joukoista.”
- ”Tarton Piispa Hermann johtaa ristiretkeläisiä. Hän on suuren piispa Albert von Buxthoevenin vanhempi veli ja jo yli kahdeksankymmenen. Piispa on vain armeijan nimellinen johtaja, liian heikko heiluttamaan miekkaa ja puolisokea. Dietrich von Grüningen, Liivinmaan mestari on ristiretkeläisten todellinen johtaja. Hän palveli Hermann Balkin alaisuudessa Preussissa, ja loi mainetta pätevänä ja varovaisena komentajana. Preussilaisia vastaan varovaisuus olikin elintärkeää. Hän suosi sotastrategiana linnoittautumista, ja vältti kenttätaisteluita. Luultavasti hän ei ole mielissään huomisesta yhteenotosta, ja mieluummin välttäisi sen kokonaan. Kuitenkin ristiretkeläisten ja ritarikunnan paine ajaa häntä siihen. Sodat tataareja vastaan ovat heikentäneet meitä, ja vaan pelkuri jättäisi käyttämättä tilaisuuden antaa ratkaiseva isku.” Aleksanteri nosti kätensä vaikenemisen merkiksi ja puuttui puheeseen. Tulkki käänsi samaa tahtia ollen kuitenkin tempoltaan rauhallinen ja lakoninen siinä missä Aleksanteri oli tiukka ja ankara.
- ”Puhut meistä, mutta olet saksalainen. Olen toki kuullut sinun taistelleen urheasti Nevalla. Nyt sinulla on kuitenkin maanmiehesi ja vanhat aseveljesi vastassasi. Mistä tiedän, ettet petä meitä?”
- ”Olen karkuri ja valapatto. Jos taistelu hävitään ja minut saadaan kiinni ja tunnistetaan, tehdään minusta varoittava esimerkki. Elämäni on Karjalassa, vaimoni ja lapseni. En halua sotaa kotiovelleni.”
- ”Mitä muuta tiedät ristiretkeläisten johtajista?”
- ”Varsin vähän, herrani. Varsinaisista ristiretkeläisistä, siis niistä, jotka ovat tulleet tänne vain tätä sotaretkeä varten, tunnen maineelta muutaman. Oldenburgin kreivi Burchard ja Pyrmontin kreivi Gottschalk ovat kokeneita ristiretkeläisiä, jotka osallistuivat Preussin valtaukseen. Burchard on kunnianhimoinen ja vaatii itselleen luultavasti tärkeää asemaa saksalaisten joukossa. Hän on ylpeä ja äkkipikainen, eikä hyväksy perääntymistä. Gottschalk on vaatimattomampi, mutta samalla perehtyneempi sotataitoon. Kummallakin on mukanaan omat lippukuntansa, joita he johtavat.”
- ”Kerro sotajoukosta yleisesti. Millainen koostumus sillä on?”
- ”Sotajoukkoon kuuluu Saksalaisen ritarikunnan veljiä, sekä munkkiritareita että asemiehiä. Ne ovat laadullisena ydinjoukkona. Piispan ritareita ja asemiehiä on suurin piirtein saman verran. Sitten on paljon Saksasta tulleita ristiretkeläisiä. Riian saksalaisia on jonkin verran, mutta enemmän liiviläisiä, lättiläisiä ja virolaisia heimosotureita. Kaiken kaikkiaan vajaat viisituhatta miestä, joista puolet on näitä heimosotureita. Ritareita on joukosta viidennes.”
- ”Millaisen vastuksen ne antavat?”
- ”Liiviläisistä ja muista en ole huolissani. Ne ovat mukana vain saalista keräämässä, tiukassa paikassa ne kääntyvät pakoon. Raskaalle ratsuväelle taas alusta on huono. Hevosten kaviot eivät kestä hankea, ja uppoavat siihen kintereitä myöten. Varsijousimiehet puolestaan ovat parempia piirityksissä kuin avoimella kentällä. Jalkamiehissä ja jousimiehissä meillä on lukumääräinen etu puolellamme, ja ne sopivat tähän tilanteeseen parhaiten. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että olosuhteet ovat saksalaisia vastaan.”
- ”Miten uskot taistelun etenevän?”
- ”Taistelu alkaa tuskin ennen puolta päivää, ellemme hyökkää itse. Aamuaurinko paistaa saksalaisia silmiin, ja sitä he tuskin haluavat. Varsijousimiehet aloittavat taistelun tulittamalla etulinjaamme. Jalkaväki lähtee etenemään. Ritarit pysyttelevät taka-alalla, kunnes rintamassa näkyy repeämiä. Ne yrittävät murtaa puolustuksen heikot kohdat toistuvilla hyökkäyksillä. Jos kilpimuuri kestää, ne perääntyvät, ja jos se antaa periksi, ne hyökkäävät entistä lujemmin. Jos armeijamme hajoaa ja pakenee, ritarit eivät välttämättä aja meitä takaa, sillä hanki on petollinen hevosille. Vaikka en usko sen tapahtuvan, on onni tärkein taistelukentällä vaikuttava voima. Niin sanoo Vegetiuskin.”
- ”Ruhtinas Aleksanteri kiittää teitä antamistanne tiedoista. Voitte nousta. Ruhtinaat pitävät neuvonpidon hetken kuluttua. Iltaan mennessä saatte tietää taistelupaikkanne.”





Toinen luku

Aurinko nousi jäisen järven itäpuolisten metsämaiden takaa. Pitkät varjot levittäytyivät novgorodilaisten leirin ylle kuin jäiset sormet pitäen kiinni yön kuurasta. Alebrand nousi teltastaan heittämään vettä. Virtsa höyrysi pakkasilmassa ja jätti keltaisen lätäkön jääpintaisen hangen pinnalle.

Hän palasi telttaan ja alkoi varustautua taisteluun vetäen päällensä pitkän nahkatakin ja sen ylle teräsrenkaista punotun lyhyen panssaripaidan. Sen hän oli ottanut tappamansa ruotsalaisen asemiehen ruumiilta Nevan taistelun jälkeen. Rengaspaidan riisumista ei ainakaan miehen pää haitannut; se lojui maassa lommoinen kypärä yhä päässä silmät taivasta tuijottaen. Toinenkin soturi, leveäharteinen novgorodilainen oli vaatinut panssaripaitaa omakseen surmaajan oikeudella. Alebrandin venäjäntaito ei ollut riittänyt väittelyyn, mutta hän oli katsonut venäläistä silmiin kunnes tämä oli perääntynyt murahtaen.

Myös kevyt puolikypärä oli Nevan taistelun perua. Se oli yksinkertainen kapistus, johon ei kuulunut edes nenäsuojusta. Kuitenkin se oli paksua tekoa ja taottu yhdestä osasta toisin kuin heikommat useasta osasta kokoon niitatut kypärät. Sen entisen omistajan Alebrand oli kaatanut keihäänpistolla vatsaan. Tämä oli yhä hengittänyt kunnes saksalainen oli taistelun päätyttyä viiltänyt tämän kurkun auki ja ottanut kypärän.

Raskas lyömämiekka oli sitä vastoin vanhempi. Se oli viimeinen jäljellä oleva osa hänen isältään saamaansa ennakkoperintöä, jonka hän oli saanut lähtiessään maailmalle. Miekka oli kolmekymmentäyhdeksän tuumaa pitkä ja reilut kaksi tuumaa leveä tyvestään. Se kapeni kärkeä kohti niin, että neljän tuuman päässä kärjestä se oli puolitoista tuumaa leveä, minkä jälkeen se kapeni nopeammin. Kahden terän välissä kulki veriura, johon oli kaiverrettu sana Amen. Miekan väistin oli seitsemän jalkaa pitkä ja puoli tuumaa paksu terään nähden poikittainen suora terästanko. Ponsi oli raskas pyöränmuotoinen kaksi tuumaa halkaisijaltaan oleva levy ja kahva kahdeksan tuumaa pitkä ja nahkasuikalein pehmustettu. Se oli koruttomuudestaan huolimatta hieno ase, jonka mestari Gottfried oli takonut Ravensburgissa ja ylpeänä kaivertanut nimensä terän juureen.

Keihäs oli seitsemän jalkaa pitkä ja siinä oli kaksitoistatuumainen teräväreunainen kärki, joka oli vanha ja palvellut Alebrandia jo Nevalla. Varsi oli kuitenkin uusittu tätä sotaretkeä varten. Se oli nyt pitempi ja paremmin sopiva kilpivallitaktiikoihin. Kilpi puolestaan oli pyöreä, kolmekymmentäviisi tuumaa halkaisijaltaan ja siinä oli rautainen kupu keskellä. Hänen vaimonsa oli maalannut siihen taidokkaasti kaksi valkoista yksisarvista sekä kuun ja auringon vihreälle pohjalle onnea tuomaan. Vastaavanlaisia kilpiä oli karjalaisilla enemmänkin, jokainen kantajansa mieltymysten mukaan koristeltu. Vyölleen hän sitoi vielä tikarin, jonka hän oli vaihtanut kahteen saapaspariin ja vyöhön Nevan taistelun jälkeen. Edellinen hyvin palvellut tikari oli hukkunut Nevajokeen. Hän oli iskenyt sen sisään ruotsalaisen ritarin patakypärän silmänaukosta ja tämä oli pudonnut kuolleena alas rantajyrkänteeltä kadoten aaltoihin.

Näin aseistautuneena Alebrand kömpi ulos teltastaan. Leiri oli hereillä ja hyörinä täydessä käynnissä. Saksalaissoturi kaipasi hiljaisuutta ja suuntasi kulkunsa kohti aurinkoa eli leirin itälaidalla olevaa metsää. Askeleet paukahtelivat ja ritisivät jäätyneen kestohangen pinnalla. Alebrand käveli varjoista syvemmälle metsään kohtaan, jossa aurinko paistoi suoraan hakkuuaukean laidalla olevalle mäennyppylälle. Hän polvistui narisevalle hangelle ja risti kätensä kumartunutta otsaansa vasten.

Ensimmäisessä rukouksessaan hän kutsui pyhää Yrjöä. Anna minulle rohkeutta kohdata Novgorodin viholliset, entiset aseveljeni taistelussa. Voimista asekättäni ja siunaa kilpeni niin, että osoitan lujuutta miehilleni.

Seuraavan rukouksensa hän osoitti Neitsyt Marialle. Anna minun nähdä vielä vaimoni ja lapseni. Ja jos osani on kaatua tänään, suojele ja varjele heitä kaikilta uhilta. Rutolta, nälältä, sodalta ja äkkikuolemalta.

Viimeisessä rukouksessaan hän puhutteli suoraan Jeesusta. Pyydän sinulta anteeksi kaikkia syntejäni. Olen surmannut miehiä, naisia ja lapsia. Olen pettänyt valani ja palannut maalliseen elämään. Pyydän sinulta anteeksiantoa, ja jos kaadun tänään, säästä minut helvetin ikuisilta liekeiltä. Jos saan elää, pitäydyn ryöstämästä ruumiilta mitään ja osoitan näin paluuta sinun esimerkilläsi osoittamaan köyhyyteen.

Takaa kuului hangen pauketta ja ryskettä, mikä kertoi lähestyvistä askelista. Alebrand käänsi päätään ja näki Kristofferin lähestyvän keihäs olkapäätään vasten nojaten ja kädessään pyöreä kilpi, johon oli maalattu punaiselle pohjalle keltainen risti. Hän päätti rukouksensa lukemalla ääneen latinaksi:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

- ”Luulin jo, ettei se koskaan loppuisi. Sinuna rukoilisin kyllä jotain kunnon jumalaa, kuten Tyriä.”
- ”Tyriä vai? Etkös sinä olekaan kristitty?”
- ”Olen toki. Rukoilen Jeesukselta terveyttä ja Marialta lapsionnea. Mutta sodassa luotan vahvaan jumalaan, sellaiseen kuin Tyr.”
- ”Entä jos osoittaisit rukouksesi soturipyhimykselle? Pyhä Yrjö on suosittu.”
- ”Pyhä Yrjö! Sehän on ristiretkeläisten jumala! Miksi palvoisin vihollisen jumalia? Sitä paitsi kristittyjen jumalat ovat heikkoja sodassa. Miten muuten tataarit olisivat voineet hävittää Kiovan?”
- ”Sanovat, että tataarit ovat Jumalan ruoska. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.”
- ”Onhan tuossa järkeä.”

- ”Asiaan. Minut lähetettiin noutamaan sinua. Aamuinen ruhtinaitten käskynjako on suoritettu, taistelemme Pihkovan ruhtinas Georgin riveissä. Hän pitää puheen alipäälliköilleen kun kaikki ovat paikalla taisteluvarustuksessa.”
- ”Lätinmaalla oli Pihkovan vanhoja verotusalueita ennen kuin saksalaiset tulivat. Georgi muistaa yhä hänen isänsä Vladimirin sodat saksalaisia vastaan. Hän pitää taistelua kunnia-asiana. Jos taistelu kääntyy meille tappiolliseksi, hän on viimeinen perääntymässä.”
- ”Mikä tarkoittaa, että hävitessämme meidän osastomme suojaa muiden pakoa. Jos käännämme selkämme, saamme saksalaisten miekoista.”
- ”Parempi siis pysyä lujana.”



Kolmas luku

Sotajoukot olivat järjestäytyneet taistelumuodostelmaan ja katselivat tosiaan yli jäisen kentän, josta tulisi pian miesten teurastamo. Kevätaurinko oli lämmittänyt ilman aamun purevasta pakkasesta keskipäivän lauhuuteen. Kuitenkin järveltä tuleva navakka tuuli puhalsi vaatteiden läpi ja kylmensi ihon. Tuulensuojassa olisi ollut jo lämmin, mutta järven laaja aukea ei sellaista tarjonnut. Taivaalle oli kerääntynyt repaleisia pilviä, jotka antoivat varjoa muuten kirkkaalle päivälle. Aina auringon tullessa esiin sotajoukoissa kimmelsi teräs ja taistelulippujen kirkkaat värit erottuivat uudella tavalla. Aika kului, ja joukoista kuului koko ajan hermostunutta mutinaa. Miehet lämmittelivät heiluttelemalla raajojaan ja hyppelemällä paikallaan. Kristoffer höpötti koko ajan omiaan, vitsaili ja yritti saada aikaan yhteislaulua. Kukaan muu ei vain tuntunut olevan laulutuulella. Mitä jumalaton pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat halajavat, se heille annetaan. Alebrand ei uskonut kummallakaan puolella olevan montaa vanhurskasta miestä. Sen sijaan moni jumalaton kohtaisi pelkonsa tänään.

Novgorodilaisten jousimiehet olivat levittäytyneet viuhkaksi jalkaväen eteen ja sivuille. Vähälukuinen ratsuväki oli ryhmitetty jalkaväen taakse. Saksalaisten muodostelma oli niin etäällä, ettei siitä pystynyt sanomaan mitään varmaa. Kuitenkin näytti siltä, että jalkaväki oli edessä suojellen takanaan tulevia ritareita ja jousimiehiä. Viimein kaksi pitkää torvensointia leikkasi ilmaa, ja ristiretkeläisten riveistä kuului huutojen pauhu. He lähtivät liikkeelle.

Kun saksalaiset olivat tulleet nuolenkantaman päähän, alkoi novgorodilaisten viuhkasta kuulua toistuvia tulituskäskyjä. Nuoliryöppy iskeytyi ristiretkeläisten kilpiin, vaikka muutamia osumiakin tuli. Ristiretkeläisten jousimiehet juoksivat jalkamiesten takaa sivustoille ja alkoivat tulittaa kiivaasti novgorodilaisten sivustoja. Varsijousimiehet puolestaan työnsivät aseensa esiin niistä kapeista kilvenraoista, jotka jalkamiehet jättivät heille, ja ampuivat tarkasti tähdättyjä laukauksia novgorodilaisten etulinjaan. Jousimiehiä kaatui yhdessä vasamien ryppäässä lukuisia, ja äkkiä jousimiesten keskusta antoi periksi ja syöksyi pakosalle takanaan seisovan kilpivallin taakse. Saksalaisten varsijousimiehet latasivat kilpien suojissa. Seuraava isku kohdistuisi jalkaväkeen.

Novgorodin joukot kyyristyivät toisen polvensa varaan ja kohottivat kilpensä nuolikuuroa vastaan. Limittäiset kilvet muodostivat katoksen, johon nuolet pysähtyivät oli kuin sadepisarat kalan suomupanssariin. Kuitenkin nuoli jos toinenkin löysi tien kilpien välistä ja huutoja kuului sieltä täältä. Alebrandin lähellä mies oli saanut nuolen kasvoihinsa; nuoli oli tullut sisään toisesta poskesta ja juuttunut suuhun kiinni. Mies sylki verta eteensä ja yritti kouristuksenomaisesti vetää nuolta irti, jolloin väkäset vain tarttuivat lujemmin kiinni. Alebrand yritti huutaa häntä lopettamaan, mutta tämä oli selvästi shokissa. Nuolet jatkoivat napsahteluaan kilpiin. Uusia tuskanhuutoja ja kirouksia kajahteli ilmassa. Moni nuolenkärki tunkeutui Alebrandin kilven läpi ja pilkisti kovetetun nahan seasta kuin rykelmä teräviä hampaita.

Nuolisade lakkasi äkkiä. Kilvenreunan alta Alebrand näki saksalaisten rintaman lähestyvän. ”Pystyriviin!”, hän karjaisi kurkku suorana. Ristiretkeläisten kilpimuuri lähti syöksyyn yrittäen puskea läpi silkalla massalla. Kilvet kalahtivat kilpiä vasten törmäyksessä ja mies jos toinenkin menetti tasapainonsa. Syntyi melkoinen sekasorto, jossa keihäät heiluivat ylös alas. Alebrand sai osuman oikeaan olkapäähänsä, mutta isku oli voimaton eikä pystynyt pureutumaan renkaiden ja nahkatakin lävitse kuin puolen tuuman syvyydeltä. Hetkisen kaaoksen kuluttua rintamat alkoivat järjestäytyä uudelleen, mutta vastustajat seisoivat vain parin jalan päässä toisistaan.

Hänen kohdallaan vihollisrivistöä kilpensä takana kyyristeli pienikokoinen saksalainen nenäsuojuksellinen niitattu kypärä päässään. Vartaloa suojasi kovetettua nahkaa oleva rintapanssari, jonka alla oli kankainen topattu takki. Rintapanssariin oli maalattu valkoinen risti sydämen kohdalle. Alebrand teki keihäällään harhautushyökkäyksen, johon soturin huomio kiinnittyi. Hyvin ajoitettu potku ristiretkeläisen tukijalkaan sai tämän horjahtamaan, ja seuraavassa hetkessä Alebrand heittäytyi koko painollaan eteenpäin kilpi kilpeä vasten. Vastustaja kaatui raajat leviten pitkin pituuttaan jäälle. Kilpikäsi ojentui vastaanottamaan kaatumista ja hetkeksi miehen suojaus petti. Alebrandin keihäs iski samassa alaspäin osuen miestä aivan leuan alapuolelle suojaamattomaan kurkkuun ja veri purskahti. Rintamassa oli nyt aukko, ja jos Alebrandin viereiset soturit lähtisivät puskemaan sitä päin, saatettaisiin kilpivalliin saada repeämä. Mutta syrjäsilmällä näkyi, ettei ketään tullut avuksi. Samassa hetkessä kaksi saksalaisten keihästä syöksyi jo häntä kohti. Toinen pysähtyi ylös nostettuun kilpeen ja toisen Alebrand sai käännettyä sivuun keihäänsä varrella vetäessään veristä terää ylös kuolevan vihollisensa kurkusta. Hän palasi parilla sivuaskeleella takaisin rivistöönsä.

Taistelu jatkui odottavana. Rivistöt vetäytyivät parin askeleen etäisyydelle toisistaan ja keihäsmiehet sohivat toisiaan kohti etsien aukkoja kilpien välistä. Alebrand odotti myös tehden välillä kokeilevia pistoja vailla tulosta. Äkkiä hänen edessään oli nenäsuojukselliseen kypärään ja panssaripaitaan pukeutunut soturi, joka selvästi valmistautui iskemään hänen vasemmalla puolellaan olevaa Kristofferia. Hänen kilpensä putosi hiukan ja jätti kämmenen kokoisen alueen vapaata aluetta miehen rintakehään. Alebrand iski salamannopeasti tyhjään tilaan. Teräs leikkasi panssarikudelman halki, puhkaisi vastustajan rintalastan ja juuttui kiinni. Kaatuva ja verta sylkevä saksalainen tarrasi kaksin käsin keihäänvarresta kiinni. Hetken aikaa keihäästä käytiin vetokisaa, mutta Alebrand päästi pian irti ja tarttui miekkansa kahvaan. Keihäät kopisivat hänen kilpeensä terän noustessa huotrasta. Alebrand nosti miekan harteittensa tasolle, ja samassa hänen edessään oleva vihollinen iski keihäänsä hänen oikealla puolellaan olevan miehen kasvoihin. Hetkessä Alebrand tunnisti saksalaisen ulkonäöltä Preussissa taistelleeksi ristiretkeläiseksi. Hän iski tätä epäröimättä keihäskäteen. Terä osui vain puoli tuumaa miehen panssaripaidan hihansuun yläpuolelle paljaaseen ranteeseen ja leikkasi käden irti. Yksikätinen mies vetäytyi verta suihkuavana kilpien suojaan ja toinen mies otti hänen paikkansa. Alebrand ei uhrannut enempiä ajatuksia hänelle. Menetettyään keihäänsä hän oli sivussa taistelusta, sillä kilpivallit olivat yli miekanmitan etäisyydellä toisistaan. Hän keskittyi torjumaan kilvellään ja iskemään miekallaan sivuun keihäänkärkiä.

Sotakenttä muuttui hitaasti valkoisesta punertavaksi yhä uusien iskujen löytäessä perille. Miehiä kaatui molemmin puolin, ja haavoittuneita perääntyi, mutta takaa astui aina uusia sotureita. Taisteluun tuli suvantovaihe, ja Alebrandilla oli aikaa tarkastella tilannetta. Ruhtinas Georgin sotalippu liehui tuulessa hänen oikealla puolellaan. Saksalaisen ritarikunnan raskas ratsuväki oli pihkovalaisten kimpussa, mutta nämä pitivät pintansa. Ritarit perääntyivät jalkaväkensä suojiin.

Jatkuva kyttääminen alkoi käydä molempien osapuolten hermoille. Pelko ja uupumus lamaannutti jäseniä, keihäänpistot olivat yhä varovaisempia. Jos saksalaisten ritaristo tekisi nyt rynnäkön, kääntyisivät miehet pakoon. Aloite oli otettava omiin käsiin. ”Kolmannella rynnäkkö!”, Alebrand huusi Kristofferille. Tämä karjaisi ja nyökkäsi. ”Yksi!” Alebrand tunsi sydämensä lyövän nopeammin. ”Kaksi!” Lihakset jännittyivät ponnistukseen. ”Kolme!” Kaksikko singahti eteenpäin kilvet edessään. Alebrand näki kauhun nuoren vastustajansa silmissä. Tämä jähmettyi paikoilleen eikä ottanut vastaan törmäystä. Hän kaatui päistikkaa takanaan seisovaa miestä päin ja putosi takamuksilleen. Alebrand iski miekkansa korkealta kaartuvalla heilautukselta suoraan tämän päälakeen läpi rengashupun ja sen alla olevan nahkalakin. Uhri valahti tajuttomana maahan pää verta vuotavana. Hän torjui miekallaan oikealta tulevan keihäänpiston ja seurasi, kun torjutuksi tullut vastustaja sai keihäänkärjen poskeensa. Hetkeksi saksalaisten kilpimuuri repesi auki. Alebrand syöksyi syntyneeseen tilaan miekkaansa heiluttaen. Karjalaissoturit seurasivat. Parissa hetkessä hän onnistui viiltämään topattuun asetakkiin pukeutuneen ristiretkeläisen vatsan auki ja halkaisemaan kasvot nahkahupulliselta mieheltä. Taistelu jatkui tuimana. Kaikkialta kuului huutoja: kivun, raivon ja hetkellisen ilon kiljahduksia. Alebrandin miekka pureutui kilpeen jos toiseenkin, muttei löytänyt avoimia maaleja. Kristoffer kaatoi yhden vihollisen kasvoihin osuneella pistolla, mutta tämän toverit syöksyivät puolustamaan tätä ja saksalainen pääsi vetäytymään omiensa suojaan vertavuotavana. Hyökkäys oli menettänyt momenttinsa, ja oli vaarana, että sen kärki jäisi nyt vihollisen puristuksiin ja ympäröimäksi.

Oli taisteltava takaisin pääjoukon suojiin. ”Risto, vetäydytään!”, Alebrand huusi taistelun melskeen yli. Soturit lähtivät peräytymään sivuaskelin selkä selkää vasten, jottei vihollinen pääsisi iskemään heitä yllättäen. Huomatessaan karjalaisten perääntymisen, saivat saksalaiset uutta tahtoa ja kävivät ankaraan vastahyökkäykseen. Kirvestä kaksin käsin heiluttava ristiretkeläinen kävi Alebrandia vastaan. Kilpi rasahteli ikävästi iskujen alla ja puunsäleet lentelivät. Painavat lyönnit tuntuivat aina kilpikäden luissa asti. Vielä muutama isku ja hänen kilpensä olisi säpäleinä. Kun kirvesmies nosti seuraavan kerran asettaan, syöksyi Alebrand eteenpäin kumarassa. Hän suuntasi iskunsa miehen rengaspaidan helman ja metallisuikaleista tehtyjen säärisuojusten väliin. Heilautus osui polven yläpuolelle ja oli riittävän voimakas leikkaamaan nahkasäärystimien läpi, viiltämään lihaa reisiluuta poikin ja kaatamaan miehen maahan. Soturi ei enää taistelisi tuolla jalalla.

Kuitenkin uusia vihollisia tuli tilalle, ja Alebrandilla oli täysi työ pitää nämä kurissa. Kristoffer huudahti riemukkaasti; arvatenkin hän oli saanut taas lyötyä maahan uuden vastustajan. Askel kerrallaan karjalaiset perääntyivät ja saksalaiset seurasivat heidän kintereillään. Viimein he pääsivät väsyneinä pääjoukkonsa suojiin, ja asettautuivat kilpimuuriin saksalaisia vastaan. Vastahyökkäyksen onnistuminen oli valanut uskoa ristiretkeläisiin. He hyökkäsivät uudella kiihkolla karjalaisten kilpivallia vastaan, keihäät iskeytyivät kilpiin ja taisteluhuudot raikuivat. Alebrand alkoi epäillä niin joukkojensa kuin kilpensäkin kestävyyttä. Äkkiä hänet täytti mielenvarmuus kuolla taistellen. Hänen ruumistaan eivät koristaisi haavat selässä.

Silloin saksalaisten torvet alkoivat soida. Pitkä töräys. Lyhyt töräys. Toinen pitkä töräys. Saksalaisten alipäälliköt huusivat perääntymiskäskyn. Vetäytyisivätkö saksalaiset, vai aikoivatko he vain järjestäytyä uudelleen? Taistelu ei ilmeisesti mennyt kokonaisuudessaan hyvin, koska perääntymiskäsky oli annettu.

Haavoittunut saksalainen nousi Alebrandin edessä kentältä ja lähti horjumaan maanmiestensä perään. Silloin nuori liehuvatukkainen soturi irtosi pihkovalaisten kilpimuodostelmasta ja syöksyi huutaen kohti haavoittunutta. Saksalaisten rivistöstä hyppäsi esiin rautapaitainen mies, joka vastasi huutoon ja ryntäsi kohtaamaan venäläistä. Mies oli nimeltään Elias, ja hän oli tunnettu palkkasoturi. Alebrand oli taistellut hänen vierellään preussilaisia vastaan vain viisi vuotta aiemmin. Elias oli hänen tietämistään miehistä urheimpia ja kovimpia, mutta myös kova ryyppäämään. Alebrand seurasi taistelijoiden kohtaamista paikoiltaan. Elias torjui kilvellään nuorukaisen keihästyönnön helposti ja iski seuraavassa hetkessä taistelukirveensä tämän kypärättömään otsaan. Kallo halkesi päästäen veriryöpyn jo ennestään punaiselle lumelle. Hän huusi saksaksi ”Tulkaa vaan!” ja astui haavoittuneen ja pihkovalaisten kilpimuurin väliin. Kukaan ei liikkunut. Soturi harppasi eteenpäin, tarttui kirveskädellään haavoittunutta ja veti tämän kainaloonsa. Hän liikkui kilpi suojanaan nopein sivuaskelin takaisin hurraavan saksalaisten kilpivallin suojiin. Alebrand tunsi hetken olevansa jälleen yksi läntisen kristikunnan sotureista ja hymyili. Sitten hänen silmänsä osuivat kentällä kallo halki makaavaan nuorukaiseen ja hänen katseessaan viipyi väsymys.

Ristiretkeläisarmeijan hidas marssi jatkui. Ruhtinas Aleksanteri lähetti jousimiehensä taas eteenpäin, ja nämä alkoivat pommittaa vihollista nuolillaan. Nämä säilyttivät kuitenkin hermonsa, eivätkä sännänneet suin päin pakoon. Nuolet ropisivat kilpiä vasten, ja vaikka perääntyvä sotajoukko jättikin jälkeensä sulitettuja ruumiita, ei niiden määrä ollut suuri. Kun saksalaiset olivat nuolenkantaman ulkopuolella, kuului uusia torvimerkkejä. Kolme pitkää töräystä. Huutoja ja kilpimuuri kääntyi; saksalaiset käänsivät selkänsä venäläisille ja aloittivat paluumarssin. Venäläiset hurrasivat, huusivat kirouksia saksalaisille ja paukuttivat kilpiä keihäillään. Taistelu oli ohi – ainakin tältä päivältä.


Neljäs luku

Alebrand pudotti miekkansa maahan ja tarttui kaulallaan olevaan hopeiseen ristiin. Hän nosti sen huulilleen ja suuteli sitä kevyesti. ”Kiitos, Jeesus”, hän lausui kuiskaten. Laskettuaan käsissään olevan veren tahraaman ristin rinnalleen hän kumartui ja nosti miekkansa. Hän etsi hangelta valkoisen kohdan, polvistui, rikkoi miekkansa ponnella jääpeitteen ja työnsi veriset kätensä pehmeään lumeen. Sulava lumi muuttui punaisiksi vesipisaroiksi, jotka valuivat kylmenevistä käsistä taistelukentälle. Kaikkialla huudettiin ja riemuittiin. Ilonpitoon sekoittui miesten tuskanhuutoja, kun voittajat lopettivat taistelukentällä makaavia vihollisia. Alebrand kuuli polviensa päällä kyyhöttäessään takaansa Kristofferin äänen.

- ”Hei mitä sää oikein meinaat? Sulta jää ryöstely kokonaan väliin!”
- ”Antaa jäädä. En ota tästä taistosta voitonmerkkejä. Lupasin sen Jumalalle.”
- ”Oma virheesi. Minä taas kiitän kaikesta saaliista Tyriä ja uhraan hänelle lampaan, kun pääsemme kotiin.”

Alebrand kävi vielä noutamassa keihäänsä kaatamansa saksalaisen ruumiista. Terä oli lujassa ja aseen takaisinsaaminen kovan väännön takana. Vaikka hän oli luvannut Jumalalle olemaan ottamatta saalista, ei hän aikoisi lähteä voitetusta taistelusta aiempaa köyhempänä. Riuhtoessaan keihästä hän äkillisesti tunnisti surmaamansa miehen, vaikkei kyennytkään sanomaan miehen nimeä tai sitä, missä oli tämän nähnyt. Terän irrottua hän katseli hetken veristä rengaspaitaa. Panssarista ei tarvitsisi uusia kuin pari rengasta ja se olisi valmis palvelemaan uutta kantajaansa. Kuinka monta isäntää nuo renkaat sitten olivatkaan nähneet, sitä ei Alebrand kyennyt arvaamaan. Oikein puhdistettuna ja öljyttynä rengaspanssari kesti aikaa paremmin kuin sitä käyttävät soturit. Hänen lopetettuaan ruumiin parissa kaksi nuorta ja innokasta karjalaista syöksyi sen kimppuun.

Miekka vyöllään ja keihäs olallaan hän ryhtyi selvittämään tappioita. Aikio, Ikitiera, Kaipia, Maanavilja , Otava, Sarijoutsi ja Untamo olivat karjalaisten kaatuneet. Haavoittuneita oli kuusitoista, joista kolme tuskin eläisi viikkoa kauempaa. Novgorodilaiset munkit sitoivat haavoittuneita ja kokosivat kuolleita hautaamista varten. Vaihdettuaan muutaman sanan miestensä kanssa Alebrand jätti heidät omiin puuhiinsa. Peipsijärven taistelun ainoa onnellinen saksalainen käänsi selkänsä ruumiskentälle. Hän etsi katseellaan Pihkovan ruhtinasta. Ryöstely oli täydessä vauhdissa. Parin askeleen päässä käytiin kiistaa kuolleen miehen omaisuudesta.

- ”Ne on minun saappaat. Minä annoin ratkaisevan iskun.”, koukkunenäinen karjalainen julisti.
- ”Vitut annoit. Sinä vain raapaisit poskea, katso nyt! Mutta minä upotin keihään sen vatsaan, mikä tappoi sen.”, nahkahuppuun päänsä peittänyt partasuu vastasi.
- ”Mutta se päähän osunut isku häiritsi sitä. Sen takia sen suojaus petti.”

Alebrand ei jäänyt kuuntelemaan väittelyn lopputulosta, vaan asteli kaksikon ohi. Hän suuntasi ruhtinaan lippua kohden. Samalla hänen ajatuksensa olivat yhä soturissa, johon keihäs oli juuttunut. Korkeat kulmakarvat, leveä nenä ja mitätön leuka. Kuka tämä oikein oli? Sitä ei voinut muistaa.

Ruhtinaan vierellä venäläinen kiskoi veristä paitaa ruumiin yltä. Georgi nosti päätään ja huomasi Alebrandin. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän sanoi jotain venäjäksi ja nauroi. Alebrand ymmärsi sanojen seasta vain ”voiton” ja oman nimensä. Hän vastasi ”voitto” venäjäksi ja hymyili. Sen jälkeen hän osoitti taivasta ja ristiään. Georgi nyökkäsi. Samaan aikaan ruumiinryöstäjä oli edennyt vaatteita pitemmälle. Riisuttuaan ruumiin hän leikkasi vatsan auki ja työnsi kätensä sisälmysten sekaan. Selvästi hän toivoi löytävänsä kultaa, jota poloinen oli mahdollisesti niellyt ennen taistelun alkua. ”Löytyykö mitään?”, ruhtinas kysyi ja virnisti. ”Pelkkää paskaa, korkea herra.”, ruumiinryöstäjä vastasi hymyillen. Alebrand yhtyi hymyyn tuntemastaan vastenmielisyydestä huolimatta. Hän osoitti itseään ja telttaleiriä. Georgi nyökkäsi.

Saksalainen meni telttaansa, laski aseensa maahan ja hiljentyi. Hän risti kätensä. Alebrand halusi kiittää pyhää Yrjöä, Mariaa ja Jeesusta pitkällä rukouksella, muttei voinut tehdä sitä. Hänen ajatuksensa olivat yhä tuntemattomassa soturissa. Alebrand tunsi jo rauhoittuneen sydämensä alkavan takoa uudestaan, kylmä hiki pyrki jälleen pintaan joka puolella kehoa. Koko kehon lihaksisto jännittyi samalla, kun hänen silmiensä eteen alkoi virrata kuvia. Ne olivat hänen ensimmäisestä piirityksestään Preussissa. Linnavuori oli vallattu ja kaikkialla oli tulta ja savua. Ruumiita ja kuolevia miehiä lojui maassa sikin sokin. Sotilaat olivat mäkilinnaan vetäytyneiden siviilien kimpussa tappaen ja raiskaten. Ja siinä oli äkkiä tuttu sotilas, jolla oli korkeat kulmakarvat, leveä nenä ja olematon leuka. Hän nauroi heiluttaessaan keihästään, jonka kärkeen oli seivästetty pieni vauva, joka oli yhä hengissä ja huusi syvää, epätoivoista itkua. Nuori nainen, luultavasti vauvan äiti kirkui hysteerisesti, kunnes sotilaat kaatoivat hänet maahan ja ryhtyivät repimään hänen vaatteitaan. Ja kaiken keskuksena oli naurava sotilas, joka heilutti veristä voitonmerkkiään ilmassa, nauroi niin kuin itse perkele helvetin syvimmissä loukoissa. Alebrandista tuntui, ettei hän saanut henkeä ja lihakset tuntuivat kivettyneiltä.

Silloin teltan edestä kuului askelia ja oviaukkoa suojaava kangas vedettiin sivuun kahahduksen saattelemana.

- ”Munkkiritareja on saatu vangituksi.”, tuttu pitkänaamainen venäläinen ilmoitti.
- ”Tulen pian.”, Alebrand sai vastatuksi omaksi yllätyksekseen.

Kuvat olivat kadonneet. Hän nousi ja tunsi päänsä humisevan, ruumista vilutti ja jäsenet tärisivät. Hän seisoi paikoillaan ja hengitti syvään. Mitä jumalaton pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat halajavat, se heille annetaan. Ajatus ei vieläkään lohduttanut Alebrandin tuskaista mieltä. Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissänsä puhtaat; mutta Herra henget punnitsee. Kaikki miehen tiet ovat hänen omissa silmissänsä oikeat; mutta Herra tutkii sydämet. Oliko tämänpäiväinen voitto pelkkä hetken riemu, houkan toivo tuhon tiellä? Hän ei osannut sanoa.

Alebrand kokosi itsensä ja aseensa. Jotenkin miekka huotrassa ja keihäs ja kilpi selässä hän tunsi itsensä taas kokonaiseksi. Venäläinen odotteli teltan ulkopuolella, ja lähti johdattelemaan kaksikkoa päämääräänsä kohden. Leiri oli täyttymässä riemuitsevista miehistä, jotka juhlistivat voitokasta taistelua avaamalla olutnassakoita. Karjalaisten soturien osuessa kohdalle nämä tervehtivät Alebrandia huutaen iloisesti. Saksalainen vastasi huutoon teeskennellyn hilpeästi ja jatkoi kulkuaan. Vielä muutaman soturiseurueen ohitettuaan he olivat kävelleet leirin läpi, ja saattoivat nähdä vangit. Puolensataa lyötyä soturia seisoi kädet sidottuina ja tarkasti vartioituna telttaleirin laidalla. Heidät oli kytketty toisiinsa kaulaan sidotulla köydellä. Äkkiä Alebrandin silmät osuivat yhteen vangeista.

- ”Teoderik!” Alebrand huudahti silmät leviten.
- ”Berthold.” Ritariveli totesi synkästi.


Viides luku

Miehet katselivat toisiaan pitkään sanomatta sanaakaan. Teoderikin vaaleat hiukset oli leikattu korvien yläpuolelta päätä kiertäväksi kulhoksi ja hänen kasvonsa olivat sänkiset. Hän näytti vanhalta, raskaan elämän kuluttamalta, vaikka olikin Alebrandin ikäinen. Hänellä oli yllään valkoinen asetakki, jota koristi suuri musta risti.

- ”Löysit sitten uusia ystäviä.” Teoderik aloitti.
- ”Kohtalo oli minulle lempeä.”
- ”Oletko haavoittunut?” Alebrand jatkoi katsellen otsassa olevaa verinaarmuista kuhmua.
- ”Pelkkiä ruhjeita ja mustelmia. Hevoseni surmattiin ja kaaduin sen mukana keskelle venäläisten jalkaväkeä. Minut hakattiin pian tajuttomaksi. Kypäräni oli niin lommoilla, että sen niitit piti murtaa, ennen kuin se saatiin päästäni.”
- ”Onneksesi sinua ei keihästetty.”
- ”Niin, onnekseni.” Teoderik sanoi vaisusti.
- ”Hoidan sinut vapaaksi. Palaan pian”
- ”En karkaa minnekään.”

Alebrand aikoi kysyä venäläiseltä toveriltaan, missä Aleksanteri oli, kun hän näki tämän olevan jo tulossa. Ilmeisesti hän oli tulossa tarkastamaan vankeja, ja sitä vartenhan Alebrandikin oli kutsuttu paikalle. Aleksanteri oli loistokas näky koristellussa kypärässään ja turkisviitassaan seurueensa ympäröimänä. Auringonsäteet kimpoilivat hänen kirkkaaksi kiillotetusta rengaspanssaristaan, joka näyttäytyi paljaana käsivarsissa ja jaloissa. Vartaloa peitti hohtavanvalkoinen silkkinen asetakki, jonka rintaan oli kirjailtu Novgorodin vaakuna mustine karhuineen. Aleksanterin astellessa lähemmäksi Alebrand laskeutui toisen polvensa varaan ja asetti kilpensä ja keihäänsä eteensä. Hän notkisti selkänsä ja niskansa kumarrukseen ruhtinaalle.

- ”Nouse ylös. Novgorodin ruhtinas Aleksanteri haluaa puhutella teitä.” tulkki jylisi mahtipontisuutta tavoitellen. Alebrandin noustua hän jatkoi ”Ruhtinaan toive on, että kerrotte jokaisesta vangista sen minkä tiedätte.”
- ”Teen parhaani.”

Vangit asetettiin riviin, ja jokaiselta kysyttiin nimeä ja mahdollista titteliä. Munkki kirjasi nimet ylös. Alebrand kertoi minkä tiesi jokaisesta, useimmiten hän joutui sanomaan miehen olevan hänelle tuntematon. Kun tultiin Teoderikin kohdalle, Alebrand kävi vakavaksi.

- ”Hän on Teoderik, munkkiritari. Toivon, että vapautatte tämän miehen vastapalveluksena täällä ja Nevalla tekemistäni töistä.”
- ”Ja miksi suostuisin tähän pyyntöön? Olet tietysti palvellut minua hyvin niin täällä kuin Nevalla… Miksi tämä saksalainen kiinnostaa sinua? Mitä hän merkitsee sinulle?”
- ”Syntymänimeni on Berthold von Hainault. Olen paroni Albrekt von Hainaultin neljäs poika. Liityin saksalaiseen ritarikuntaan seitsemän vuotta sitten. Tämä ritari, Teoderik on ystäväni. Vannoimme uskollisuudenvalamme yhdessä.”
- ”Munkkiritari?”, Aleksanteri toisti tulkin puhetta venäjäksi hämmästyneenä. Aika vaikutti hidastuvan hänen tuijottaessaan Alebrandia yhä suu auki. Tiedettiin yleisesti, että Aleksanteri vihasi Saksalaista ritarikuntaa, ja erityisesti sen fanaattisia soturimunkkeja. Sitten ruhtinaan suupielet kääntyivät ylöspäin, hän taivutti päätään taaksepäin ja nauroi sydämellisesti. Aleksanteri teki siveettömiä eleitä ja naureskeli samalla venäjäksi pitkiä lauseita. Ruhtinaan seurue nauroi katketakseen.
- ”Päätit sitten heittää hyvästit siveyslupauksellesi.” Tulkki käänsi ilmeisen varovaisesti.

Nauru kuihtui hitaasti. Aleksanteri mietti pitkään hiljaisena ja sanoi sitten päättäväisenä:

- ”Sallin tämän miehen liittyä seurueeseesi palvelemaan tulevissa sodissa Novgorodia. Mutta vapautta en hänelle anna. Joko hän lähtee mukaasi Karjalaan, tai viemme hänet muiden vankien mukana Novgorodiin.”

Alebrand kiitti. Teoderik vapautettiin siteistään ja vankien tunnistus jatkui. Lopulta viimeinen mies oli tunnistettu. Aleksanteri poistui paikalta jättäen ritariveljet kahden.

- ”Kutsu minua tästä edespäin Alebrandiksi. Berthold kuoli Hämeessä neljä vuotta sitten.”
- ”Selvä. Mitä seuraavaksi?”
- ”Liityt joukkoomme, ja palaamme Karjalaan. Asun tätä nykyä Käkisalmessa Laatokan rantamailla. Elämme vapaiden talonpoikien keskellä ja puolustamme maatamme hämäläisiä ja suomalaisia vastaan.”
- ”Ja mitä näkemisen arvoista on Käkisalmessa?”
- ”Ainakin esittelen sinulle vaimoni ja lapseni.”
- ”Helvetin pakana! Ja pettäisin Jeesuksen?” Äkillinen raivo vääristi munkkiritarin kasvot kammottaviksi, mutta samalla hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Teoderikin pää painui ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten neljä raskasta sanaa päättäväisellä äänellä. ”Ei. Antaa tämän päättyä.”

Alebrand ymmärsi Theoderikin epätoivon. Jos hänet vapautettaisiin lunnaita vastaan tai vaihdettaisiin saksalaisten vankeihin, palaisi hän vain ritarikunnan joukkoihin ja uusiin sotiin. Uusiin kapinoihin, hävitysretkiin ja väijytyksiin. Ryöstettyjen kylien ja poltettujen kotien tuhkien ääreen. Mitä elämää se oli? Rukouksia, aseharjoituksia ja tuhoamista. Ja katsoessaan Teoderikiä silmiin hän näki niissä kaikuja vielä suuremmasta pimeydestä, joka vaani painajaisina tämän unia. Ne eivät olleet samat silmät, jotka olivat katselleet maailmaa seitsemän vuotta aiemmin. Ne olivat kuolleen miehen silmät, jotka tuijottivat pelkkään tyhjyyteen. Hän ei voinut seurata Alebrandia.

Theoderik riisui rengashuppunsa ja sen alla olevan topatun myssyn. Hän polvistui maahan, painoi kätensä ristiin ja taivutti selkänsä ja niskansa maata kohti. Alebrand asteli tämän vierelle ja veti miekkansa huotrastaan. Theoderik alkoi rukoilla latinaksi.

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Alebrand kohotti miekkansa päänsä päälle ja iski alas. Terä leikkasi läpi lihan ja luun, ja pudotti vaalean pään siististi harteilta. Roiskuva veri tahri hangen punaiseksi. Alebrand nosti miekan tervehdykseen kahva kasvojen kohdalla ja kärki taivasta osoittaen. Veri valui terää pitkin peittäen alleen sanan Amen.

Rauha sinulle, veli.



Epilogi

Seuraavana aamuna saksalaisten lähettiläs tuli leiriin. Kaatuneiden ritareiden ja ylimysten ruumiit haluttiin käydä noutamassa, ja Aleksanteri antoi tähän luvan. Heille annettiin myös luettelo vangituista miehistä mukaansa tulevia lunnasmenettelyjä varten. Saksalaiset purkivat pian leirinsä ja lähtivät paluumatkalle. Novgorodilaisten leirissä oli ilo ylimmillään. Nuotiot paloivat järven rannoilla läpi yön miesten laulaessa ja ryypätessä. Aamun tullen eläviä miehiä makasi sammuneena pitkin ja poikin vain lyhyen matkan päässä punaisista hangista ja iäksi jäykistyneistä.

Jäljelle jääneet saksalaisten, virolaisten, lättiläisten ja liiviläisten alastomat ruumiit makasivat hangella korppien ruokapöytänä. Armeijoiden lähdettyä tulivat sudet kaluamaan sitä, mitä haaskalinnut olivat jättäneet. Kevät saapui, jäät sulivat ja luut vajosivat pohjamutiin. Ravut nyhtivät viimeisetkin lihanrippeet luista ja jättivät ne sitten rauhaan. Lehtien puhjetessa ja lintujen laulaessa Peipsijärven rannoilla ei kellekään muistunut mieleen kuunkierto sitten järven jäällä käyty taistelu.


edit 1.01: Lisätty alkuun varoitus sisällöstä, lisätty kursiiveja
 
Jatkoa Marianmaalle voi käydä lukemassa Risingshadowin sivuilla. Koska Nuotio joka tapauksessa näyttäisi saneerautuvan kontu-uudistuksen yhteydessä, en laita novelleja nyt tänne. Muokkauksen vaiva ja muu laiskuus, tiedättehän.

Marianmaan kakkososa jatkaa pureutumista sysipimeään keskiaikaan entistä rajummalla otteella. Siksipä jälleen varoituksen sanat nuoremmille ja herkemmille lukijoille.
 
Vaikutti tyyliltään melkein joltain ammattikirjailijalta. Päähenkilö muistuttaa Guilloun kirjojen Arnia tai Cornwellin Uhtredia: soturi, joka tuntee vihollisensa ja jolla on jonkinlainen side tähän, muodostaen hahmolle sisäisiä ristiriitoja.
 
Aikaa on kulunut, mutta Marianmaa saattaisi olla jatkumassa jälleen. Tällä kertaa entistä kunnianhimoisemmin: tarkoitus olisi tehdä ihan romaanimittainen kirja, ei välttämättä mitään jättiläisteosta, mutta romaani yhtä kaikki. Yhdeksän lukua/kirjaa, yksi jokaisesta päähenkilöstä, ja runsaasti näiden välistä vuorovaikutusta. Paljon uusia ideoita on kehittynyt viime aikoina. Käänteinen/hajotettu tapahtumajärjestys on muutettu kronologiseksi, vaikka joitakin takautumia varmaankin kirjaan eksyy.

Saapa nähdä, saapa nähdä...
 
Ittekin on tuuminut Novgorodin Tasavaltaan sijoittuvaa juttua mutta siinä realismi hylättäisiin varsin nopeasti, että likikään samansorttista ei tule. Lykkyä projektiin, itselle henkilöhahmot on vaikeita minkä takia kotina kontuunkin tulee säännöllisesti maisemaa etc. Pari kolme kertaa olen yrittänyt kasata juonirunkoa 5-10 henkilöllä ja ikinä en ole päässyt keskikohtaa pidemmälle. Jotkut osaa tietty vain kirjoittaa koko novellin ilman mitään esityötä, mutta itseltä ei onnistu. Ehkäpä joskus tuotakin aloittaa uudestaan mutta ei kyllä vähään aikaan kun on muutakin puuhailtavaa eikä koneen ääressä jaksakaan olla kuin pari tuntia kerrallaan.
Korkeidenpäivänä
Jälkijulen 28.na Laichalaf
 
Ylös