Mika Waltari (100 v. 19. syyskuuta 2008)

Älkää nyt suuttuko kontulaiset uudelle kirjoittajalle, mutta tämä asia on nyt tehtävä selväksi heti.

Mika Waltarin tuplateos "Mikael Karvajalka" ja "Mikael Hakim" pesee Sormusten Herran niukasti 6-5.

Molemmat on fantasiaa, Tolkien on itse keksinyt maailmansa, mutta Waltari sijoittaa oman tarinansa todelliseen maailmaan. Tarinan kerronta on molemmilla sujuvaa, mutta Waltari pohdiskelee elämän suurimpia arvoituksia enemmän. Näistä asioista muodostuu se pisteen ero.

Lukekaapa hyvät ystävät Waltaria!

Ehm...

Minen tietenkään koskaan laita vastaan hyvälle Waltari-keskustelulle, mietin vain, että onkohan sulla joku näkökulma siihen että oikeasti saataisiin keskustelu aikaiseksi?

Ei kukaan loukkaannu siitä, että sanot Waltaria Tolkienia paremmaksi, eikä Waltarista tainnut olla kokonaista keskustelua olemassa (suomalaisista kirjailijoista vain yleensä), mutta.

Mitä pidät muista Waltarin kirjoista? Miksi? Ihan hyvä pointti tuo todelliseen maailmaan sijoittaminen - mutta miksi se on itsetehtyä maailmaa parempi, kirjailijaltahan vaatii enemmän kehittää kokonainen maailma itse... vai vaatiiko?

Koitetaas nyt saada jotain kunnon keskustelua aikaan (minolen siinä huono, kaipaisin tukijoukkoja) niin ei häkki heilahda.

Niin, meillähän on vain tällainen keskustelu Onko Tolkien paras fantasiakirjailija?, mutta mielestäni se ei vastaa tämän topiikin alkuasetelmaan, jossa ovat vastakkain fantasiaromaani ja historiallinen romaani.

Alkuasetelmasta puheen ollen,

Joe_Smith sanoi:

Molemmat on fantasiaa, Tolkien on itse keksinyt maailmansa, mutta Waltari sijoittaa oman tarinansa todelliseen maailmaan.

Click to expand...

en oikein voi olla täysin samaa mieltä. Molemmat ovat kyllä fiktiota, mutta Waltarin Mikaelit eivät kuitenkaan kuulu fantasian genreen, vaan ne ovat historiallisia romaaneja, jotka tosiaan sijoittuvat todelliseen maailmaan. Voihan niitä silti vertailla Tolkienin teokseen siinä kuin kahta kertomakirjallisuuden eri lajeja edustavaa hengentuotetta. Mutta minäkin kuulisin mielelläni lisää perusteluja.

Muutin hiukkasen otsikkoa (alkuperäinen oli Tolkien vs. Waltari) . Minäkään en äkkiä katsoessani löytänyt keskustelu Waltarista, enkä muista sellaista. Eli viritetään tähän reipas keskustelu tästä mahtavia historiallisia tiiliskivä vääntäneestä kirjailijasta. Oma suosikkini on ehdottomasti Johannes Angelos. Ikävä kyllä nyt painaa luento päälle niin pahasti, etten ehdi hehkuttamaan tätä ehkä vähiten tunnettua historiasaagaa.

Waltari oli monipuolinen ja hieno kirjailija, joka kokeili monenlaisia tyylejä onnistuen lähes kaikissa. Teini-ikäisenä kirjoitettu romaani "Suuri illusioni" ja Olavi Paavolaisen kanssa kirjoitettu runokokoelma "Valtatiet" ovat ensimmäisiä suomenkielisiä modernistisia teoksia. Sota-aikana Waltari kirjoitti lukuisia "isänmaallisia" propagandateoksia, joita itse en ole tosin lukenut. Sodan jälkeen Waltari aloitti suurten historiallisten aiheiden käsittelyn (Sinuhe, Mikael Hakim, Mikael karvajalka, Johannes Angelos ym.) Waltari kunnostautui myös viihdekirjailijana, esim. Komisario Palmu-kirjat ovat vuosikymmenet pysyneet suomalaisen dekkarikirjallisuuden suosikkilistoilla. Muista Waltarin saavutuksista pitää mainita ainakin suosittu ja arvostettu (vaikkakin varsin vanhoillinen) Kieku ja Kaiku -sarjakuva, johon hän kirjoitti tekstejä.

Re: Mika Waltari

Joe_Smith sanoi:

Mika Waltarin tuplateos "Mikael Karvajalka" ja "Mikael Hakim" pesee Sormusten Herran niukasti 6-5.

Molemmat on fantasiaa, !

Click to expand...

Jos olisit edes verrannut ”Sormusten herraa” ja ”Turms, kuolematon”-teosta, niin olisin voinut ajatella että olet tosissasi. Vastaan vain koska olet miehekkäästi ilmoittanut iäksesi 39 vuotta.

Joitakin kymmeniä vuosia sitten kirjallisuutta lukevat suomalaiset voitiin kuulemma jakaa kahteen, maultaan, maailmankatsomukseltaan jne. selvästi eroavaan ryhmään sen mukaan, pitivätkö he Waltaria vai Väinö Linnaa suurempana kirjailijana. Vertailkaamme siis Tolkienia ja Väinö Linnaa. Molemmat ovat kirjoittaneet kolmiosaisen, eeppisen fantasiaromaanin hyvän ja pahan taistelusta; molemmat teokset alkavat maaseudulta ja päättyvät sinne; molemmissa ahneus ja omistamisen halu on se moottori, joka käynnistää konfliktin. Linna on tässä ah niin relevantissa vertailussa niukasti Tolkienia parempi kirjailija, koska hän on saanut useimmat lukijansa uskomaan, että käsittelee todellista historiaa.

Syvämietteiseksi lopuksi pari katkelmaa keskustelukirjasta ”Pidot tornissa” (1937, sivut 188, 190). Ne on kirjoitettu ennen Waltarin suurten ”historiallisten” romaanien ilmestymistä, mutta niillä lienee silti tiettyä sovellettavuutta.

Dosentti: [ ... ] Väitetään, että Waltari koskettelee teoksissaan aikamme elämänhermoa ja että muka juuri siitä syystä häntä niin intohimoisesti suositaan. Kummallista kyllä hän, jos kukaan, itse asiassa kuuluu Kriitikon määrittelemiin tynnyrissä kasvaneisiin pseudopohtijoihin. Tosiasia on, ettei hänellä silloinkaan, kun hän kirjoittaa suomalaisesta ylioppilaasta, ole mitään suhdetta suomalaiseen ylioppilaaseen. Hän ei ole todellakaan ottanut osaa ylioppilaselämään. Hän liikkuu täysin vieraalla alueella, hän tekee virheitä virheiden perästä. Minä pyydän kysyä asiantuntijoilta...mistä johtuu se seikka, että suomalainen lukijapiiri tavattoman innostuneesti suhtautuu juuri tähän niin vähän todellista elämää tuntevaan kirjailijaan. [ ... ]

Kriitikko: [ ... ] Waltarin kirjailijanluonteessa on vallitsevalla sijalla haikeus, haikeus ja tunteilevaisuus, joiden avulla, erityisesti haikeuden menetelmän avulla, hän on saanut pohdituksi sellaisia aiheita, jotka kaikilta muilta kirjailijoilta kiellettäisiin. Täditkin sallivat hänen käsitellä sellaista, mitä muut eivät saisi, sillä hän suree sitä niin haikeasti, niin äärettömästi. Ne, jotka eivät kehtaa ostaa kadunkulmasta ”Tosikertomuksia”, koska tietävät, että niitä ei sovi lukea, he ostavat Waltaria, joka on kanonisoitu ”maisteri Waltari”.

Minä köyhä kansalainen olen lukenut vain Sinuhen yhdenteentoista kirjaan asti, enkä koskaan jatkanut siitä eteenpäin.
Mutta siitä, minkä luin, en osaa sanoa kovin suoraviivaisesti mitään. Hieman ristiriitaisin tuntein ennemminkin. Sinuhe on valtavan hieno historiallinen teos, mutta en varmaan jotenkin hyväksy tätä historiallisen romaanin sekoitusta ihmisen elämästä ja puhtaasta historiankertomuksesta. Pidän molemmista, mutta en sekaisin.
En osaa sanoa mistä pidin kirjassa eniten. Kaikki, mikä jäi mieleen ei ollut mitenkään miellyttävää. Ehkä pidin eniten tuon ajan lääkärin toimenkuvan kuvaamisesta, Kuoleman Talon muumiointikohdasta ja sellaisesta.
Sinuhen elämäntarina oli sinänsä mielenkiintoisen monipuolinen, paljon ehti tapahtua, hyvin hämmästyttäviäkin käänteitä. Mutta voisin ehkä sanoa että loppu oli surullinen. Tai sitten en.

Niin no, sekoilin vähän tämän faktan, fantasian ja fiktion välillä.

Mutta, lisäperusteluja kaivattiin.

Waltarin kirjassa on naisia. Onhan siellä Tolkienillakin pari naishahmoa, mutta aika tylysti niitä sivussa tarinasta pidetään. Ei ehdi Frodo pelehtimään naisten kanssa, selkeä puute tarinassa.

Toinen asia, joka vetää Tolkienin pisteitä alas on se englantilaisia kirjailijoita vaivaama syömishäiriö. Sormusten Herrassa, Narnia- sarjassa, Viisikoissa, kaikissa niissä syödään ruokaa sellaisia määriä, että se on inhi- ja hobittimillisesti mahdotonta. Ja millaiset taskut porukalla on, hyvä ettei sinne mahdu kokonainen paistettu kinkku.

Niin, ja lyhytkin se Sormusten herra on. :roll:

Meikäläisen on edelleen vähän vaikea niellä Joen perusteluja sille, miksi Waltari on niin mahdottoman paljon Tolkienia etevämpi kirjailija. Se, että Frodo ei pelehdi naisten kanssa, mutta Waltarin sankarit pelehtivät, ei oikein riitä, varsinkin kun minusta Waltarinkaan vahvinta aluetta ei ollut naisten tai "pelehtimisen" kuvaaminen.

Tuota syömishäiriöjuttua en myöskään ymmärrä. Hobitit ruokakulttuureineen ovat sellaisia kuin ovat, ja Tolkienhan vain pyrkii kuvaamaan mahdollisimman totuudenmukaisesti hobittien elämää, jossa ruoasta ja muista yksinkertaisista asioista nauttiminen on melko tärkeässä osassa. Viisikkoja en ole lukenut, joten niistä en niihin osaa verrata.

Kallistuisin Telimektarin kannalle siinä, että Sormusten herraa olisi parempi verrata Linnan Pohjantähteen. Itse en osaa sanoa, kumpi trilogia voittaisi, molemmat ovat ihan parasta mahdollista kirjallisuutta.

Ja jotta pysyisin jotenkuten tässä Waltari-aiheessa, musta Waltarin nuoruudentyöt, mitä nyt olen lukenut, on tosi hyviä. Luin taannoin Suuren illusionin, ja siitä löysin kunnon nuoruuden draivia ja hienoa Helsinki-kuvausta. Se on myös ajankuvana hauska. Myös runokokoelma Valtatiet on ihan tasokasta modernistista lyriikkaa. Näiden lisäksi en ole vielä muita lukenut noista Waltarin varhaisemmista teoksista, mutta ainakin Yksinäisen miehen juna pitäisi lukea sitten kun ehdin.

Jos nyt ruokaa ja naisia käsitellään, niin taidan ruoan suhteen olla Luuttuajan linjoilla ja naisten suhteen suurin piirtein Joe_Smithin linjoilla. Tosin en minäkään kaipaa Frodolle naisseikkailuja, mutta kyllähän se on myönnettävä, ettei Keski-Maassa hameenhelmat juurikaan liehu. Tolkienia on puolusteltu sillä, että hän sentään kuvaa naisia arvostavasti. Joku lienee joskus sanonutkin, että mitä jalompi kansa, sitä parempi asema naisella on (esim. Galadriel). Waltaria on sitä vastoin syytetty naisvihamielisyydestä. Monet hänen naisistaan kuvataan julmiksi ja oikukkaiksi, kuten vaikkapa Nefernefernefer. Itse en kuitenkaan märehtisi liikaa näitä asioita. Tosiasia on, että Waltarilla sentään on naisia, jotka ovat aktiivisia ja vaikuttavat merkittävästi tapahtumiin, olkoonkin epämiellyttäviä. Ja minusta se on parempi kuin naisten miltei totaalinen sivuuttaminen.

Lisäksi minusta Waltari on näin yleisesti ottaen parempi luonnekuvaaja kuin Tolkien. Henkilöhahmot ovat vivahteikkaampia ja minuun ainakin iskee kybällä Waltarin tapa tehdä sankaristaan naiivi hölmö ja sankarin typeränä pitämästä apulaisesta kiero kelmi.

Vaikka Waltari näissä suhteissa meneekin mielestäni Tolkienin ohi, niin kaiken kaikkiaan arvostan Tolkienia kuitenkin enemmän. Muistaakseni Ursula Le Guin jonkun kirjansa esipuheessa pahoitteli sitä, että yleisesti ottaen henkilöpsykologiaa painottavat kirjat rankataan miltei järjestään scifi- ja fantasiakirjojen yläpuolelle, joissa puolestaan tuodaan esille kirjailijan (todennäköisesti suurella vaivalla) kehittelemää mielikuvitusmaailmaa. Aivan kuin jälkimmäisellä ei olisi juuri mitään arvoa. Se on tämä yltiöindividualistinen maailma, luulemma. Mutta asiaan, minusta siis Tolkienin Arda on niin mahdottoman upea ja monimutkainen kokonaisuus, etten yksinkertaisesti voi sitä kylliksi ylistää. Jos nyt ajattelee pelkästään Sormusten Herraa, niin sehän on aivan pullollaan kaikkea pientä sälää (viittauksia historiaan, eri kansojen tapoja ja tyylejä, kalentereita, kasveja, kirjaimistoja jne.), jotka elävöittävät tarinaa kummasti. Onhan Waltarikin ympännyt tarinaansa ison kasan anekdootteja – on itse asiassa hirmu hauskaa kuinka moneen historialliseen tapahtumaan esim. Mikael ja Antti ehtivätkään osallistua – mutta on se nyt hieman eri asia kehitellä itse toimiva kokonaisuus kuin poimia tapahtumat jostain historian pikkujättiläisestä.

Mika Waltarin parhaat on kyllä Kuka murhasi rouva Skrofin ja komisario Palmun erehdys. mutta ei Waltaria voi Tolkieniin verrata.

Sinuhe jonka luin pari vuotta sitten, on mielestäni todella hyvä kirja. aluksi luulin että se on todella tylsä mutta se oli päinvastoin todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaavaa. Kuuluu top 10:ni.

En ole uskaltanut koskea Sinuhe egyptiläiseen tai vastaaviin, mutta Suuri illusioni on kyllä tullut luettua. Tykkäsin siitä kovasti: se ei ollut liian raskasta lukea, ja vaikka se onkin vanha kirja niin jaksoi kiinnostaa tänäkin päivänä. Muutamia hyviä oivalluksiakin siinä oli.
Suunnitelmissa on tutustua muihinkin Waltarin teoksiin jossain vaiheessa. Ehkäpä siitä Sinuhesta pitää aloittaa, mutta Ihmiskunnan viholliset on jo kirjan nimenä niin mahtava, että täytyy ainakin selailla sitä jossain vaiheessa.

Waltaria. Itsekin aloitin joskus 13-vuotiaana Sinuhesta ja pidin kovasti. Varsinaisesti vasta Johannes Angelos todella ainutlaatuisesti sytytti ja muut historialliset romaanit ovat menneet sen vanavedessä.

Myös suurin osa Waltarin viime vuosisadalle sijoittuvista romaaneista on tullut luettua, mistä suosikikseni on ehkä jäänyt Felix onnellinen. Ovathan muutkin hyviä, mutteivat mitenkään loistavia. Suuri illusionisti pitäisi vielä lainata luettavaksi edes sivistyksen vuoksi, kun päivittäin kuljen Illusioni-risti kaulassani.

Ymmärrän hyvin ihmisiä, joiden mielestä Johannes Angelos on kenties pateettisinta soopaa Suomen kirjallisuushistoriassa, mutta jotenkin se vetosi minuun. Kenties olin arvostelukyvyttömässä kehityksenvaiheessa tai herkässä mielentilassa, mutta sain lähes kylmiä väreitä. Kuvailu osui juuri kohdalleen ja kirjasta välittyi poikkeuksellisen vahva tunnelma, joka kesti alusta (lähes) loppuun.

Turms kuolematon oli jälkikäteen myös loistava, vaikka lukeminen jäi koulutöiden takia pienempiin pätkiin. Useat yöunet kyllä lyhenivät viiteen tuntiin, kun illalla päätti lukea vielä ne pari sivua...

Kaikista historiallisista romaaneista olen ehdottomasti pitänyt. Sinuhe oli ylivoimaisesti raskain lukea. Siihen toki saattoi vaikuttaa myös ikäni, mutta aika monipuolisesti ja kypsästi oli tullut jo silloinkin luettua. Kaikkiaan Waltari on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani (Tolkienin ohella. ).

Trums kuolematon.

On vielä luvussa kesken, mutta on sen laatuista kirjallisuutta että kirjansisälle suorastaan uppoaa.

Suhteeni Mika Waltariin ja hänen teoksiinsa on vaihdellut vuosien varrella.
Sinuhe Egyptiläinen oli aina kiinnostanut, mutta loppujen lopuksi luin sen vasta lukion äidinkielen tehtävän innoittamana. Pidin kirjasta todella paljon ja olen lukenut sen tämän jälkeenkin.

Kun Mika Waltari oli kokeiltu ja hyväksi havaittu niin silloisille lukemistavoilleni uskollisena päätin ahmia loputkin hänen teoksensa. Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim olivat myös erinomaisia, Waltarin kirjoitustyylissä jokin vain loksahti kohdalleen. Mutta sitten tuli stoppi. Johannes Angelosta luin ehkä neljäsosan kun tavoilleni vastaisesti jätin kirjan kesken, ennen olin lukenut kirjan kuin kirjan vaikka pakolla läpi jos olin kerran sen aloittanut. Kirjaa oli kehuttu, mutta kun ei niin ei. Turms Kuolematon sai saman kohtalon. Jotenkin kerrontatyyli, johon aikaisemmin olin ihastunut aiheutti enimmäkseen tylsistymistä. Palasin peloissani Sinuhen pariin, oliko nauttimani kevyempi kirjallisuus pilannut mahdollisuuden iloita "korkeakulttuurista"? Kirja oli edelleen hyvä. Ilmeisesti vain osa Waltarin teoksista iski ja osa sitten ei ollenkaan.

Siispä suosittelen Waltarista kiinnostuneille; jos yksi kirja ei iske, kokeilkaa toista.

En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri Angelos on niin monille ihmisille ylitsepääsemätön kirja. Itse rakastan ja arvostan Angelosta enemmän kuin muita Waltarin teoksia, mutta hyvin monet ystäväni, jotka ovat tarttuneet kirjaan hehkutukseni jälkeen ovat jättäneet sen kesken. Esimerkiksi Sinuhessa minua rassaa loputtomiin jatkuva synkistely ja epäonnistuminen. :roll: Angelos on jotenkin niin lempeä ja antaa vaikutelman ihmisestä, joka ei vain mene virran mukana ja marise. Minun suurin sankarini Waltarin tuotannossa.

Mutta Angeloksessa on niin surullinen loppu...

Jos minä sanon mielipiteeni, karmeinta Johannes Angeloksessa on juuri loppu. Ei yhtään kornia ja pateettista, ei vai? Hah. Sen kirjan lukeminen pitäisi lopettaa 20 sivua ennen varsinaista loppua. Surullisuus on sivuseikka siinä närkästyksessä, miksi sen pitää loppua sillä tavoin.

Hyvä on, ei sitä kovin monella muullakaan tapaa olisi voinut lopettaa. Korkeintaan laittaa Johanneksen kuolemaan jostain yhdentekevästä nuolesta tai miekaniskusta muureilla.

Nuoren Johanneksen lukeminen sai minut suvaitsevammaksi Angeloksen loppua kohtaan. Vaikka Nuori Johannes ei kirjana ole lähellekään Angeloksen veroinen, se luo Angelokselle eletyn elämän ja tarinalle syvyyttä. Se puolestaan lieventää Angeloksen lopun keinotekoista tunnelmaa.

Näin siis muutaman vuoden takaisen lukukokemuksen perusteella. Ehkä ajattelisin toisin nyt, mutta vuosein takaiset tunteet elävät yhä vahvoina, joten tuskinpa. Närkästykseni johtuu pääosin siitä, että muuten koin Angeloksen niin mukaansatempaavana ja hienona romaanina.

Angeloksen loppu on toki pateettinen ja kornikin, mutta on se silti minusta parempi kuin esimerkiksi Sinuhen loppu. Tai Hakimin. Kaverit vain jäävät pyörimään surkeuteensa. Angeloksen tarina loppuu kunnolla ja kerralla. Yhä edelleen: Waltarilla on ikävä tapa tehdä sankareistaan ruikuttavia virran mukana kulkijoita, jotka tallataan menne tullen ja vielä ohittaessakin maan mutaan ja lopulta henkilö jää istumaan autiosaarelle pyörimään omassa surkeudessaan. Onhan siinä toki jotakin peri suomalaista, mutta minua tuo ärsyttää enemmän kuin pateettinen kuolema luhistuvan kaupungin savuavilla raunioilla.