Mika Waltari (100 v. 19. syyskuuta 2008)

Turms ei muistaakseni jäänyt lopuksi pyörimään omaan surkeuteensa, vaikka hänen ylitseen tarinan kuluessa aika iloisesti käveltiinkin. Moneen otteeseen.

Mitä pateettisuuteen tulee, niin sehän on lähestulkoon Waltarin kirjojen ominaispiirre. Ei sitä oikein enää edes huomaa, kun on vähän matkaa lukenut, koska koko teksti on kuitenkin enemmän tai vähemmän sen läpitunkemaa.

Muistaakseni äidinkielenopettajani mainitsi joskus minulle ohimennen, että minua voisi kiinnostaa joku Mika Waltarin kirja, jossa käsiteltiin kristittyjen vainoja. Tällä hetkellä lukemiseen olisi aikaa, mutta olen unohtanut kirjan nimen. Onko kenelläkään tietoa kyseisestä kirasta?
Myös toinen kirja on aika pitkään mietityttänyt minua, nimittäin joskus lapsuudessani kirjahyllyssämme oli kirja, jonka luin kerran heti sen jälkeen kun olin oppinut lukemaan. Sen jälkeen se vain katosi jonnekin. En muista juonta tarkkaan, mutta siinä oli joku viittaan pukeutunut mies, jonka antamasta joulukortista loistavan lyhdyn valon perusteella eksynyt perhe löysi ihmisten ilmoille. (Tässä vaiheessa itseäkin alkaa epäilyttää, että olen nähnyt unta.) Ja sitten, muistaakseni, viimeisessä ruudussa puhuttiin tästä samasta miehestä, joka olikin maalattu taulu, ja siitä, miten taikuus oli hänen kädessään olevassa kirjekuoressa. Ja sitten joku sanoi: "Ehkä siinä on joulukortti" tai jotain sinne päin. Hyvin sekavaa... Osaako kukaan auttaa?

Kristittyjen vainoja Waltarin kirjoista taitavat likimmin liipata Johannes Angeloksen elämästä kertovat kirjat ja kenties jos oikein vinojen lasien läpi katsoo myös Mikael Hakim (vai mikäs niistä Karvaljalasta tulikaan muslimiksi kääntymisensä jälkeen?).

Johannes Angelokset ovat loistavia mielestäni aivan aliarvostettuja teoksia Waltarin tuotannosta. Itse olen ainaki rakastunut päähenkilön persoonaan, jossa ristiriidat ovat paljon uskottavampia kuin keskiverto opuksessa. Suosittelen.

Tuota, Johannes Angelos ja Nuori Johannes sijoittuvat kuitenkin 1400-luvulle, mutta Valtakunnan salaisuus ja sen jatko-osa Ihmiskunnan viholliset kertovat alkuseurakunnan ajoista. Valtakunnan salaisuus alkaa itse asiassa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja jatkaa siitä vähän eteenpäin. Ihmiskunnan vihollisissa puolestaan kuljetaan ensimmäisten kristittyjen mukana 40-luvulta Neron vainon kautta jonnekin Colosseumin vihkiäisiin asti, ellen väärin muista.

:hups: Todellakin. Minulla on vain pakkomielle myydä tuota Angelosta joka välissä kun kukaan ei tunnu sitä koskaan missään ikinä lukevan.

Kirjastotätinne vetoaa siihen, että on ollut kipeänä koko viikon ja ajatustyöni on jäänyt jonnekin tuonne toaletin puolelle. Onneksi meillä on rottia korjaamassa jumineiden aivojen aiheuttamia kömmähdyksiä. :wink:

Ei se mitään, kyllä Johannes Angelosta kannattaa mainostaakin. Minulle se on jäänyt W:n historiallisista kaikkein parhaana mieleen. Ehkä loppunsa takia. Kyynikot älkööt kuitenkaan vaivautuko.

Missä järjestyksessä Johannes Angolas ja Nuori Johannes pitäisi lukea? Ja todellakin, onneksi olkoon, saitte nyt hankittua niille ainakin yhden lukijan lisää. Heh.
Mutta luen myös nuo Tikin mainitsemat, kun kerran äidinkielenopettaja niiin kehotti. Ja kiitos tähänastisesta avusta, Tik ja targuin.

Johannes Angelos on aikoinaan julkaistu ensin, ja siitä on karsittu julkaisuvaiheessa pois Nuori Johannes -kirjan osuus, eli melkein puolet kirjasta. Mika Waltari oli alun perin kirjoittanut yhden teoksen, jota (ilmeisesti) kustantaja halusi tiivistää.

Nuori Johannes kannattaisi lukea ensin, koska sen tapahtumat edeltävät Johannen Angelos -kirjan tapahtumia.

Luin itse ensin Johannes Angeloksen 80-luvun alussa, koska Nuori Johannes -kirjaa ei ollut vielä julkaistu.

Waltarin teoksista pidän eniten Johannes Angeloksesta. Olen muistakin hänen historiallista romaaneistaan pitänyt kovasti. Muutamissa kohdin Mikael Karvajalassa ja Mikael Hakimissa sekä Turms Kuolemattomassa olisi kyllä ollut tiivistettävää - hyppäsin välillä sivu kaupalla eteenpäin, koska kertomus ei oikein edennyt riittävän ripeästi.

Suosittelen lukemaan ensin Johannes Angeloksen, koska se on paljon parempi kirja kuin Nuori Johannes. Johannes Angelos toimii erinomaisesti ilman johdanto-osaansa. Angelos menee suoraan keskelle tapahtumia ja on sikäli miellyttävä poikkeus Waltarin historiallisten romaanien joukossa. Jos lukee ensin jaarittelevan Nuoren Johanneksen, menettää raikkaan vaikutelman jossa Angeloksen alku iskee heti suoraan suoneen.

Mikäs kirja se on, jossa päähenkilö on kuolevassa Konstantinopolissa? Jompikumpi noista Johanneksista? Luin sitä noin sata sivua ja keskeytin sen sitten umpitylsänä.

Waltaria sietäisi lukea uudelleen nyt vanhempana ja katkerampana.

Johannes Angeloshan se. Minun mielestäni se ei ollut tylsä vaan ahdistava kirja. Waltari piti liikaa synkistelystä minun makuuni, Sinuhen loppuosakin on ihan liian ankeansävyinen vaikka muuten kirja on mainio. Oikeastaan ainoa tähän mennessä lukemistani Waltarin kirjoista (en kyllä ole lukenutkaan niitä kuin neljä) josta ei tullut paha mieli oli Turms.

Muoks Ei kun olenhan minä sentään kuusi waltaria kahlannut läpi. Pitäisi varmaan ne Mikaelista kertovatkin saada aikaiseksi lukea, kun niitä ovat kaikki lukion äikänmaikasta lähtien niin kovasti kehuneet.

Olen kyllä Telimektarin kanssa samaa mieltä: Angelos kannattaa lukea ensin: se on viimeistelty ja harkittu teos, eikä kirjailija oleta lukijan tietävän mitään Johanneksen aiemmista vaiheista. Muistaakseni Waltari yritti jopa tuhota Nuoren Johanneksen käsikirjoituksen eikä hän antanut itse missään nimessä julkaista sitä. Mutta kun kirjailija on kuollut, näinkin pääsee käymään. Toisaalta, se on ihan kelpo viihdettä luettuna Angeloksen jälkeen. Jos sen lukee ensin, Angeloksen draama saattaa hieman vesittyä.

Onhan J.A. synkkä, niin kuin kaikki Waltarit pohjimmiltaan, mutta tämä on sitä harvinaisen paljon myös pinnalta. Toisaalta, miten voisikaan kirjoittaa kepeää tekstiä toukokuusta 1453 Konstantinopolin muurien sisältä. Piirittäjien leirissä oli ehkä hieman hauskempaa.

PS. Kuten huomasitte, siirsin Waltaria käsittelevät viestit juhlavuottaan viettävän ( ! ) Mika-herran omaan topiikkiin. Satavuotissynttäreiden kunniaksi hänestä kannattaakin keskustella tavallista enemmän.

Tuntuu, että Waltarin kirjoista juurikin tuo Johannes Angelos jakaa mielipiteet. Toiset pitävät sitä hänen parhaimpana teoksenaan ja toiset manaavat sen sinne manalan alimpaan kerrokseen. Minä lukeudun tuohon jälkimmäiseen kastiin. Johannes Angelos on yksi niistä harvoista kirjoista, joita en kertakaikkiaan kyennyt lukemaan loppuun asti.

Historiallisen Konstantinopolin kuvaus oli kyllä muistaakseni ihan mielenkiintoista, ja hauskaa oli puolestaan se, kuinka Johannes A. ja hänen heilansa päätyivät suunnilleen joka kerta tavatessaan riitelemään. Tuossa ne kirjan plussat taisivat sitten olla. Muuten JA oli mielestäni vain vinkumista, angstaamista ja mitäänsanomatonta veivausta.

Sen sijaan Sinuhesta ja Mikaeleista minä pidän kovastikin. Niissä on hauskaa huumoria ja nippelitietoa sekä onnistuneet henkilöhahmot (naiivit sankarit rulaa!). Minusta Waltari on noissa kirjoissa juuri parhaimmillaan, johtuneeko siitä, että juuri nuo luin häneltä ensimmäisenä. Tai sitten siitä, etteivät nuo kirjat ole niin vakavasti otettavia kuin JA, superdraama ei kun mielestäni ole Waltarin ominta aluetta. Turmsin ja Ihmiskunnan viholliset luin vasta vuosi, pari sitten, eivätkä ne yhtä kovasti iskeneet, mutta menivät kuitenkin ihan tarpeeksi sujuvasti.

Ja Kuka murhasi rouva Skrofin on myös ihan kepeää viihdettä. Murhamysteerit on aina jänniä.

Löysin netistä tällaisen osoitteen:

http://www.mikawaltari100.net/tapahtumat.html

Siellä pitää majaansa mittava tietopaketti Mika Waltarin juhlavuoden (100 vuotta syntymästä 19.9.) tapahtumista ynnä muusta Waltariin liittyvästä. Jos esimerkiksi satut asumaan Hartolassa tai Forssassa tai melkein missä päin Suomea tahansa, Waltari-juhlia riittää.

Tällä palstalla voisin esittää juhlavuoden kunniaksi avoimen kysymyssarjan: "Miten tutustuit Waltariin? Millainen sija hänen kirjallisuudellaan on Sinun maailmassasi ja mielessäsi? Onko jokin Waltarin kirja tai henkilöhahmo jäänyt erityisesti mieleesi? Ja jos on, miksi ja miten?"

Voisimmepa siis viettää Waltarin juhlavuotta Konnussakin omaan tahtiimme näihin vastailemalla ja muutenkin aiheesta "Waltari ja minä" turisemalla.

Tik sanoi:

"Miten tutustuit Waltariin?

Click to expand...

Jaa-a. Oliskohan ollut äiti, joka joskus muinoisessa murkkuiässäni näytti Sinuhen paikan hyllyssä ja kehotti lukemaan.

Millainen sija hänen kirjallisuudellaan on Sinun maailmassasi ja mielessäsi?

Click to expand...

Nopeasti ajatellen ei erityisen suuri tai tärkeä, mutta tarkemmin miettiessä kirjat tekivät aikoinaan suuren vaikutuksen, joten aivan varmasti ne ovat vaikuttaneet asenteisiini ja näkemyksiini myös myöhempinä vuosina. Mitään tarkkaa nimenomaan Waltarin aiheuttamaa vaikutusta mielenliikkeisiini en kuitenkaan kykene erittelemään. Joka tapauksessa ilman hänen kynänjälkeään maailmani olisi yhtä erinomaista, täysin omanlaistaan, vaikuttavaa ja ajattelemaan pistävää kirjailijaa köyhempi.

Onko jokin Waltarin kirja tai henkilöhahmo jäänyt erityisesti mieleesi? Ja jos on, miksi ja miten?

Click to expand...

Sinuhe, sekä kirjana että hahmona. Kirja oli ensimmäinen ja pitkän aikaa ainoa Waltari, jonka luin, ja sen päähenkilö herätti (herättäisi ehkä edelleenkin, mutta on vuosia siitä kun viimeksi luin Sinuhen) niin ristiriitaisia tunteita - sääliä, ärtymystä, ihailua, kiukkua - ja oli kuitenkin samalla kaikessa vajavaisuudessaan niin helppo samaistumisen kohde, ettei ihan helposti pääse unohtumaan.

Näin juhlavuoden kunniaksi pitäisi kai vihdoin lukea myös Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim...

No herttinen, minä en ole tähän vastannut vaikka Turms, kuolematon on minulle varsin rakas kirja. Olen Waltarilta muistaakseni lukenut vain sen, Sinuhen ja jonkun Mikaeleista, joista en läheskään yhtä hurjasti pitänyt.

Waltari oli niitä kirjailijoita, joihin tartuin sadepäivänä, kun kaapista kirjan löysin. Wanhan ensipainoksen Turmsista, ja isäni oli ilmeisesti sen löytänyt paperinkeräyksestä. Luin kirjan 9-vuotiaana, vaikkei kukaan minun moiseen uskonut pystyneenkään, ja sen jälkeen olen lukenut sen ainakin kolmesti, aloittanut varmaan useamminkin. Nytkin kirja on epävirallisesti jälleen kerran kesken.

Sinuhe oli liian pitkä minun makuuni, ja Mikaelista en muista mitään muuta kuin ylioppilaskaskut tai jotkut sellaiset. Suosikissani kuitenkin arvostan henkilöhahmoja, loogista juonenkehitystä, joka ei syrjinyt tylsempiäkään jaksoja, ja sivuhenkilöiden merkitystä tarinalle. Turms, joka nyt kuitenkin oli aika mahtihemmo, ei paiskonut voimillaan puolta Välimerta möhnäksi, vaan kasvoi ihan hienosti koko tarinan ajan.

Ja haa, se on yksi siisteimpiä fantasiakirjoja siksikin, että on melkoisen indiekirjallisuutta. Kuka muka fantasianörteistä on lukenut Turmsin? (Paria tähän ketjuun vastannutta lukuun ottamatta.)

Voi miten inhoankaan Mika Waltarin kirjoja! Vuosi sitten en inhonnut, en ollut edes lukenut mitään niistä. Mutta sitten iki-ihana äidinkielenopettajamme pakotti kaikki lukemaan Waltarin kirjan (mieluiten sinuhen, koska se oli opettajan suosikki) ja tekemään kirjasta pohtivan ja tulkitsevan esitelmän. Vähintään kymmenen sivua. Silloin oli pienoinen paniikki, että mitä ihmettä kirjotan kymmenen sivun matkan... Koko kirjasta revittiin kaikki pienet yksityiskohdat ja niitä piti pohtia ja analysoida, esittää omia mielipiteitä jne. Huoh. En edes lukenut koko kirjaa loppuun, koska oli lupa tehdä kirjan yhdestä luvusta esitelmä. Jos olisi saanut vain lukea kirjan ilman stressiä ja karmeaa kakan suoltamista kymmenen sivun verran, olisin pitänyt kirjasta. Inhottava opettaja, pitikö pilata hyvä kirja? Mur. Ehkä parin vuoden päästä uskallan taas tarttua Waltarin johnkin kirjaan, kun traumat ovat hellittäneet.

Ja jos jotakuta kiinnostaa, sain esitelmästä arvosanaksi 8+ sillä suullinen esitys laski sitä (esiinnyin kuulemma liian arasti ja jännittyneesti).

Tik sanoi:

"Miten tutustuit Waltariin? Millainen sija hänen kirjallisuudellaan on Sinun maailmassasi ja mielessäsi? Onko jokin Waltarin kirja tai henkilöhahmo jäänyt erityisesti mieleesi? Ja jos on, miksi ja miten?"

Click to expand...

Synttärisankarin kunniaksi nostetaan tätä aihetta! Minulle tosin Waltari ei koskaan ole ollut tärkeä kirjailija. En tosin ole paljon häneltä lukenutkaan...

Sinuhe piti lukea lukiossa. Minua kirja kiinnosti eikä "pakkolukeminen" koskaan ollut pakko (tulipahan luettua kirjoja, joita muuten ehkei olisi lukenut, tosin Sinuhe ei ollut niitä), mutta ei. Sinuhe ei vaan uponnut. Minua ärsytti kirjan naiskuva (nainen oli joko äiti, neitsyt tai... no, "maksullinen") aivan suunnattomasti. Lukiolaisena mielipiteet olivat ehkä hieman kärjistettyjä. Onnekseni äidinkielenopettaja ymmärsi näkökantani, eikä hänelle tarvinnut esittää "oikeita" vastauksia, ainoastaan perusteltuja.

Sinuhen jälkeen ei sitten tehnytkään mieli lukea muita Waltarin teoksia. Historialliset romaanit minua eivät koskaan ole kiinnostaneetkaan, mutta Waltarin dekkareihin olen ajatellut tutustua, kunhan tässä olisi aikaa.

Kiinalainen kissa -novelli/lastentarinakokoelma sen sijaan on ollut aina suuri suosikkini, etenkin juuri kokoelman nimitarina. Osa kertomuksista oli minusta pienenä hieman liian surullisia, mutta nyt niitä tajuaa "hieman" paremmin.

Aika säälittävä suomalainen lukija olen, kun en ole Waltariin tuon enempää tarttunut!

Luen todella kapeasti kaunokirjallisuutta, mutta Sinuhe tuli kahlattua läpi yläasteen äidinkielenopettajan toiveesta. Protestoin silloin ankarasti, koska kauhalla annettiin varsin eriarvoisesti ja samaan aikaan joku toinen joutui lukemaan vain Vänrikki Stoolin tarinat, joka on huomattavasti lyhyempi opus. Sain määräyksen lukea vain puolet kirjasta, ja tietysti se sitten meni loppuun asti, eikä enää harmittanut.

Waltari vaikuttaa juhlavuodestaan huolimatta aika aliarvostetulta hahmolta suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta ehkä kirjat eivät ole kaikille niitä iskevimpiä. Harvasta suomalaisesta kirjasta on kuitenkaan tehty Hollywood-elokuvia, vaikka tämä nyt ei mikään järjellinen mittari olekaan

Itse arvostan historiallisia romaaneja, mutta nipotan että Sinuhe ei olisi voinut avustaa kuninkaallista kallonporaajaa, koska aikana vallinnut uskonto kielti kallonavaamisen. Sääntö ei sitten ilmeisesti koskenut muumiointia. No - peettisyys sikseen.

Waltarin naiskuvaa on kritisoitu paljon, mutta muistaisin lukeneeni jostakin että taustalla vaikuttaisivat kirjailijan omat pettymykset elämässä. Tämä nyt ei tietenkään tee asiaa hyväksyttävämmäksi, mutta auttanee ymmärtämään. Yleensä ottaen Sinuhesta jäi surumielinen ja muutenkin aika fatalistinen kuva, mutta Kaptah oli mahtava.

Miehen novellit ovat kuulemma kovinkin laadukkaita, mutta en ole tutustunut. Eniten arvostan Waltaria välillisesti tunnelmaltaan mainioiden Komisario Palmu-elokuvien takia ("Vodkaa, komisario Palmu" ei sitten lasketa!).

Nero on kuollut ja Ihmiskunnan vihollisista on jäljellä vain muutama kymmentä sivua. Tykkäsin tästäkin Waltarin kirjasta kovasti, vaikka se ei niin tunnettu olekaan. Vaikka kirja on paksu ja kerronta monesti jaaritteleekin, oikeastaan pidän juuri siitä, ettei kirja ole liian helppolukuinen. Vaikka nopeita ja sujuvia kirjoja on mukava lukea, eivät ne yleensä tee samanlaista vaikutustakaan kuin vähän hidaslukuisemmat kirjat. Erityisesti tässä kirjassa viehätti Rooman kuvailu ja siinä käytetty kieli: yli kymmenkerroksinen pilvenpiirtäjä, liikevaihtovero, egyptiläinen iskelmä, senaatin idän asioiden valiokunta. Kirjassa kuvataan mennyttä maailmaa nykymaailman käsitteillä, mikä tietysti sopii hyvin juuri Roomaan, joka oli nopeasti kehittyvä suurkaupunki. Muutenkin tarinassa nykyaika ja historia veratuvat toisiinsa, vaikka niissä on paljon eroja. Tällainen tietenkin hämärtää kuvauksen aitoutta, mutta tuo tarinan lähemmän lukijaa.

Muista Waltarin kirjoista on jo aikaa, mutta kaikista lukemistani olen pitänyt. Sinuhe oli alkupuolelta parempi, vaikka Nefernefernefer olisi joutanut jäädä pois. Waltarin tapa kuvata maailmaa ja Sinuhen nuoruuden vaeltelu Kaptahin kanssa ympäri silloista maailmaa oli kiinnostavampi kuin pitkälliset kuvaukset faaraon noususta ja tuhosta.

Myös molemmat Johannekset olen lukenut, Nuoren Johanneksen vuosia ennen Angelosta. Angelos on siitä jännä kirja, että heti alusta lähtien tietää kuinka siinä käy. Tietysti historiallisesta kirjallisuudesta tietää aina, mutta tällainen piiritys on hieno tilanne. Kirja paranee loppua kohden, vaikka "jälkinäytös" onkin hölmö. Muistan miettineeni, miten päiväkirja voisi kertoa viimeisistä tapahtumista, jos Johannes kuolee niissä, mutta olihan sekin ratkaistu. Megadux on muuten hieno arvonimi.

Eiväthän Waltarin kertojat samanlaisia ole, mutta kaksi piirrettä toistuu minusta liikaa. Ensinnäkin nämä ovat aina hölmöjä, eivätkä tajua asioiden oikeaa laitaa. Toisekseen kaikilla on aina useita vaikeita suhteita naisiin, mikä toistuu mielestäni turhan paljon läpi kirjojen.