Mika Waltari (100 v. 19. syyskuuta 2008)

Aina kun kuulen nimen Mika Waltari, soi päässäni teinivuosieni suosikin Juliet Jonesin Sydämen biisi Pariisissa:

Öisen Pariisin kaduilla vettä
kädet työnnän taskuihin
syvemmälle silmiisi katson etsin
suurta tunnetta
kaupungista jonne tullut olen kokeakseni
sen kaiken mistä luin
romaaneista Mika Waltarin

Pitkään tämä biisi olikin ainoa kosketuspintani Waltariin, vaikka komisario Palmu -leffoja tuli pienenä katsottua ja lukiossa luimme kirjan Tanssi yli hautojen, josta en kyllä suoraan sanoen muista yhtään mitään.

Kymmenisen vuotta sitten avasin viimein Sinuhen. Kun pääsin yli sen hitaasta ja paljon toistoa sisältävästä tyylistä, teksti ja tarina räjäyttivät pankin. Kyseessä ei ole paras koskaan lukemani kirja, mutta se on ehdottomasti sellainen opus, että jollen olisi sitä lukenut (nyt jo kolmeenkin kertaan) niin... no, ei se varmaan harmittaisi, etten olisi lukenut, koska en tietäisi mistä jään paitsi. Nyt kun tiedän sen niin olisi kamalaa ajatella etten olisi tuota lukenut.

Waltarin tuotanto on mulla muutenkin työn alla. Lähikirjastosta vaan Waltaria löytyy varsin vähän enkä sitten ikinä muista tilata kirjoja sinne. No, pikkuhiljaa.

Sen verran muuten maailmankirjallisuuden klassikoista (joihin Sinuhekin eittämättä kuuluu) että kuka on keksinyt että niitä on pakko lukea ollakseen jotenkin sivistynyt? Mun mielestäni iso osa klassikoista on aivan jumalattoman pitkästyttäviä. Rikos ja rangaistus, Oikeusjuttu, Sieppari ruispellossa, Seitsemän veljestä, Pimeyden sydän... kaikki jääneet multa kesken. Miksi ihmeessä pitäisi lukea omasta mielestään tylsiä kirjoja vain siksi, että ne ovat klassikoita?

Husky sanoi:

Sen verran muuten maailmankirjallisuuden klassikoista (joihin Sinuhekin eittämättä kuuluu) että kuka on keksinyt että niitä on pakko lukea ollakseen jotenkin sivistynyt? Mun mielestäni iso osa klassikoista on aivan jumalattoman pitkästyttäviä. Rikos ja rangaistus, Oikeusjuttu, Sieppari ruispellossa, Seitsemän veljestä, Pimeyden sydän... kaikki jääneet multa kesken. Miksi ihmeessä pitäisi lukea omasta mielestään tylsiä kirjoja vain siksi, että ne ovat klassikoita?

Click to expand...

Kuulostaa tilaisuudelta osoittaa, etteivät akateemiset kirjallisuuden opinnot ole menneet hukkaan. Jostain syystä tuli pitkä pohdiskeleva kirjoituspuuska näin lauantaiaamun kunniaksi.

Ensinnäkin ylipäänsä sivistyksen merkkinä pidetään kai sitä, että tietää paljon asioita, oli se sitten tieteen teorioiden, kielten tai taiteen hallitsemista. Yksinkertaistaen sivistynyt ihminen on sellainen, joka on omaksunut paljon tietoa, yksi tapa hankkia sitä on lukea kirjoja.

Miksi sitten tuollaiset tylsät teokset ovat niitä, jotka kuuluvat ylimpään sivistykseen? Ajattelun takana on varmasti mm. perinteinen ja arvottava jako taide- ja viihdekirjallisuuteen. (Tosin esim. Seitsemää veljestä pidettiin pitkään arvottomana viihdekirjallisuutena.) Uskotaan, että tiiliskivimäiset teokset, kuten Rikos ja rangaistus, kertovat elämästä ja ihmisyydestä syvällisimmin ja aidommin. Suppeammat, kevyemmät ja pinnallisemmat teokset tarjoavat ennen kaikkea hupia eikä niistä saa ylempää ymmärrystä. Kirjallisuuden lukeminen olisi samalla ikään kuin filosofian harjoittamista.
Toisissa teoksissa on enemmän ulottuvuuksia kuin toisissa, ja jotkut mittaavat kirjan laatua sen mukaan. Kirjoja ei julisteta klassikoiksi (no, ei niitä varmaan julisteta ollenkaan, ei missään ole kattavaa listaa kaikista klassikoista, vaan sekin on mielipidekysymys) vain siksi, että heti sen luettuaan moni lukija on ajatellut, että olipas kivaa lukea tämä kirja.

Mutta vastaus kysymykseen, miksi pitäisi lukea tylsiä kirjoja vain niiden klassikkostatuksen vuoksi: minusta korkeintaan siksi, että lukisi mahdollisimman monipuolisesti eikä jumahtaisi vain helppolukuisiin dekkareihin tai chick liteihin. Niillä on sivistysarvoa, mutta ihan yhtä lailla on minusta minkä tahansa genren teoksilla. Viihdekirjallisuuskin on arvokasta ja kertoo elämästä ja ihmisyydestä. (Jos se on hyvää kirjallisuutta. Huonoja teoksia on joka lajissa.)
Samoin kannattaa kuunnella muutakin kuin radiosoittolistojen musiikkia, jotta ymmärtäisi, mitä kaikkea musiikki oikeasti voi olla ja kuinka erilainen ilmaisuvoima on vaikkapa klassisella.

Huom.: Minun mielestäni kenenkään ei ole oikeasti pakko lukea pitkiä ja tylsiä kirjoja, jos ei halua eikä saa niistä mitään nautintoa. Yleensä kannattaisi kokeilla, mutta ihan kelpo kansalainen voi olla lukemattakin. Ei kukaan ole parempi ihminen vain siksi, että on lukenut kaikki tylsät klassikot, saati siksi, että sanoo rakastavansa sellaisia ja paheksuu "pinnallista viihdekirjallisuutta".
Sitä paitsi kaikki klassikot eivät ole poikkeuksellisen hyviä kirjoja.

Itse olen tosin sitä mieltä, että monien klassikkoteosten lukemisen nautinto on vain erilaista. Ehkä se lukukokemus on tylsempi ja lukiessa ehtii turhautua, kun juonenkäänteet tai muu välitön toiminta eivät siinä hetkessä herätä vau-tunnetta, mutta jälkikäteen on vain pakko ihastella, minkälaisen kokonaisuuden kirjailija on saanut aikaan. Kuinka suuri maailma sen jaarittelevan kerronnan taakse oikeasti kätkeytyy, kuinka hienosti kieli soljuu ja tarina rakentuu. Jotain tällaista ymmärsin Huskynkin Sinuhe-kohtaamisesta.

PS: Vakava tunnustus: En ole lukenut Sinuhe Egyptiläistä.

Ja mitä erikseen Waltariin ja suomipopiin tulee, JJS:n lisäksi täytyy muistaa Sigin Leijailen (Suuri illusioni). [linkissä vain sanat, mutta juutuubissa tietty myös alkuperäinen video, hellyttävä]

Klassikkoja on onneksi niin paljon ja niin erilaisia, että tylsiä voi rauhassa jättää kesken, kokeiltavaa riittää. Itse ihastuin välillä Dostojevskiin, Idiootti oli hieno mutta R&R alkoi vähän tökkiä ja siihen jäi.

Ja on myös lyhyitä klassikkoja, joihin kannattaa tarttua jos tulee vain epämääräinen olo, että nyt pitäisi lukea jotakin monien arvostamaa. Camus'n Sivullinen, Hemingwayn Vanhus ja meri, jne. Mutta kyllä minä pidän enemmän Waltarista kuin esim. näistä kahdesta.

Vohobitti on kuunnellut Areenasta Sinuhe egyptiläisestä dramatisoitua radiokuunnelmaa (koske ei jaksanut lukea yhtä lukua enempää itse romaania) ja nyt ihmettelee, mihin sen väitetty erinomaisuus perustuu. Tendenssikirjalisuutta sanoo Vohobitti! Siinä näemmä masennuskausista kärsivä kirjailija on keksinyt sijoittaa 1920- ja 1930-luvun egyptomanian innoittamana näennäisesti 3 500 vuoden takaiseen aikaan 1940-luvulla pinnalla olleita ajatuksia kuin ennustaen eksistentialismia, ja sitten mukana kulkee myös Sigmund Freudin tulkinta Mooseksesta ja monoteismin alkuperästä.

Jos haluaa kirjoittaa hyvää kirjallisuutta, niin mieluummin 1940-lukua ja modernia sodankäyntiä sekä kysymystä kaiken kuolevaisuudesta pitäisi peilata muinaisenglantilaiseen sankarirunouteen ja saagoihin, kirjoittaa hobiteista ja Klonkusta.

Vohobitti sanoi:

Vohobitti on kuunnellut Areenasta Sinuhe egyptiläisestä dramatisoitua radiokuunnelmaa (koska ei jaksanut lukea yhtä lukua enempää itse romaania) ja nyt ihmettelee, mihin sen väitetty erinomaisuus perustuu.

Click to expand...

Waltari oli ammattilainen, hän osasi panna tietyt asiat toimimaan. Voimakkaita tunteita ja niiden välissä vitsikkäitä kohtia, samaistuttavia päähenkilöitä, sopivasti toistoa, lukijalle tilaisuuksia huomata oma älykkyytensä ja sivistyneisyytensä esimerkiksi oivaltamalla yhtymäkohtia nykyajan ja pronssikauden yhteiskuntien ja kulttuurin välillä. Tämä romaani oli minulle voimakas kokemus Neuvostoliiton viimeisinä vuosina eläneenä teini-ikäisenä. Jälkikäteen se ei tuntunut enää yhtä hyvältä.

Joku takavuosikymmenien esseisti (Matti Kurjensaari??) hahmotteli jossain toisen maailmansodan jälkeistä vaihtoehtoista, sosialistista Suomea, jossa Mika Waltari oli kautta neuvostoblokin arvostettu sosialistisen realismin mestari ja Pentti Haanpää oli Puolueen kanssa vaikeuksissa ollut dissidentti.

Selvästihän Sinuhe on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeisen kansallisen (porvarillisen) pettymyksen ja hämmennyksen tilassa. Kirjassa annetaan ymmärtää, että suuret valtiot tulevat aina sortamaan pienempiä kansoja, Ekhnatonin poliittinen idealismi ja pasifismi johtavat vain verenvuodatukseen ja kaaokseen, josta selviämiseen tarvitaan voimakkaita johtajia, ja köyhien on turha kuvitella voivansa mitenkään parantaa omaa asemaansa muuten kuin henkilökohtaisen opportunismin avulla.