MGS on vähän semmoinen sarja, että sitä joko rakastaa tai sitä pitää ihan tyhmänä sarjana.
Itse rakastan. Lempipelini. Pakkomielteeni. Vaikka juoni on aivan älytön ja ylimonimutkainen. Ja vaikka pelit tykkää näyttää tunnin mittasia välivideoita tai codec-keskusteluja (pahenee sarjan edetessä). Ja vaikka sillä on ärsyttävä taipumus aina pelin alussa pitää pelaajaa kädestä ("press the action button to climb up the ladder"). Jne.
Neljännen seinän rikkominen on sitten sarjan tavaramerkki ja sekin jakaa kansan kahtia. Oikeestaan kakkonen on niin "meta", että siitä on kirjotettu sivutolkulla analyysejä ja selityksiä...
Luulen, että koukkuun jääminen riippuu pitkälti siitä kuinka nuorena ekan kerran pelaa...
Suosikkini on pleikka ykkösen peli, josta toi Twin Snakes on remake. Johtuu ehkä nostalgioista, mutta pidän alkuperäisestä enemmän kuin Twin Snakesista. Twinissä animaatiotiimiltä lähti aivan hanskasta ja Snakesta tehtiin hirmunen voltteja heittelevä akrobaatti (välivideoissa), joka ei mun mielestä sovi hahmolle. Snaken tyyli on ennemminkin energiatehokkaat kampitukset ja kuristusotteet ja jos pitää väistää niin kuperkeikka korkeintaan ja ähkäisy päälle. Vähän hullumpi valituksen aihe on, että kun alkuperäinen ei osannut roikkua tai syöksyä tai edes tähdätä aseella silmistäpäin katsottuna, niin Twinissä sillä on paljon enemmän etenemisratkaisuja jolloin se on ensinnäkin helpompi ja, no emmä tiiä. Niinkuin huomaatte, tämmöset pikkuasiat vaivaa mua... Hulluin tekosyyni alkuperäisestä enemmän pitämiselle on että sen suttuiset pikselit teki Alaskan ilmeestä sopivan karkean. Ne on nää nostalgiahöyryt...
![[22]](/styles/kontu/hymiot/22.png "Kakskakkonen [22]")
En varmaan valehtele hirveästi jos sanon pelanneeni ykkösen noin parikymmentä kertaa läpi vuosien varrella. Pari niistä japanilaisella ääninäyttelyllä vertailun vuoksi ja koska pidän japanin kielestä. Ja Twin Snakessa keräsin kaikki dogtagit kaikilla vaikeustasoilla. En suosittele. Siitä ei voita muuta kuin "mitä hittoa mä oon tekemässä"-fiiliksen ja totaalisen kyllästymisen.
Ykkösessä iskee tunnelma, josta ainakin puolet on taustamusiikin ansiota. Se vahvistaa maanalaisen kompleksin kolkkoa fiilistä ja pimeää Alaskan talvikeliä.
Kakkosen ilmestyäessä olin aivan täpinöissäni ja alkutunnarin kohdalla olin aivan myyty. Sitten peli päätti tehdä *jossain vaiheessa* melko anteeksiantamattoman yllätyksen, jota en pyynnöstäsi tässä ala enempää avaamaan. Tiedät kyllä sitten. Sen takia melkein inhoan kakkosta tosin en moneen vuoteen pystynyt myöntämään sitä. Lisäksi alkutunnari on pelin ainoa hyvä biisi, itse pelimusat varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla taas aivan hirveetä kuraa. Ei mitään tunnelmaa niinkuin ykkösessä. Huoh.
Hyvänä, sekä huonona puolena juoni räjäyttää pään.
Kolmonen on toinen suosikkini. Kumpi on parempi, ykkönen vai kolmonen? Ykkönen nostalgiasyistä ja tunnelmalla, kolmonen pelimekaniikallisista syistä. Siitä kandee hommata Subsistence jos vain mahdollista niin saa kameran paremmin haltuunsa.
Nelosessa on sitten ehdottomasti parhaat ja nykyaikaisimmat kontrollit. Juonen kulusta neloseen asti en luonnollisesti sano mitään. Jos muuten herää juonesta kysymyksiä niin tarjoudun antamaan spoilerivapaita vastauksia etenemisesi mukaan. Se on meinaan melkonen hässäkkä.
Mulla on myös pakkomielle aina pelata sarjat alusta asti ja nyt mun täytyykin kertoa sulle, että et muuten ole pelaamassa alusta asti... Tai kyllä sä sen tiiät kun hahmot on pelissäsi jo puhunu Gray Foxesista ja Zanzibar landeista yms. Ennen pleikkarin peliä Kojima teki 2 peliä MSX tietokoneelle 80-90-luvun taitteessa. Ne on aikalaisiksensa todella hyviä, mutta nykypäivänä... no, en väitä että ne olisi pakko pelata... Mutta jos aiot, niin paras väli on ehkä kolmosen jälkeen ja ne löytyykin sopivasti MGS3 Subsistencen kakkoslevyltä emuloituina. Jälkimmäisen pääpahis on yllättävän sympaattinen ja moniulotteinen hahmo joka on sen ikäiseksi peliksi todella yllättävää. Niin ja Nintendon versioihin ei kannata edes vilkaista.
