Mistä kirjasta? Lue ensimmäinen viesti.

Kyseessä on aivan selvästi Isaac Asimovin Säätiö, ja vaikka ei olisikaan, niin visaa on hyvä saada taas etenemään.
 
Eipä ole, kulttikirja kyllä mutta uudempi, noin 2000-luvun alusta.
 
Uusia vihjeitä kenties tarvitaan. En ole lukenut Hyperion-sarjaa enkä tiedä, millä aikavälillä niitä kirjoitettiin, mutta jospa tämä olisi jotain myöhempää tuotantoa. Vastaan siis Hyperion.
 
Eipä ole sekään. Vihjeenä, että kirjailijan sukunimi alkaa H:lla.
 
Läski-Antoyne on tutun oloinen äijä, olen varmaan lukenut tämän. Harrison, ei Harry Harrison, lienee kirjailija mutta mikä kolmesta vai neljästä mahtoi olla.
 
Hohooi sieltähän se tuli! Kyseessä on päätös - ja/tai kaksoisosa Tyhjyys, yksi lempikirjoistani absurdin utuisuutensa takia. Vuoro sinne :)
 
En nyt keksi muutakaan:

"Mutta kuka opettaa nuoria? Mitä tapahtuu lasten vanhemille ja vanhoille ihmisille? Siirtävätkö bikurat karkean kvasikulttuurinsa alkeet eteenpäin ja kuolevat sitten vapaaehtoisesti?"... ..."Olen raivostunut omalle kyvyttömyydelleni ratkaista ongelmia. Laadi strategia ja ryhdy noudattamaan sitä, Paul. Pane hihat heilumaan, laiska jesuiitta."
 
ei tosiaan tullut muuta mieleen, Telimektar voi jatkaa, Hyperion, Dan Simmons, Paul Duren päiväkirjasta. (Hävinnyt vuosia ennen kirjan tapahtumia)
 
Ensi alussa en nähnyt mitään, sillä silmäni, jotka olivat tottumattomat valoon, sulkeutuivat häikäistyneinä. Mutta kun taas saatoin avata ne, hämmästyin enemmän kuin ihastuin.
– Meri! huusin minä.
– Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei kukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt ja että nimitän sitä omalla nimelläni.
 
Hyvä, että meillä on joku joka muistuttaa.

Saapuessaan kerran eräseen venetsialaisten kauppiaiden korttelissa olevaan myymälään hän sattui näkemään rahakukkaron ja vyön, jotka hän ihmeekseen tunsi omikseen. Hän salasi kuitenkin hämmästyksensä ja kysyi vain kohteliaasti, kenelle nämä esineet kuuluivat ja olivatko ne myytävinä. Asia oli niin, että piacenzalainen Ambrogiuolo oli tullut venetsialaisella laivalla näille markkinoille mukanaan paljon tavaroita, ja kuullessaan sotilaiden päällikön kysyvän kenen rahakukkaro ja vyö olivat, hän astui esiin ja sanoi hymyillen: ”Ne ovat minun eivätkä ne ole myytävinä. Mutta jos pidätte niistä, annan ne mielellämo teille lahjaksi.”
 
Minä kunnioitin ja hieman pelkäsinkin Senseitä, joka oli ankara, vaativa ja ehdoton. Japanissa sensein sana on laki. Kerran Sensei myöhästyi tapaamisestamme tunnin, mutta odotin asemalaiturilla, peräpäästä katsottuna junan toisen vaunun kohdalla, kuten hän oli pyytänyt. Kun Sensei vihdoin saapui paikalle ja pahoitteli myöhästymistään, vastasin iloisesti hymyillen, että Sensein myöhästyminen ei haitannut lainkaan: kerrankin minulla oli aikaa rauhassa pohtia omia asioitani. Sensei vaikutti silminnähden ilahtuneelta vastauksestani.
 
Minna Eväsojan pari vuotta vanha kirja, jossa hän kertoi siitä, kun hän kävi Japanissa opiskelemassa teetaidetta ja taisi lopulta saada siitä väitöskirjankin. Olen näköjään unohtanut kirjan nimen, mutta toivottavasti sentään tekijä meni oikein...
 
Ylös