Mistä kirjasta? Lue ensimmäinen viesti.

Kirjan nimi kuvaa hieman samalla tavalla ristiriitaista henkilöä kuin eräs Arto Paasilinnan teos, jossa on vahva naispääosa.

Ja esiintyypä myös tässä pastorskan lisäksi toinenkin kohtalokas nainen.

- Sitäpaitsi hänellä on aivan liian suuret jalat, vastusti Shao-ji. Minullakin on pienemmät. Ja hän asteli - niinkuin eurooppalaiset naiset yleensä - kuin hevonen: pitkin harppauksin. Naisen askel ei saisi olla hänen jalkateräänsä pidempi.
- Eikä tietysti järki nenää pidempi?
- Siinä olisikin jo liikaa.
- Niin, kiinalaisen katsantokannan mukaan. Eurooppalaiset miehet - ainakin useimmat heistä - pitävät älykkäistä naisista. Kun valitsen itselleni vaimon, katson, että saan ainakin yhtä viisaan kuin itsekin olen.
- No, eiväthän teidän vaatimuksenne erikoisen korkealle tähtääkään, sanoi Shao-ji hyvin viattomasti.
 
Last edited:
Kirjoittajan teoksissa tällaisia kohtauksia sattuu tämän tästä. Henkiä niissä harvemmin menetetään, edes niissä tunnetummissa toiseen maailmansotaan sijoittuvissa kirjoissa.
Päähenkilöiden V ja P nimet voinee paljastaa.

Fiii-uuu-pom!
Jälleen isko pommi aivan lähelle ja hetkeä myöhemmin pari lisää.
- Himpsatti! murahti Vähänen. Tämähän alkaa olla totta!
- Kirottu eurooppalainen keksintö! läähätti Vu.
- Niin, kranaatti on hyvin pirullinen esine, myönsi Punkero.
- Kranaatti? En minä kranaattia tarkoittanut. Tarkoitin eurooppalaisia housuja, jollaiset minulla on jalassani! Se, minkä säikäys aiheuttaa, jää niihin niin epämiellyttävällä tavalla...
 
Telimektar sanoi:
Jos tälle osastolle mennään niin sitten tulee mieleen Ryhmy ja Romppainen -kirjat. Enempää en pysty googlaamatta sanomaan.
Click to expand...

Kirjoittaja on toden totta sama, mutta teos on hieman varhaisempaa tuotantoa. Ajat ja keskustelunaiheet eivät seuraavan kuvauksen perusteella tosin hirveästi poikkea nykyisistä:

[...] Shao-ji lausui ajatuksensa. "Sinä olet kertonut minulle, miten jalo ja etevä ja tavoiltaan puhdas on Suomen kansa. Mutta minä olen nyt lukenut suomalaisia lehtiä ja huomannut, että se henkilö, jota yksi lehti ylistää, on toisessa maalattu väärentäjäksi, varkaaksi ja valehtelijaksi ja päinvastoin, ja aate, joka toisen lehden mielestä on suuri ja ihana, on toisen mielestä kerrassaan rikollinen, ja että ministerit ovat hölmöjä ja kansanedustajat typeryksiä ja virkamiehet laiskureita ja puoluepomot roistoja ja yleisradio mahdoton ja kieliasiat kerrassaan kamalat ja kirjallisuus roskaa ja taide moskaa ja teatterit ala-arvoisia ja arvostelu retuperällä ja papit kiihkoilijoita ja pääkaupunki irrallaan juoksevien koirien terrorisoima ja korkopolitiikka järjetön ja poliisit raakoja ja ylioppilaat sotahulluja ja..." "Shao-ji, lopeta jo," sanoin minä. Ja muuta en sitten sanonutkaan. Sillä mitä helkuttia minä olisin osannut sanoa? Mutta lehtiä en senjälkeen tilannut.[...]
 
Mainitaanpa vielä teoksen nimihenkilö ja häntä kuvaava adjektiivi.

- Mitä järkeä on tapella, kun pääsee tappelemattakin, huusi eräs miehistä. - Ning-hai on luvannut, ettei niille, jotka hyvällä liittyvät häneen, tapahdu mitään. Hän on nyt voimakkaampi. Miksi emme siis liittyisi häneen?
- Entäs mitä tapahtuu niille, jotka eivät sitä tee?
- Heidät hirtetään, vastasi mies. Sitä paitsi hirtettäisiin upseerit kaikissa tapauksissa. Ning-hai sanoo, että hän tekee niin, koska haluaa olla lempeä.
 
- En voi hyväksyä tuollaista raakuutta! huusi Punkero. Kerta kaikkiaan en! Olette peto!
- Niin juuri: olette peto! kiivastui miss Beaulieu. Ettehän tarkoittane, että minua, naista, kohdeltaisiin samoin?
- Aivan samoin. Muuan Macaon portugalilainen kauppias ei halunnut maksaa minulle tyttärestään kahtatuhatta dollaria. Määräpäivän mentyä umpeen, lähetin hänelle tytön pikkusormen. Kahta päivää myöhemmin - jotka merkitsivät tytölle kahta menetettyä sormea - minulla oli nuo kaksituhatta. Katsokaas, asioissaan täytyy olla tarkka, ja sopimuksista on pidettävä kiinni kirjaimen tarkkuudella. Muuten ihmiset tulevat huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi.
- Törkimys! huudahti miss Beaulieu kuohuen. Inhottava roisto!
- Eurooppalaiset naiset ovat aina kovin karkeita suustaan, valitti Ning-hai. Tuokin portugalilainen tyttö haukkui minua mitä siivottomimmilla nimillä vain siksi, että leikkautin häneltä kolme sormea.

Nyt voinee jo sallia googlauksen, että päästään leikissä eteenpäin.
 
Punkero ja Vähänen hakusanoina johtivat Kirjasampoon, jonka mukaan kyseessä ovat Armas J. Pulla ja Mika Waltari alias Leo Rainio ja romaani Lempeä korvanleikkaaja (1933). Enpä ole tullut lukeneeksi, voi minua.
 
Hyvin haettu, tosin Waltarin osuus tässä kirjassa jää mainintaan töölöläiselämä-tiiliskivistä. 160-sivuisena tämä eepos ei kiinalaisia romaanisarjoja hätyyttele, mutta kyllä sen kanssa pari tuntia vierähtää rattoisasti, kunhan sitoo tuoliin ja suukapuloi kansainvälisestä piikittelystä mahdollisesti närkästyvän sisäisen kukkahattutädin. Piikit sentään sinkoilevat tasapuolisesti joka suuntaan.

Tik, ole hyvä!
 
Täytynee korjata aukko sivistyksessä ja etsiä käsiinsä tämä verraton klassikko. 85 vuotta ollut aikaa, enkä vain ole saanut aikaiseksi tarttua siihen. Mutta uutta pukkaa, ottakaa armollisesti vastaan:

Siinä vaiheessa minä melkein loukkaannuin meidän ruumiimme puolesta, huomautin ettei tämä tyttö -- juuri varusteista päätellen -- ollut tavallinen irtolaisnainen. Saappaatkin melkein uudet ja maksoivat melkoisesti.

Että sillä tavalla.
 
Nuo (punaiset) saappaat muuten näkyvät ainakin oman pokkaripainokseni kannessa. Otetaanpa reippaasti seuraavana vihjeenä kirjan ensimmäinen kappale:

Kieltämättä joskus käy rasittavaksi elää avioliitossa sankarin kanssa kun ei ise satu olemaan sankarityyppiä: kymmenen vuotta liikaa, kymmenen kiloa liikaa -- ja lisärasitteena savolainen sivupersoona Isomummu Loviisa, joka tuntuu valtaavan yhä enemmän tilaa sillä aikaa kun vuosia ja kiloja karttuu.

Tässä siis päähenkilö ja kertoja esittelee itsensä. Ensimmäisen luvun nimi on muuten Viritysmusiikiksi johtosävel lännenelokuvasta Sheriffi.

Kuka lukee suomalaisia dekkareita?
 
Ai niin, tämähän olikin hankala tapaus.

Rainaa ja minua Martti ei ollut edes pyytänyt katsomaan. Raina tuskin olisi pystynytkään, se oli ihan liian järkyttynyt, puhunutkin järjettömiä.

Punaiset saappaat?

-- Punaiset kengät, Raina olli huohottanut oksennellessaan.

Mutta kellarissa oli ollut pimeää, taskulamppua ei ollut vielä sytytetty. Miten Raina oli voinut tietää, että ne olivat punaiset?

Mainittu Martti on kertojan aviosiippa. He tapasivat edellisessä seikkailussa joka tapahtui hyvästi aiemmin Savonlinnassa. Jos tästä ei kukaan tiedä edes kirjoittajan nimeä (tai muista tuota edellistä kirjaa) en usko, että mikään vihje enää auttaa eteenpäin.
 
Juuri niin, Olavinlinnaan ja sen lähistölle sijoittui Mustat kalat, vallan mainio dekkari ja ajankuva. En kiusaa teitä tämän enempää, vaan annan vuoron Ereinelle. Kuolema savolaiseen tapaan on tämä siteerailemani Tenhusen dekkari armon vuodelta 1976.
 
Olenkin lukenut vain tuon Mustat kalat, muistelen pitäneeni siitä.

Tässä seuraava:
– Mikähän tuo pelokas ääni on, äiti? kuiskasi [xxxx]
Äiti kuunteli. – Totisesti, hän sanoi. – Se kuulostaa pelokkaalta. Mutta se tulee vain haavanlehdistä, ne havisevat aina tuolla tavoin.

Keskeisen henkilön nimen sensuroidusta muodosta ei voi päätellä sen pituutta.
 
Luultavasti menee ihan metsään, mutta pelokkaista haavanlehdistä tulee mieleen Muumipappa ja meri.
 
No oho! Tunnelma välittyi niin selkeästi että siitä tunnisti. Epäluuloinen olin kun tarina on minulle TODELLA tuttu, mutta en muistanut juuri tuota lausetta kirjasta. No kerrankin rehellisesti oikealla vastauksella pääsen arvuuttamaan :)

-Mitä syötit Topiakselle?
Kukaan ei ollut nähnyt, ei huomannut, ei kuullut. Silti **** tiesi että oli turha valehdella.
-Hevosenkielenmarjoja, mutta vain kaksi.
-Sen sentään älysit että vain kaksi syötit. Osaa nyt tarkkaan toinen asia: jos yhden kerran vielä teet tätä, en opeta sinulle yhtäkään uutta yrttiä tai loitsua. Siihen loppuu tietämisesi onni, ja loppuu lyhyeen. Uskotko?
 
Äh, olisi pitänyt arvata Kuolema savolaiseen tapaan. Siitähän tehtiin aikoinaan tv-sarjakin, jonka viimeisessä jaksossa vilahtaa isäni muutaman sekunnin ajan.

Heitetäänpä tästä arvaukseksi juuri kirjastosta noutamani Kontiainen.
 
Ei ole kontiainen.

En pääse tarkistamaan vastauksia huomenna kuin ihan aamuseltaan, joten jos sunnuntaina jossain kohtaa ei ole oikeaa vastausta tullut niin saatte lisävihjettä.
 
Puolisen jälkeen tytöt hyppäsivät maahan piirtämään ruutuja ja lauloivat tuttua lorua. Se oli kauhea loru, vaikka lapset eivät sitä tajunneetkaan. Itsekin Anna ymmärsi vasta aikuisena lorun kokonaan. Ei se mikään hauska tarina ollut vaan julma kertomus nälkävuodesta, jollaisia heidänkin pirtissään oli ollut.

Lapset tappaa laskiainen,
päähän nappaa pääsiäinen,
helluntai jo hengen otti,
Jussi vasta juhlan tuopi.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös