Miksi hän, kohtalaisesti menestynyt nuorehko mies sentään, tunsi jatkuvaa tyydyttämättömyyden tunnetta milloin oman elämänsä, milloin koko maailman menon vuoksi, joskin nämä asiat tietenkin kietoutuivat toinen toiseensa?
Sellaista hän ei juuri kysynyt. Hän vain tunsi riittämättömyyttä kaiken suhteen, sillä elämysten arvo kului pian ja oli saatava uusia. Hän napautti ratsupiiskaansa saapasvarteen ja katseli järvelle. Mielikuvitus loi kuvia tulevaisuudesta. Ajatukset liikkuivat enimmäkseen kuvina eivätkä selvinä toinen toistaan seuraavina johtopäätöksinä.
- Sotilasdiktatuuri...Mannerheim...Raju ja määrätietoinen perkaus koko maassa...ja sitten sota...se seuraisi asiasta ilman muuta...Pieni ja heikko armeija...silloin palaisi kuona...älykkäimmät ja kovimmat valitsisi tilanne itsestään...
Hän tunsi ruumiinsa kohoavan suorempaan.
- Ja ellen minä ole yksi niistä, niin sitten on piru. Miksi en yhtä hyvin minä kuin joku toinen...Täytyy vain olla vapaa...ennen kaikkea tavallisuudesta...On asennoiduttava selkeästi ja määrätietoisesti...Mikä tekee ihmisistä mitättömiä? Juuri sekavuus, päämäärättömyys, arkailu [ ... ]
Hän kääntyi.
- Sirkka, tänne.
Hän komensi hevosta tavan vuoksi, vaikkei se oppimattomana välittänyt sellaisista komennoista tuon taivaallista, jonkin verran vain kohautti korviaan ja jatkoi syömistään. Ilmari käveli sen luokse, nousi satulaan ja lähti rannasta pitkin polkua varoen kasvoja piiskaavia lepänoksia. Leppäsen Valtukin oli hävinnyt jonnekin tienvierestä, eikä Ilmari ohi ratsastaessaan ajatellut enää koko Leppäsiä. Hän kiersi Töyryn tien kautta ja oikaisi sitten pitkin metsäpolkuja ja peltoteitä sieltä pappilaan.