Metanolivapaa metaketju: loputonta vatvomista kirjoittamisen sijaan

Kointähti

Koala on steroids
ja minä wirkoin hänelle riittää kun osaa lukea niin oppii sen mitä ei aiemmin tiennyt kun taas jos kirjottaa kirjottaa vain siitä minkä tietää ennestään jotenka kärsiwällisyyttä parempi lienee että pysyn kirjoitus taidottomana nijn säästyypä perseeni

Näin (sanoistaan huolimatta) kirjoittaa Umberto Econ sankari Baudolino samannimisessä kirjassa. Humoristisuudessaankin kyseessä on tärkeä huomio. Mitä mieltä on yrittää kirjoittaa jotain kaunokirjallista tekelettä, kun ei kuitenkaan ymmärrä mistään mitään ja yrittää vain koko ajan bluffata ettei jäisi kiinni siitä? Eiköhän järkevintä olisi vain unohtaa koko homma ja keskittyä tietokonepeleihin. Ne voi sentään päästä läpi.

Tähän ketjuun voi toki kirjoitella muutakin joutavanpäiväistä kirjoittamisesta.
 
Mulla tuli tuosta otsikosta mieleen lähinnä Klamydian samanniminen biisi.
 
Kyllä se on. Tuntuu väliin tosiaan siltä että olisi paljonkin kirjoitettavaa mutta kun se tarinan kaari puuttuu. Tai sitten henkilöhahmot. Pitääkö sitä vain uskotella itselleen että ymmärtää ihmisiä ja osaa heidän motiiveistaan esiintyä kirjassa tai novellissa
 
Ihmiset ovat muutenkin niin omituisia että jännät motiiviratkaisut vain tekevät tarinasta mielenkiintoisemman. Kuka nyt ikuisia raha syy kaikkeen ym juttuja jaksaa lukea montaa putkeen.
 
Ihmiset ovat muutenkin niin omituisia että jännät motiiviratkaisut vain tekevät tarinasta mielenkiintoisemman. Kuka nyt ikuisia raha syy kaikkeen ym juttuja jaksaa lukea montaa putkeen.
"Tilintarkastajan romaani" voisi olla hyvä nimi kirjalle. Tottakai tähän pitäisi sisällyttää kaikkien henkilöiden varallisuuden historia 6 edelliseltä vuodelta tms. että se olisi vakuuttava.
 
Osallistuin Finnconin kirjoittamisen ideoinnin työpajaan. Vetäjät olivat oikein hyviä ja ryhmä kekseliäs, mutta itselläni löi pää lähinnä tyhjää sen puolitoista tuntia, jonka pajassa vietin. (Menin metsästämään Kersti Juvan nimmaria vartti ennen pilliin vihellystä, vaikka lopulta sainkin sen vasta reilun tunnin päästä). Täytyy vielä kokeilla pajassa opetettuja tekniikoita joskus kotona kaikessa rauhassa. Kuitenkin olen tyytyväinen, että tulin lähteneeksi oppiin, sillä oli minulla katsottuna kilpailevaakin ohjelmaa. En silti mennyt helpoimman kautta.

Luovuus antaa vielä odottaa itseään.
 
Kävin keväällä-alkukesästä Miki Liukkosen kirjoittajakurssin (netissä). Sieltä isoimpana asiana minulle varmaan näin vähän jälkikäteen jäi se että jos haluaa kirjoittaa niin siihen pitää luoda rutiini. Joka päivä pitää kirjoittaa vähän jotain. Vaikka sitten jäniksen papanoista tai aamiaisleivästä jos ei muuta keksi. Kaiken tekstin ei tarvitse olla julkaistavaa, hienoa ja tuotteliasta, mutta rutiini pitää pitää yllä.
Luovuudesta muistaakseni oli se että pitäisi välillä kirjoittaa erilaisissa paikoissa. Mennä johonkin kahvilaan, mökille, metsään tms. Se antaisi uusia virikkeitä luovuudelle.
 
Tänä aamuna teetä parvekkeella juodessani tajusin, että juuri silloin oli käynnissä yksi niistä hetkistä, jolloin mieleni työskenteli vapaasti ilman ulkoisia määreitä, ja oloni oli oikein mainio. Kuitenkin kun yritän harjoittaa varsinaista luovaa toimintaa, menee sisäinen puhe suurin piirtein seuraavasti:
1) Saa hyvä idea! 2) Miksen saa hyvää ideaa? 3) Pitäisi saada hyvä idea! 4) Onkohan kukaan sanonut mitään mistään netissä, tutkitaanpas...

Mietinkin, miten saisin yhdistettyä rennon vapauden tuotteliaisuuteen. Varmaan on paljon sitäkin, että luisuessani yhteiskunnan ulkokehällä on luovuuden tarve muuttunut viimeiseksi ihmisyyden rippeeksi. Kunhan naputtelen itseni kirjallisuuspalkinnoille ja myyntilistojen kärkeen, pääsen nauramaan epäilijöille ja toteamaan mediassa että saahan ihminen hullu olla, kunhan on rikas! Hahahaa! Vaikken tietoisesti aikoisikaan saavuttaa menestystä luovilla projekteillani, niin varmasti jollain tasolla se silti on läsnä.

Ehkä tavoitteena olisi päästä tilaan, jossa pyörittelen mielessäni (ja paperilla/näytöllä) jonkun kokonaisuuden osasia vailla tarvetta löytää oikeita vastauksia. Että siitä syntyisi mitä syntyisi, mutta mieli olisi vapaa. Minulle ei ole kuitenkaan toimeentulon takia välttämätöntä tuottaa yhtään mitään, joten väkisin hampaat irvessä luomiselle ei ole tarvetta. Toisin on monen ammattikirjailijan laita.
 
Näköjään olen päätynyt vajaa vuosi sitten samaan huomioon kuin tänään, mutta aikaisempi oivallus on jotenkin joutunut varaston perille. (Viittaus suoraan yo. tekstiin)

Huomasin tänään nojatuoliin istuessani, että ajatukset veivät minut aiempaan Harn-roolipelisessioon, jossa pelaajahahmot auttoivat prostituoitua irtautumaan bordellinemännän vaikutuspiiristä. Se taas johti kohtaukseen eilen katsomastani 12 apinaa -elokuvasta, jossa päähenkilöt saavat vihaisen sutenöörin kimppuunsa. Siitä taas tuli muistijälki Conan Barbaari -sarjakuvalehden what if -tarinaan, jossa Conan on aikasiirtymän kautta päätynyt 1980-luvun New Yorkiin ja saa pakit nuorelta naiselta sutenöörimäisen pukeutumisensa tähden; Conan heittää paikalta autolla poistuessaan valkoisen lierihatun ikkunasta ja toteaa tehnäänsä itsestään pellen nykyajan rääsyihin verhoutumalla. Kokemus tästä ajattelun ponnehtelusta asiasta toiseen oli hyvin miellyttävä.

Tekstin kirjoittaminen, oli kyse sitten romaanin käsikirjoituksesta tai valmistelussa olevan roolipeliseikkailun muistiinpanoista, lienee dialogia ajatusten, näppäimistön ja näytön välillä. Kuitenkin olen usein lähestynyt asiaa kuin halonhakkuuta: on työväline (kirves/sormet), työn kohde (pölkky/näppäimistö), toimenpide (halkaisuisku/kirjoittaminen) ja haluttu lopputulos (halko/romaani). Mutta eiväthän nämä toiminnot ole yhteismitallisia.

Ehkä silloin, kun mieleni jumittaa älyllistyyppisiin tehtäviin ryhtymistä, voisin yrittää herätellä asiaa mielessäni: mitä muistoja minulla on asiaan liittyen, mitä tiedän ennalta, mitä odotuksia on, mihin asiaa voisin tulevaisuudessa hyödyntää... Varmaankin moni tällainen seikka on aiemmin tullut ikään kuin tiedostamattomana automaationa, mutta jostain syystä tämä on muuttunut. Oli selityksenä sitten sairaus, lääkkeet, ikääntyminen tai jokin muu syy, ei pidä hakata päätään seinään. Mutta täytyy sanoa että muutama mukava pieni kokemus tässä iltapäivällä saattoi piristää juuri sopivasti ja auttaa pois lukosta.
 
Alan Moore antaa kuuman vinkin kirjoittajille: kannattaa lukea hyvien kirjojen lisäksi myös hirvittävän huonoja kirjoja. Jos haluat tietää miksi, klikkaa alla olevaa videota, jonka pituus on puolitoista minuuttia. Hän on muutenkin hieno setä.
 
Ylös