Mieluisia muistoja

Pagba

Pronominit hän/hänen
Millaiset muistot tuottavat sinulle iloa vielä vuosikausia tapahtumisensa jälkeen? Miksi muistelet niitä mielelläsi?

Ircissä(kin) vedän varsin kaoottista roolia, mikä johtaa usein hassunkurisiin tilanteisiin. En tässä kerro, millaisen sotkun sain aikaan, kun #wicca:lla avuliaasti käänsin 'luennoida'-verbin muotoon 'to torture'. Sen sijaan kerron Jammerdalista, Murheen Alhosta, jonka kanssa juttelin #tolkien:illa vuosituhannen vaihteessa. Hän oli tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin tuotos asuen Norjassa. Nuorehko mieshenkilö jutuista päätellen. Kerran kysyin häneltä pitkällisen jutustelutauon jälkeen, että "Are you still half Danish?" ikään kuin syntyperä olisi herkästi muuttuva tekijä ihmisen elämässä. Kysymyksen absurdius saa minut yhä hekottelemaan itsekseni. Oli kuulemma yhä puoliksi tanskalainen.
 
Tylsäähän tämä on mutta ensiksi mieleen tulevat mieluisat muistot liittyvät lapsiin tai lapsuuteen. Ja kyllä, varmasti aika on kullannut muistoja. Tosin monet lapsiin liittyvät muistot tajusi tärkeiksi jo ihan siinä samalla hetkellä. Esimerkiksi tulee mieleen esikoinen joka joutui pienenä leikkimään sisarusten puuttuessa vanhempiensa kanssa ja jolla oli huima eläytymiskyky vaikkapa 3-4 vuoden ikäisenä. Kun leikin pojan kanssa avaruusmatkailua, avaruusalus oli koottu tuoleista, pikkupöydästä ja erilaisesta kodin sälästä. Lisänä oli haalarit ja vichy-pulloita tehdyt happipullot sekä leikkikypärät, joku lamppu oli kaukainen aurinkokunta jne. Poika ei esittänyt pienintäkään epäilystä ettemme olisi oikeasti matkanneet avaruudessa. Nyt kun katsoo murrosikäistä roikaletta tulee sekä haikea että hyvä mieli.
 
Potilasta kuvaushuoneen pukukoppiin pyytäessäni kehotan häntä ottamaan päällysvaatteensa mukaan eikä jättämään niitä käytävän naulakkoon. Perusteluni: "Joskus täällä kuljeskelee sellaisia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka mielellään antavat uuden kodin hylätyille vaatteille ja kaikelle muullekin irtoavalle." Kerran eräs täysin sivullinen mieshenkilö puhkesi nauramaan, kun kuuli tämän fraasin. Hänen spontaani reaktionsa saa minut yhä vieläkin hyvälle tuulelle kun sitä muistelen.
 
Minä muistelen usein kohelluksia pikkuveljen kanssa. Päällimmäisenä muisto eräästä talvesta kun oltiin kotitiellä (kuitenkin hyvän matkaa kotoa) meidän Seefferi-rotikka-mastiffin Oton kanssa ja saatiin päähämme kokeilla vetäisikö koira meitä pulkassa. Sidottiin pulkan naru koiran pantaan niin Otto sai hepulin ja ryntäsi niin lujaa kuin tassuista lähti metsään. Revettiin molemmat nauramaan, mutta kun saatiin koira ja pulkka takaisin niin iski huoli että äiti huomaa kun pulkan naru oli poikki.
Vielä hauskemmaksi muiston tekee se että kun ollaan puhuttu vanhempien kuullen näistä niin varsinkin isäni aina jaksaa hymyssäsuin päivitellä mitä kaikkea me ollaan joskus tehty ilman että vanhemmilla on ollut mitään hajua meidän puuhista :D
 
Oltiin vuosia sitten, 90-luvun puolivälissä, kaverin kanssa liftaamassa. Oli heinäkuu, lämmin kesäilta, varjot olivat jo melko pitkät ja me käveltiin hiljaisella länsiuusmaalaisella tiellä ilman mitään huolta siitä missä yövyttäisiin tai mihin seuraavaksi päädytään, ilman kiirettä minnekään. Juteltiin ja vitsailtiin. Oli vaatetta ja evästä repussa ja vähän naista väkevämpääkin. Pysähdyttiin sitten katselemaan laitumella olevia lampaita. Siinä lammashaan aidalla roikkuessa oli vahvasti sellainen fiilis että en haluis just nyt olla missään muualla enkä tarvitse mitään mitä ei tässä ole. Aina kun mietin mitä hetkessä eläminen oikeasti tarkoittaa, muistan tuon(kin) fiiliksen. (Tuntuupa vähän lattealta näin kirjoitettuna.)
 
Eräs kesä, jolloin olin Steelin luona Helsingissä. Olimme sisäpihalla makoilemassa auringossa, mukana oli muistaakseni
ainakin purr. Oli lämmintä, mutta ei liian kuuma. Autojen hurina kuului etäisenä. Lauloimme Nakkivenettä ja nauroimme.
Ei ollut kiire mihinkään ja puut ja kukat tuoksuivat ihanilta.
 
Eräs kesä, jolloin olin Steelin luona Helsingissä. Olimme sisäpihalla makoilemassa auringossa, mukana oli muistaakseni
ainakin purr. Oli lämmintä, mutta ei liian kuuma. Autojen hurina kuului etäisenä. Lauloimme Nakkivenettä ja nauroimme.
Ei ollut kiire mihinkään ja puut ja kukat tuoksuivat ihanilta.

Ai hitto, Nakkivene! Mullakin on kiva muisto siitä. Kaverilla oli polttarit pari vuotta sitten ja neljältä aamulla kun kaikki oli jo tosi väsyneitä joku keksi alkaa soittaa Nakkivenettä. Mikä tietty johti yleiseen hysteriaan :D
 
Kerran yksi miespuolisista kavereistani julkaisi itsestään kuvan Facebookissa. Kuvassa hänellä oli pyöreät silmälasit ja hän uhkasi poistaa kaverilistaltaan kaikki, jotka kutsuisivat häntä Harry Potteriksi. Koin sen haasteena: kuinka voisin kutsua häntä Harry Potteriksi ilman, että hän antaisi minulle fudut listaltaan? Päädyin sitten sanamuunnokseen. Harry Potter on toisinpäin Porry Hatter, mutta se ei kuulosta kovin aidolta. Muunsin hieman lopputulosta ja kuvakommenttini kuului: Barry Hotter. Sen lievä homoeroottinen sävy huvitti minua lisää, sillä kaverini on miehiin päin kallellaan, mutta tietää minut paatuneeksi heteroksi. Vastaukseksi tuli nimeni huutomerkin kanssa, muttei fuduja.
 
Suoritin aikoinaan suurimman osan varusmiespalvelusta Mäkiluodon linnakkeella, joka sijaitsee pienellä luodolla melkein keskellä Suomenlahtea. Yksi hieno muisto sieltä on keväiseltä illalta, jona toimin taas kerran linnakkeen päivystäjänä ja menin yksin luodon päässä olevalle pitkälle laiturille odottamaan saapuvaa alusta. Oli leppeä sää, tuuli navakka mutta lämmin, ja horisontin taa painunut aurinko värjäsi sekä taivaan että sitä heijastavan meren hempeillä sateenkaaren sävyillä. Keskellä merta oli rauhallista, ei kuulunut muuta kuin aaltojen tasainen kohina ja harvakseltaan jonkin merilinnun huuto. Ääni ja valo ja ilma sulautuivat kuulaaksi kokonaisuudeksi, jonka keskellä seisoin hiljaa ja onnellisena.
 
Ah, intin luontoelämykset! Kaltaiselleni epäeräjormalle luonto näyttäytyi ihmeellisenä monta kertaa sen 155 vrk:n aikana, jotka intissä vietin. Joskus loppukesästä olimme väijymässä kuvitteellista hiippalakkia metsäaukion laidassa täysikuisena yönä. Oli todella valoisaa, mutta omalla hopeaisella tavallaan, ja kuun liikettä taivaankannen halki oli mukava seurata. Toinen muista oli marraskuun lopulta Lapista, kun lunta ei ollut vielä maassa eikä aurinko näyttäytynyt keskipäivälläkään. Söimme päivällistä ulkona pakeistamme, enkä nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä, en edes kättä kasvojeni edessä. Rumpuja syvyyksistä ei kuitenkaan kuulunut sillä kertaa.
 
Asuin parikymmentä vuotta sitten Lauttasaaressa, ja yhtenä syksynä tulin - en muista enää mistä syystä - kotiin aamuyöllä, ja kävelin Ruoholahdesta Larun sillan yli. Ketään ei enää siihen aikaan liikkunut missään. Sattui olemaan todella sakea sumu, ja näkyvyys oli muutamia metrejä. Jossain keskellä siltaa katselin edessäni olevaa läpäisemätöntä harmautta, ja kun käännyin katsomaan taakseni, en yhtään nähnyt mistä olin tullut. Olin keskellä katuvalojen valaisemaa siltaa, jonka kumpaakaan päätä ei näkynyt. En nähnyt myöskään alas veteen enkä tietenkään myöskään taivasta. Kun oli vielä täysin hiljaista, tuli jännä fiilis kuin silta olisi ollut jossain ihan erillään koko muusta maailmasta.
 
Kointähden kuutamoelämyksestä tuli mieleen oma vähän vastaava muisto. Kuopuksen ollessa ensimmäistä syksyään partiossa lähdin mukaan aina syys-lokakuun vaihteessa kahdelle nuorimmalle ikäluokalle pidettävälle SekoSORto-retkelle, jolle sudareiden vanhempia ja sisaruksia on perinteisesti osallistunut sekä henkisenä tukena lapsilleen että ihan käytännön apuna kipinävuorojen pyörittämisessä. Meillä oli sen verran vähän aikuisia, että kahden naapuriteltan kipinät yhdistettiin, ja oma vuoroni osui jonnekin puolenyön jälkeen. Kun astuin ulos teltastamme mennäkseni tarkistamaan naapurin kamiinan tilanteen, taivaalle oli noussut täysikuu. Olimme keskellä hiiskumattoman hiljaista korpea, ympärillä joka suunnassa seisoi ikivanhoja, korkeita kuusia, ja kaikki kylpi epätodellisessa, himmeän valkoisessa valossa. Seisoin pitkän tovin vain katselemassa ennen kuin jatkoin matkaa toiselle teltalle.
 
Jotkin mieluisimmista inttimuistoista ovat sellaisia, etten ole edes itse kokenut niitä. Olin kivääriaukissa kärkkymässä paikkaa lääkintäaukkiin ja kuulin paljon juttuja Toisen jääkärikomppanian kapteenin edesottamuksista. Hänellä oli omintakeinen puhetyyli myös käskyjä antaessaan: "Asentoo... lepoo." Kerran hän opasti varusmiehiä pihamaalla käskyttämisessä: "Käskyjen pitää olla jämäköitä. Ei sanota, että lepoo, vaan sanotaan, että lepoo." En siis itse ollut paikalla, mutta voin selvästi nähdä sieluni silmin, kuinka alempiarvoiset kapiaiset yrittivät turhaan peittää virnistystään vetämällä lakkinsa lippaa alaspäin.
 
Lasketaanko huvittavat muistot mieluisiksi? Tuli meinaan äsken mieleen asia joka on pakko päästä jakamaan.

Picture it: Siuntio 1978. On talvinen iltapäivän välitunti pienen koulun pihalla. Tokaluokkalainen minä ja samanikäinen serkkuni (jonka kanssa kävimme vuoden samaa koulua ja tappelimme joka ikinen päivä) olimme katselleet telkkarista sarjaa Näkymätön mies, jossa päähenkilö muuttui näkymättömäksi riisumalla itseltään ruumiinosat pois yksi kerrallaan. Hengailimme pihalla, kun yhtäkkiä huomasimme että välituntivalvojana olleella luokanopettajallamme ei ollut kuin yksi jalka! Säikähdimme ihan hitosti että ope haihtuu kohta olemattomiin ja säntäsimme pihan poikki tarkistamaan tilannetta. No, opella oli edelleen kaksi jalkaa. Hän oli kuitenkin yhdellä jalalla seisten sitonut toisen kenkänsä nauhoja, ja koska hänellä oli pitkä talvitakki, emme tietenkään selkäpuolelta nähneet mitä tapahtui ?
 
Samoihin aikoihin taisin leikkiä sisällissotaa Kangasvuoren koulun maastoissa. Telkkarista tuli Täällä Pohjantähden alla ja punainen hihanauha jätti tahran takkiini.

Muistaakseni näkymätön mies muuttui näkyväksi pukiessaan moniosaisen, ihonmyötäisen kokovartalopuvun ylleen. Kun hän otti puvun osa kerrallaan pois, näytti siltä, että hän olisi riisunut ruumiinosiaan.
 
Tuli mieleen seuraava tapaus jostain parin vuoden takaa. Kuuntelin mökin yläkerrassa jotain perus örinämetallia puhelimella ilman kuulokkeita, jotain Behemothia varmaan, kun Kiti ilmestyi paikalle. Ensin se jähmettyi, katsoi minua, höristi korviaan, kallisti päätään ja sitten hurisi matalasti takaisin puhelimelle. Selitin Kitille että "ei tarvitse murista, se on musiikkia. ". Kiti totesi että "vruf!", tuhahti ja pomppasi sitten sängylle viereen lojumaan. Vanhaa koiraa on hankala hämmentää uusilla äänillä mutta näköjään ei ollut kuullut bläkkistä ennen, voi pieni!!! :heart::D
 
Satuin sattumalta katsomaan mäkihyppyä telkkarista ja mieleen tuli kuinka noin 15 vuotta sitten pikkuisena katselin mäkihyppyä ukkini kanssa piskuisesta kuvaputkitelkkarista. En osannut lukea, joten tunnistin hyppääjät lähinnä maiden lippujen perusteella. En ollut mitenkään erityisen kiinnostunut urheilusta pienenä (enkä edelleenkään) mutta oli mukavaa viettää ukin kanssa aikaa. Ukki on ollut kuollut jo yli 10 vuoden ajan, joten hassua että tämä tuli mieleen nyt.
 
Ylös