Martin: Tulen ja jään laulu

Jostain uutismediasta tuo Martin tuli juuri bongattua ja ajattelin, että täähän voisi olla hyvä juttu kontulaisrynnistykselle. Minä ainakin voisin olla kiinnostunut.
 
Sain lopulta luettua seuraavan kirjan. Nyt voin samaistua paljon paremmin Isilmírën kokemuksiin sarjasta. Toisessa osassa oli jo joitain tärkeitä kuolemia, joista sarja on tullut tunnetuksi. Tosin hahmot kuolivat varsin lyhyiden esiintymisten jälkeen, eikä heihin ehtinyt kiintyä. Mutta hahmot alkoivat tuntua varsin tyypillisiltä fantasian hahmoilta (
Arya - seikkailijatar, Jon - kiusattu -> johtaja -> seikkailu pohjoisessa, Daenerys - maailmaa kiertävä kruununperillinen
).

Kirjaa kehutaan sen harmaudesta mustavalkoisuuden sijaan. Kirjassa ei olekaan hyvien ja pahojen puolten välistä taistelua, mutta suurin osa hahmoista on silti selkeästi hyviä tai pahoja. Suurin osa on pahoja. Sitä, että ritarit eivät oikeasti ole ritarillisia, alleviivataan kirjassa liikaa. Kukaan ritari ei koskaan tee mitään hyvää, vaan kaikki tekevät niin paljon pahaa kuin ehtivät.

Taikuuden lisääntyminen ärsyttää, koska se ilmestyy aina odottamatta ja muuttaa historian kulkua merkittävästi. Muutenkaan juonen käänteet eivät aina vakuuta. Kirjaa on sanottu realistiseksi fantasiaksi, mutta monessa kohdassa realistisuus tuntuu olevan kaukana. En tiedä kovin paljon oikeasta keskiajasta, mutta Martin tuntuu muuttaneen fantasian lähinnä väkivaltaisemmaksi, ei niinkään realistiseksi keskiajaksi.
 
Minä taas olen sitä mieltä, ettei kirjassa ole selkeästi hyviä ja pahoja henkilöitä. Jos näin on, lukija on tuon jaon tehnyt aivan itse. Varmastikin joidenkin henkilöiden taustalta on havaittavissa jonkinlainen kallistuminen tiettyyn suuntaan, mutta mitään selkeää ei kirjoista mielestäni havaitse. Tulen ja jään laulun maailmassa nyt vaan ei ole yksioikoisesti hyvää ja pahaa. Kaikilla on omat tavoitteensa ja arvonsa, joiden näkökulmasta niitä vastustava on vihollinen ja ehkä jopa paha.

Minä tykkään politikoinnista ja keskiaikaisesta fantasiasta eikä inhorealistinen tyylikään inhota, joten Tulen ja jään laulu on uponnut hyvin. Olisihan se toisinaan kiva, jos positiivisiakin asioita löytyisi, mutta synkkyys on toisaalta hyvin olennainen osa sarjaa. Keskiaika tosiaan oli aika väkivaltainen aikakausi, (tai no, mikäpä aikakausi nyt ei olisi ollut. ;__; ) vaikkei se kyllä nyt ehkä ihan näin pimeä ollut.. Televisiosarjaan en ole niinkään ihastunut, siitä on jätetty pois monia hienoja naishahmoja ja muutettu joitain kohtauksia huolestuttavaan suuntaan. Lisäksi se korostaa vielä kirjojakin enemmän seksiä ja teloituskohtauksia.
 
Mä olen tähän asti vältellyt tätä topiccia (enkä aio lukea noita edeltäviä viestejä toistaiseksi) koska kirja(sarja) on multa vielä lukematta. (Ja tv-sarjaakaan en ole nähnyt jakson jaksoa, oon huono fantasiankuluttaja, vaikka Sarjaan liittyvät meemit ovat tutuiksi tulleetkin). Lukemattomuuden suurin syy on ollut se, että kirjastosta ei ole noita kirjoja ikinä löytynyt, kun tv-sarjan suosion vuoksi ne ovat aina olleet lainassa... No, isoin buumi on ilmeisesti nyt ohitettu, joten tilasin Valtaistuinpelin tuonne lähikirjastoon. Aloitin lukemisen eilen illalla ja nyt mennään jo sivulla 211. Hervoton tiiliskivi muuten tää opus, sängyssä tuota ei voi lukea kun eihän tuota jaksa kannatella...

Jos tuossa joku aika sitten haukuin nykyfantsun (mistä Kointähti minua hieman moitti) niin nyt on fantasian maineenpelastaja löytynyt. Ainoa miinus tulee siitä, että uusia henkilöitä vyöryy esiin valtavalla vauhdilla. Mulla on aina - genrestä riippumatta - hieman hankaluuksia laajojen henkilögallerioiden kanssa; jossain välissä alan aina miettiä että kuka tää olikaan ja kelle sukua ja kuka halusi kostaa kelle ja mitähähapua. Muttamutta. Viihdyttävää kerrontaa on tämä ja jollain lailla tykkään tavasta nimetä luvut sen henkilön mukaan joka kulloinkin on vähän kuin pääosassa. Auttaa muuten yllättävän paljon henkilöhahmojen hallinnassa.

Seuraava osa on jo tilattu kirjastoon että pääsen sen kimppuun heti kun tämä on luettu.
 
Jos tuossa joku aika sitten haukuin nykyfantsun (mistä Kointähti minua hieman moitti) niin nyt on fantasian maineenpelastaja löytynyt.

Nykyfantasiakin on suhteellista. Valtaistuinpeli julkaistiin kuitenkin jo 20 vuotta sitten. :D
 
Olen nyt lukenut viikossa puolet Korppien kesteistä, mutta yritän muistella vielä tuntojani syksyllä hitaammalla tahdilla lukemani edellisen osan jäljiltä. Ehkä kolmannessa kirjassa paljon puhuttu kuolema alkoi niittää satoaan ensimmäisiä osia enemmän, vaikka päähenkilöt ovat enimmäkseen vielä hengissä. Martin ei ole minusta tappanut niitä kiinnostavimpia henkilöitä. Kirjan merkittävin ja ilmeisesti lukijoiden tunteita kuohuttanut kuolema oli itse asiassa kirjasarjan parhaita juonenkäänteitä. Se osa tarinasta oli tavallaan umpikujassa, koska tilanne oli aika toivoton, ja käänne mahdollisti siirtymisen pois perinteisestä tarinan kulusta.

Sarjan alku tempaa toisaalta mukaansa, mutta ei ole yllätys, että jotkut tylsistyvät Valtaistuinpeliin, jossa tapahtumat etenevät kuitenkin aika verkkaisesti. Ensimmäinen osa on muistuttaa muutenkin enemmän perinteistä fantasiaa, mutta myöhemmin kirjojen tyyli lähestyy enemmän jännitystä. Miekkamyrsky ja Korppien kestit ovat niminäkin kuin jännityskirjasta: täysin merkityksettömiä. (Tosin Kaksi torniakin on aika tyhjänpäiväinen nimi.)
 
Nykyfantasiakin on suhteellista. Valtaistuinpeli julkaistiin kuitenkin jo 20 vuotta sitten. :D

Ottaen huomioon että käytännössä lopetin fantsun lukemisen joskus 90-luvun loppupuolella niin on se mulle aika nykyistä...
 
Kun kuvittelee kaikkia niitä mahdollisia mielikuvituksellisia käänteitä, mitä "Gorrumin" meille tarjoamassa maailmassa/kuvastimessa on YouTube-spekulointien avulla mahdollista toivoa tapahtuvaksi kahden viimeisen kirjan aikana, tajuaa miten paljon odotuksia ihmiset voivat ladata karkeuksilla tilkittyyn dialogimarssiin vallanhimon ja julmuuden leviämisestä ja tartuttamisesta keneen tahansa. Sekä tietenkin, miten siitä on sarjan ja fanien innostuksen ja oman huomiotalouden avulla tullut omaa hypeään ylläpitävä rinki... no, ilmiö.

Toki kaikesta huolimatta haluaisin kuitenkin itsekin tietää joitain asioita tuosta paikasta, missä jonkinsyisen vaivannäön tuottamista kosmogonisista perimätiedoista on jostain syystä (tai joidenkin tekojen tuloksena...) tullut jokaista edeltäjäänsä itsekkäämpien yläluokkaisten (ja mehän tiedämme miten heille muutoin käy.. [22]) pilkanteon aihe. Eli siis. Kuka oikeasti pani.. kasaan sen hassun ison muurin? Mistä ne (ainakin kirjassa The World of Ice and Fire uskomuksellisesti tutkitut) Rautasyntyiset sitten oikeasti tulivat? Tuleeko paikallisella "Mordorilla" eli Varjomailla Asshaista itään olemaan jokin draaman kannalta merkittävä syy olla olemassa?

(& saavatko jommatkummat Lapset kostonsa . . .)
 
Last edited:
Harvinaisen epämääräinen uutinen; voisiko olla kysymys vain turhan toivon lietsomisesta? Siitä huolimatta toivo elää. Ehkä jo ensi heinäkuussa – tai sitten ei. Joka tapauksessa täytynee lukea kaikki edelliset osat uudestaan, niin paljon on unohtunut ja turhaa sälää on tarttunut mukaan televisiosta.

 
Olen todella pahasti koukuttunut tähän kirjasarjaan, tai toistaiseksi vasta sen alkuun. En ole Tolkienin jälkeen innostunut mistään fantasiasta, mutta Valtaistuinpeli on kyllä kolahtanut ja lujaa. Jotain hyvää tässä korona-ajassakin on, koska en usko että välttämättä olisin jaksanut edes harkita moiseen järkäleeseen uppoutumista ilman tätä pakotettua tylsyyttä. Semminkin kun fantasiagenre on niin monta kertaa tuottanut pettymyksen, ja koska Game of Thrones tv-sarja ei myöskään koskaan saanut minua syttymään (tylsä ja liikaa väkivaltaa ja yksioikoisia henkilöitä). Kirjassa sen sijaan selitetään asioita ja eri henkilöiden motiivit tulevat ihan eri tavalla esiin. Tykkään tavasta, että asioista kerrotaan eri ihmisten näkökulmista. Väkivallan kuvauksista en tykkää kirjassakaan, mutta tekstistä ne ei tule liki samalla tavalla kuin tv-ruudusta ja inhorealistisimmat kuvaukset voi nopeasti jopa skipata kokonaan.

Ainakin vielä (lähestyn Valtaistuinpelin loppua) jako hyviksiin ja pahiksiin on aika selkeä, mutta saapa nähdä kuinka käy (en oikeasti tiedä, koska tv-sarja jäi minulta kesken jo 1. kaudella). Minua ei häiritse (ainakaan tässä 1. kirjassa) taikuus (sitä ei ole vielä paljoa ollutkaan), päinvastoin: esimerkiksi Brandon Starkin orastavat selvänäkijä- tms. kyvyt vaikuttavat kiehtovilta. Minä en kyllä muutenkaan ole turhan tarkka siitä meneekö asiat aina loogisesti ihan oikein. Tärkeämpää on sujuva kerronta ja henkilöhahmot.

Kyllä se niin vaan on, että kunnon fantasia tekee elämästä elämisen arvoista!
 
Kuten maailmaansa tutustuneet ovat varmasti panneet merkille, Tulen ja jään laulu ei suinkaan ole täysin vailla tiettyjä meille enemmän ja vähemmän tutunomaisia yksityiskohtia (vaikkakin uudessa luovassa järjestyksessä); niiden ansiosta myös kirjoista tehdyn TV-sarjan ensimmäisistä kausista tuli hyvin todennäköisesti fantasiayleisöön vetoavampia kuin ilman ko. elementteihin turvautumista olisi käynyt.

Mutta, Yön ritaria mukaillen, jos Tolkienin mytologia hobitteineen on se, mitä monet englantilaiset haluaisivat peilikuvakseen, niin onko Martinin mytologia sitten mahdollisesti se minkä he historiansakin perusteella todellisuudessa ansaitsevat?

Ja missä tahallinen tuttuudella myyminen loppuu ja aito kunnianteko fantasiakirjallisuuden perustanvalajalle alkaa? Kenties mahdotonta sanoa.

Meidän omaa aikaamme myös kuvastavaa vaikutusta Martinin (Ruusujen sotaan ja sitä edeltäviin Englannin historian värittäjiin nojaavan) ihmistutkielman ympärille rakentuvassa legendariumissa ovat selkeästi ainakin monet psykologisesti nyky-yleisölle "tarpeeksi lyhyinä ja lähestyttävinä" pidetyt hahmonnimet, sekä varsin saumattomasti keskiaikaisen normianglosaksin "kanaalin tämä ja tuo puoli" -karttakäsitykseen liitetty Dornen seutu, joka on eräänlainen fiktiivinen ja perusteltavakin heijaste nykyisen Iso-Britannian alati kasvavasta aasialaisten maahanmuuttajien kulttuurikontribuutiosta. Yhtäaikaa sekä nykyaikaista että ajattomampaakin on taas kaikki valtaeliittihenkilöiden passiivis- ja avoimemminkin aggressiivinen sananvaihto, mikä muistuttaa realistisuudessaan siitä kuinka Tolkienille tärkeä jalosukuisuus ei suinkaan automaattisesti johda luonteen jalouteen — olkoonkin että todellisessa keskiaikaisessa kunniakulttuurissa ainakin TV-sarjan tasoinen keskustelukumppanin halveeraaminen, pojittelu ymv. olisi saattanut hyvinkin helposti viedä käyttäjänsä vielä sarjan kirjoittajien tuttua taipumustakin aikaisempaan hautaan.
 
Mielenkiintoista pohdintaa, kiitos @Constantine ! Minä olen vain ahminut tarinaa, ehtimättä ainakaan vielä sen kummemmin analysoida ja pohtia mitään syvempiä merkityksiä (olen siinä asiassa muutenkin vähän huono, koska oma osaamiseni on ihan muualla kuin historian ja kirjallisuuden tuntemuksessa).
 
Olisiko käynyt niin että kokkosi on poltettu
Olisiko käynyt niin että vihtaasi on kustu
Olisiko käynyt niin että sinua on huijattu
Olisiko käynyt niin

Missä on se kirja joka puuttuu kansalta?
 
En nyt hehkuttaisi puuttuvaa osaa. Pettymys siitä kuitenkin tulee, koska se poikkeaa niin paljon tv-sarjasta.
 
Minkä vuoksi olenkaan jättänyt katsomatta? No, ei ollut vaikeaa, koska jo toinen kausi alkoi tökkiä niin pahasti. Siinä maailmassa oli jokin vika. Ja odottaminen on ylevää.
 
En nyt hehkuttaisi puuttuvaa osaa. Pettymys siitä kuitenkin tulee, koska se poikkeaa niin paljon tv-sarjasta.

Toisaalta aika moni sellainen tuttuni, joka sarjaa seurasi, oli pettynyt viimeiseen kauteen ja varsinkin sen lopetukseen. Kun kirjojen on luvattu etenevän toisella tavalla, se lienee nostattanut toiveita paremmin odotuksia vastaavasta lopetuksesta sillä puolella. Olkoonkin, että odotukset lienevät alusta asti olleet varsin monenkirjavat.
 
Last edited:
Ylös