Heidän kolmannen matkapäivänsä kuluessa seudut hitaasti muuttuivat: puut harvenivat ja loppuivat sitten tykkänään. Vasemmalla, itärannalla, he näkivät muodottomia rinteitä, jotka kohosivat loivina poispäin taivasta kohti; ne näyttivät ruskeilta ja kuivettuneilta, aivan kuin kulo olisi käynyt niiden yli jättämättä yhden yhtä elävää vihreää lehteä: se oli nurjamielinen autiomaa jonka tyhjyyttä ei edes katkennut puu tai silmiinpistävä kivi lievittänyt. He olivat tulleet Ruskeille Maille, jotka levisivät laajoina ja autioina eteiläisen Synkmetsän ja Emyn Muilin kukkuloiden välillä. Mikä rutto, sota tai vihollisen paha työ oli noin hävittänyt tuon seudun, sitä ei Aragornkaan tiennyt kertoa.
Lännessä, heidän oikealla puolellaan, oli maasto myös puutonta, mutta se oli tasaista ja monin paikoin vihersivät suuret ruohoalueet. Virran tällä puolen he sivuuttivat suuria kaislametsiä, niin korkeita että ne peittivät kokonaan näkymät länteen kun pienet veneet kulkivat rahisten niiden reunamia. Tummat kuivuneet töyhdöt taipuivat ja horjuivat heikoissa viileissä ilmavirroissa ja suhisivat hiljaa, surullisesti. Siellä täällä Frodo näki aukkopaikkojen läpi vilahdukselta kumpuilevia niittyjä ja niiden takana auringon laskussa kylpeviä kukkuloita, ja kaukana näköpiirin rajalla mustan viirun siellä missä kohosivat Sumuvuorten eteläisimmät huiput.
Elävistä liikkuvista olennoista ei näkynyt merkkiäkään - lintuja lukuun ottamatta. Näitä oli monenlaisia; kaisloissa viheltäviä ja piipittäviä pikkulintuja, mutta ne tulivat harvoin näkyviin. Kerran pari matkalaiset kuulivat joutsenen siipien läpsytyksen ja viuhkeen ja kun he katsoivat ylös he näkivät suuren auran liitävän taivaalla.
"Joutsenia!" huusi Sam. "Ja isoja!"
"Niin, joutsenia", sanoi Aragorn, "ja mustia."
