Mikä tai mitkä on/ovat lempielokuviasi ja miksi?

Ideana olisi siis kertoa mikä elokuva on se paras, ja jonkinlaiset perustelut mielipiteelle. Tai jos siltä tuntuu, niin voi krjoittaa monesta elouvasta, ja kertoa miksi ne ovat katsojasta hyviä.

Minä esimerkiksi pidän Anna ystävämme-elokuvasta, jossa orpoa Anna Shirleytä esittää Megan Follows. Anna päätyy mutkien kautta Cuthbertin sisarusten (Colleen Dewhurst ja Richard Farnsworth) kasvatiksi, ja Annalle sattuu ja tapahtuu koko ajan jos jonkinlaisia kommelluksia. Elokuva perustuu kirjailia L.M. Mongomeryn kirjaan.
Lisäksi suosikkeihini ovat muutaman vuoden ajan kuuluneet japanilaisen Hayayo Myazakin piirretyt elokuvat, koska olen kiinnostunut japanin kielen opiskelusta, ja unelmani on paäästä joskus Japaniin.

Tähän voisi listailla vaikka kuinka paljon elokuvia, mutta mainitaan nyt aluksi pari.

Draama/Trilleri-genreen kuuluvat The Prestige ja The Illusionist kuuluvat molemmat kestosuosikkeihin, jotka parin vuoden välein katselee uudelleen. Kyseessä on erittäin samanhenkiset elokuvat paitsi luokitteluidensa osalta, myös juonellisesti. The Illusionist kolahti heti ensimmäisellä katselukerralla tunnelmallisine miljöineen ja selkeän juonensa ansiosta, jonka nerokas loppu viimeistään palkitsee katsojansa. The Prestige ei ensimmäisellä katselukerralla kolahtanut aivan niin hyvin kuin The Illusionist, mutta toisaalta tämä elokuva on kuin hyvä viini ja paranee joka katselukerralla. The Prestigessä on juonessa enemmän pieniä yksityiskohtia, jotka eivät ehkä ensimmäisellä katselukerralla täysin aukea, mutta joiden takia juurikin elokuvan katsoo uudelleen ja uudelleen. Siinä missä The Illusionista tukeutuu enemmän tietokonetehosteisiin, The Prestige tukeutuu Cristopher Nolanin virheettömään käsikirjoitukseen. Jokainen kohtaus The Prestigessä on kuin palapelin palanen.

Jos haluaa ymmärtää, mikä maailmassa on vialla, kannattaa katsoa kanadalainen scifi/kauhuleffa Cube (suom. Kuutio). Absoluuttisen nerokas indieleffa!

^Tuo onkin tainnut tulla ainakin joitakin vuosia sitten telkkarista, joko lukion kakkosen tai ylppäreiden jälkeisenä kesänä, eli -07 tai -08. Katsominen on hyvin muistissa mutta sitä en muistanutkaan, että David Hewlett on tässä näytellyt. Ihan senkin takia on katsottava uudestaan. Kiitos siis muistinvirkistyksestä!

Hassua vastata tähän, koska en kuulu maailma innokkaimpiin leffankuluttajiin. Suurin osa jopa ns. kuuluisista leffoista on multa täysin näkemättä. No, laitetaan nyt vaikka nämä, koska ansaitsevat mielestäni maininnan:

Lannistumaton Luke (Cool Hand Luke, 1967) Paul Newman esittää Lukea, joka laittaa kännipäissään muutaman parkkimittarin päreiksi ja joutuu pariksi vuodeksi vankilaan. Vankilassa tehdään mm. tietöitä ns. kahlejengissä ja lyödään vetoja. Vartijat ovat mielivaltaisia ja Luke päättää ettei alistu mielivaltaan. Tästä leffasta on muuten kotoisin Guns n'Rosesin Civil War -biisin alussa kuultu vankilanjohtajan monologi "What we've got here is... failure to communicate." Luken kapinointi sytyttää. Olen nähnyt tämän vain kerran telkkarista ja mieli palaa näkemään uudelleen.

Peking Opera Blues (1986) Tsui Harkin ohjaus ja harvoja kokonaan näkemiäni honkkarileffoja. Sekalainen seurakunta 1910-luvun kiinalaisia vallankumouksellisia ja täysin asiaankuulumatonta porukkaa joutuu vahingossa yhteen. Siitähän se riemu repeää. Näin Yleltä joskus 90-luvulla ja ihastuin. Oli sitten muutama vuosi sitten pakko ostaa englanniksi tekstitetty dvd kun sattui huutonetistä löytymään. Suomeksi tekstitettyä ei vissiin ole?

Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991) pyöri aikoinaan toista vuotta leffateattereissa. En voinut käsittää leffan suosiota ja ajattelin että jos elokuvalla on tollanen nimi niin ei se voi olla hyvä. No, erehdyin. Kävelin teatterista ulos fanina. En ole enää laskenut montako kertaa tuo on tullut katsottua. Nykyhetkessä elävän Evelynin itsetietoisuuden ja -varmuuden herääminen sekä Idgien ja Ruthin tarina kulkevat ihan loistavasti jaksotettuina rinnakkain ja lomittain. Kathy Bates on tuon jälkeen ollut yksi suosikkinäyttelijöistäni.

Isän nimeen (In the Name of the Father, 1993) on vaikuttava kuvaus siitä, miten joukko irlantilaisnuoria tuomittiin pommi-iskusta pitkiin vankeusrangaistuksiin vain siksi, että sattuivat olemaan irlantilaisia ja väärässä paikassa väärään aikaan. Kun päähenkilön isä heittäytyi hankalaksi, hänetkin heitettiin samaan vankilaan. Samaan aikaan pommi-iskuun syylliseksi paljastuikin IRA:n jäsen, joka joutui myös samaan vankilaan, mutta viranomaiset eivät halunneet myöntää virhettään ja koko sakki sai edelleen lusia useita vuosia. Kävin katsomassa tämän teatterissa aika pian ensi-illan jälkeen. En muista toista leffaa, josta lähtiessä kaikki olisivat olleet hiirenhiljaa - kukaan ei puhunut sanaakaan! Se oli jo melkein pelottavaa.