Mistä kirjasta? Lue ensimmäinen viesti.

Siinä tapauksessa sen täytyy olla Vergiliuksen opastettava eli Dante.

Ettei tässä sitaatissa itse asiassa vielä ollakin harhailemassa synkeässä metsässä (elon keskimatkaan eksyneinä) ennen kuin mennään päin Helvettiä - mikä olisi siis vastaukseni. Helvetti, siis, Danten Helvetti, Helveteistä paras.
 
Oikeastaan tässä sitaatissa mentiin jo kiirastulessa, mutta ei nyhdetä vastausta pitempään. Eli kyseessä oli Dante Alighierin Jumalainen näytelmä Eino Leinon suomennoksena. Pelkäsinkin, että Vergiliukseen päin vihjaaminen toisi nopeasti vastauksen; kirjassa siis antiikin suurin runoilija Vergilius toimii Danten oppaana tuonpuoleisessa.

Kello Tikittää!
 
En kehtaa jatkaa, kun en edes erota infernoa purgatoriosta. Vuoro vapaa!
 
Koska kukaan ei jatka, uhraudun. Tässä vähän dialogia. Määritelkää niin tarkasti kuin osaatte. Saatan hyväksyä hieman ylimalkaisemmankin vastauksen oikeaksi. Samaten henkilö A:n oikean nimen, joka esiintyy myös viimeisen repliikin lopussa.

A: "Käytitkö vahingossa oikeaa nimeäni?"
B: "En muuta voi, Roi. Riimit alkoivat loppua."
B: "En yleensä ole näin kauan kenenkään seurassa... äh... Lasse?"
A: "Tuo oli kyllä tähän asti huonoin! Nyt ne suuntaavat joukolla kohti merta."
B: "Jo toki, Roki! Tuon kokoiset otukset tarvitsevat rutkasti ruokaa."
A: "Tajuatko, että ne saattavat ahmia kaiken syötävän koko maailmasta?"
B: "Oho! Sitäpä en tajunnut, Junnu. Mitä teemme?"
B: "Sain idean, Sean! Suurennamme hylkeet, ja..."
A: "Ei, ei, ja vielä kerran ei! Lopeta ajoissa. Ja riimittely myös!"
A: "Eihän tässä ole mitään järkeä! Koko luonnon tasapaino järkkyy."
A: "Annetaan pingviinien etsi sardiinit, sitten muutetaan ne takaisin. Siinä kaikki."
B: "Vaan kuinka pysymme niiden jäljillä... tuota... A?"
 
Väittäisin tämän olevan Aku Ankasta ja tuli mieleeni tarina lentävistä jättiläispingviineistä. Mutta ehkei se olekaan oikein, joten vastaan, että A tunnetaan Mikkinä.
 
Hö höö, molemmat oikein. Kyseessä on Mikin (ja lisensiaatti Mirva Lehtikirvan) suorastaan psykedeelinen seikkailu Jättiläispingviinien maihinnousu taskarissa nro 273. Suosittelen lämpimästi. (Pingviinit eivät tosin lentäneet, Mikki kylläkin korviensa alettua kasvaa hillittömästi, Jästi.)

@Olórin, ole hyvä ja jatka, matka
 
Ajattelin kyllä aluksi jotain Aku-tarinaa, jossa oli lentäviä pingviinejä. Yhtä kaikki seuraava lainaus on vallan erilainen ja lienee varsin vaikea, mutta arvatkaa kirjailijaa. Koska kuitenkin juuri kirjaa olen lukemassa, sattui se olevan helpoiten löydettävä.
"Puhtaasti materialistiselta kannalta katsoen inkojen yhteiskuntajärjestelmä oli luonnollisesti miltei saavuttanut täydellisyyden. Jokaisen kansalaisen ruoasta, juomasta, vaatteista ja sukupuolisista tarpeista, vieläpä huvituksistakin oli pidetty huolta. Ei tunnettu työttömyyttä eikä työn orjuutta. Työntekijöistä huolehdittiin kuten ainakin valtakunnan tärkeimmästä aineksesta; kansaa suojeltiin ruumiillisilta kärsimyksiltä ja valvottiin tarkoin, että se säästyi rasituksilta, uhreilta ja kiristyksiltä. Sekä lapsi että vanhus tunsi itsensä tärkeäksi ja hyödylliseksi; jokainen kansalainen saattoi iloita yleisestä hyvinvoinnista kuten oman työnsä tuloksista. Valtakunnan sisällä vallitsi ikuinen rauha. Elämä oli varmaa ja vakavaa; kalvava tyytymättömyys, levoton muuttamishalua, kunnian, omistamisen ja rikastumisen himo olivat tuntemattomia.

Yksilöllisille arvoille rakentuvan kristillis-länsimaisen maailmankatsomuksen valossa kuva taas muuttuu kokonaan toisenlaiseksi. Inkalaisen ihmisen elämästä ei ainoastaan puuttunut kaikki yksityinen yrittelijäisyys ja siveellinen edesvastuu, vaan yleensäkin koko inhimillinen kehitys.
Tosin suojelivat valtio ja laki jokaista kansalaista, mutta lakimääräyksistä oli muodostunut elämänpainajainen ja yksilön pakkopaita. Kukaan ei voinut tulla onnelliseksi omalla tavallaan eikä omista ansioistaan. Raatoi vaikka kuinka – mikään ei voinut muuttua. Työ ei ollut väline kehittymistä varten, vaan iloton itsetarkoitus ja iloton velvollisuus. Ahkerinkaan ei voinut parantaa asemaansa, vaan vuoden kuluttua hänen oli jälleen aloitettava alusta. Ihmisen oli pakko kuolla niissä oloissa, joissa hän oli syntynyt. Asuinsija, ruoka, vaatteet, työ, huvitukset, ammatti, persoonalliset oikeudet ja vieläpä yksilöllisin kaikesta, rakkaus, olivat vain Incan ja valtion armolahjoja ihmiselle, ja niiden käyttö yksityiskohtiin saakka lakimääräyksillä säädöstelty. Inkalainen ihminen ei koskaan tullut t ä y s i k a s v u i s e k s i, sanoo Prescott. Hän pysyi ikuisena kehittymättömänä lapsena, jonka ruumiillisista tarpeista, tavoista ja siveellisyydestä valtio huolehti ankaralla ja hengettömällä puolueettomuudella – lapsena, jonka kaikki yksilölliset velvollisuudet sisältyivät vain tylsään, tahdottomaan t o t t e l e v a i s u u t e e n."
 
Tämä on epäilemättä kirjoitettu aikana, jolloin neuvostojärjestelmän pelättiin houkuttelevan länsimaisen yhteiskunnan heikompia jäseniä. Ajattelin ensin jotakuta kansainvälisesti tunnettua kulttuurimorfologia, mutta ehkäpä kirjoittaja onkin joku 1900-luvun puolivälin suomalainen ajattelija. Erik Ahlman, "Ihmisen probleemi" ?
 
Oikea kansa ja aika, mutta ei osunut.

"Vatikaani suostui supistamaan järjestötoimintansa vain uskonnolliselle pohjalle ja kirkko siunasi vanhinta kristillistä valtakuntaa vastaan suunnatut kanuunat, sillä kirkko on aina osannut diplomatiansa. Mussolini on tosin luonut uuden maailmankatsomuksen, mutta ei uutta pakanuutta. M u s s o l i n i _ o n _ v a i n _ a t e i s t i. Kirkko ei pelkää ateismia. Se on saanut taistella sitä vastaan koko uudemman ajan. Ja kokemus on monta kertaa osoittanut, että epäilijöistä ja jumalan kieltäjistä on tullut parhaat uskovaiset.
Mutta sitten saapui Hitler vierailulle Roomaan – Hitler, jossa jokaisen oikeaoppisen katolilaisen silmissä ruumiillistuu ei suinkaan jumalankielteisyys, vaan u u s p a k a n u u s. Ja tällä kertaa ei kirkko vastoin odotuksia ja ennakkohuhuja taipunutkaan."
 
Toinen maailmansota syttyi liian aikaisin, ja tämä kirja jäi kirjailijan viimeiseksi ennen sotia. Osa syynsä oli Neuvostoliitollakin, joka myönsi viisumin vasta vuonna 1939, jolloin tekemältään matkalta ei hän enää ehtinyt ja halunnut kirjoittaa. Aiemmin hän oli näet kirjoittanut vastaavan kirjan Natsi-Saksasta.
"Ikkuna on Ludendorff Bücherstuben ikkuna, joka julistaa: kristillisyys ei ole s a k s a l a i s t a; se ei ole saksalaisesta rodusta ja verestä puhjennutta uskontoa – se on artfremd. Ja keskellä tätä kaupunkia, jonka sekä muinainen että nykyinen mahti ja suuruus perustuu kauppaan ja merenkulkuun, jonka maineen ja rikkauden pohjana on juuri kansainvälinen kanssakäyminen ja humaani vuorovaikutus, tuon ikkunan mustan viisauden salaperäinen pieni avainsana artfremd saa kaksin verroin kohtalokkaan merkityksen. Lange Marktia ympäröivät talot, joiden kattoveistokset, portaalifriisit, suihkukaivot, vieläpä koruportaiden astinkivien rakennusainekin kertovat kosketuksesta vieraisiin kansoihin, maihin ja kauneusmaailmoihin."
 
Vastaava kirja Natsi-Saksasta voisi olla Kolmannen valtakunnan vieraana, ja koska sen kirjoittaja on Olavi Paavolainen, veikkaan häntä. On muutenkin niin murheellista monologia, että Paavolaista kehtaa arvuuttaa.
 
Yoink!

Ulkona oli hämärää. Kirja poltti takkini sisällä. Kyyristelin kulmien varjoissa ja liikuin seinänvierustoja pitkin. Kaupungin kaduilla varjot venyivät ja vanhojen kellareiden ikkunoissa näin vilauksia olemattomista asioista.
 
Eipä ole se. Mutta jäljillä olet.

"En tiedä, mistä puhutte", Koncek yritti. Kuitenkin kun Veli Jan kaivoi takkinsa taskusta kokoelman veitsiä, jotka latoi huolettomasti riviin tiskille, ja Veli Pavel samalla otti kirjakauppiaan tukevaan niskalukko-otteeseen, Koncek murtui nopeasti. Herramme työtä tehdessä joutuu toisinaan turvautumaan epämiellyttäviinkin keinoihin, mutta kipu on parhaita tapoja puhdistaa synti. Työ on tärkeintä.

"Minulla ei ole sitä enää!" Koncek parahti hikoillen entistä vuolaammin. Hän oli mennyt kalpeaksi kuin lakana. "Myin sen!"

Hän puhui luultavasti totta, mutta erehdykseen ei ollut varaa. Nyökkäsin Veljille ja astuin ulos kadulle vahtiin sulkien oven perässäni. Liikkeestä kuului tukahdutettua kirkunaa.
 
Tämä on kokoelma useamman kirjoittajan lyhyitä novelleja yhden juonikonseptin ympäriltä.

Lindqvistin kaataessa meille viskiä huomasin eräällä hyllyllä useita pieniä, tyhjältä vaikuttavia lasipurkkeja, joissa oli nimilappuja.
– Mitä nuo ovat? kysyin.
– Ne ovat sielupurkkeja.
Lindqvist myhäili nähdessään hämmentyneen ilmeeni.
– Minulla on harrastuksena sielujen ostaminen, hän sanoi. – Maksan sielusta viisi euroa ja säilön sen tuollaiseen purkkiin. Yllättävän moni on valmis luopumaan sielustaan. Kiinnostaisiko sinua tehdä kaupat?
– En voi myydä olematonta, vastasin. – Olen ateisti enkä usko sielun olemassaoloon. Mitä sinä teet ostamillasi sieluilla?
– Kyllä sielulle aina käyttöä löytyy, ne ovat haluttua kauppatavaraa.
 
Kotimaista tuotantoa ja poikinut jo kolme jatkokokoelmaa, viimeisimmän kirjoituskilpailun voimin.

Valoa oli vain vähän, mutta näin paljaat seinät ja käytävän päässä jykevän tammioven, jossa oli muhkea lukko. Luettelin nuo seikat ääneen. Sitten siristin silmiäni ja yhtäkkiä näytti siltä, että käytävän varjot olisivat syventyneet, ja liikahdelleet.
Pelko myllersi mahassani, mutta jatkoin tuijottamista. Seinät näyttivät sulavan pimeyteen ja niiden pinnassa kiilteli hopeisia juovia kuin sykkiviä suonia. Jostain kaukaa kuului kopsetta, kuin yksinäinen hevonen kävelemässä kohti. Hetken aikaa jopa luulin näkeväni hevosen pään, joka tuijotti minua kuolleilla, valkeilla silmillään. Se tuijotus lävisti minut ja näki kaikki ne synnit, joihin olin syyllistynyt. Ei puhettakaan, että olisin kyennyt kääntämään katseeni sivuun.
Havahduin vasta, kun veli Wladislau ravisteli minua voimakkaasti. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja varoitti minua vakavasti astumasta tuohon käytävään ennen kuin minut olisi asianmukaisesti koulutettu kohtaamaan, mitä huoneeseen oli kätketty. Vapisin rajusti ja nyökkäsin ymmärtäväni.
 
Ylös