Mistä kirjasta? Lue ensimmäinen viesti.

Istuuduimme olohuoneen sohvalle. Olin kattanut pöytään kahvia ja Ben & Jerry’siä. Se oli toinen asia joka meillä oli yhteistä: intohimo epäterveelliseen amerikkalaiseen jäätelöön.
”En voi käsittää, että otit lopputilin. Ja että olet lähdössä Intiaan! Onko sinulla myöhästynyt viidenkympin kriisi?”
”Ehkä”, hymyilin vaivautuneesti.
 
En usko, että veikkaus osuu oikeaan, koska en muista Intiaa näihin kirjoihin liittyen, mutta jostain syystä tuli mieleen Torrey Hayden. Kirjankaan nimeä en osaa nyt kyllä veikata.
 
Delhin kauneimmat kädet, kirjoittaja oli joku Mikael jonka sukunimeä en muista niin tarkkaan että kehtaisin yrittää sen kirjoittamista.
 
Mikael Bergstrand! @Micco lla siis oikein. Keski-ikäinen Göran lähtee pakettimatkalle Intiaan etsimään itseään ja jääkin vähän pidemmäksi aikaa – ja seuraavissa kirjoissa palaakin.
 
Ja sarkofagissamme kiitämään
me jäimme merta loppumattomuuden
hautamme ympärillä ikiyö
kuin holvi lasinkirkkaan hiljaisuuden.
 
Aika riensi, vuodet vieri kautta kylmän avaruuden.
Moni eli aikaa vailla, jouten istui ikkunassa
tähystellen tuijotellen eikö jokin tähti jossain
ohi muitten sentään suurru, irtoa ja kiidä kohti.
 
Tällä puolen oli valkoinen marmorilaituri ja siinä ankkurissa suuri laiva, jossa oli korkea keulakansi ja korkea peräkansi kullanväriä ja karmiininpunaista, ja maston nenässä hulmusi kookas viiri ja kannella liehuivat lukuisat liput, ja reelinkiä vyötti vaakunakilpien rivistö, välkkyvä kuin hopea. Laskusilta oli valmiina, ja sen juurella seisoi juuri laivaan menossa muuan vanha, vanha mies. Hän oli pukeutunut upeaan helakanpunaiseen viittaan, joka oli edestä auki, niin että alta näkyi hänen hopeinen panssaripaitansa. Hänen päässään oli kapea kultavanne.
 
Hän nousi jalkeille, veti ikkunaverhon syrjään eikä nähnyt ensin mitään muuta kuin pimeää. Sitten hän hypähti pelästyneenä taaksepäin, sillä jokin hyvin suuri otus oli törmännyt ikkunaan ja törmätessään kopauttanut terävästi ruutuun. Jillin mieleen juolahti sangen epämiellyttävä ajatus: "Mitäs jos tässä maassa on vaikka jättiläiskoiperhosia. Hyi." Mutta sitten otus tuli takaisin, ja tällä kertaa Jill oli melkein varma siitä että hän näki nokan ja että nokasta se koputtava ääni oli lähtöisin. "Se on jokin jättiläislintu", Jill ajatteli. "Voisikohan se olla kotka?" Jill ei kyllä erityisemmin toivonut kotkaakaan luokseen kyläilemään, mutta hän avasi ikkunan ja katsoi ulos. Siinä samassa kuului jonkinlaista hyrinää, otus laskeutui ikkunalaudalle ja jäi siihen seisomaan täyttäen koko ikkunan niin että Jillin oli astuttava askel taaksepäin, jotta lintu olisi mahtunut. Siinä oli pöllö.
 
He olivat suurella tasangolla, jota lukemattomat vesiväylät leikkelivät lukemattomiksi pikku saariksi. Saaret olivat karkean ruohon peitossa ja niiden reunoilla kasvoi kaislaa ja ruokoja. Siellä täällä oli osapuilleen aarin laajuisia ruokopehkoja. Ruovikkoon laskeutui ja siitä nousi yhtenään pilvittäin lintuja - sorsia, kurppia, kaulushaikaroita ja kattohaikaroita. Lukuisat heidän äskeisen yösijansa kaltaiset teltat pilkuttivat maisemaa, mutta ne olivat kaikki aika matkan päässä toisistaan, sillä suistokaiset olivat yksityiselämäänsä rakastavaa väkeä.
Ainuttakaan puuta ei ollut näkyvissä, ellei sitten otettu huomioon metsänreunaa, joka siinsi monen kilometrin päässä heidän etelä- ja länsipuolellaan. Idässä alava suomaa ulottui taivaanrannan mataliin hietakukkuloihin asti, ja sieltäpäin puhaltavan tuulen suolaisesta mausta tiesi meren olevan samalla suunnalla.
 
Tämä on se kirja, jossa oli jättiläisiä. Muistaakseni Hopeinen tuoli oli tosiaan kirjan nimi.
 
Hopeinen Tuoli?

Kyseessä on tosiaan "Hopeinen tuoli", Narnia-sarjan neljäs osa, jos kirjat luetaan oikeassa eli alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä. (Itse tosin luin ensiksi kolmannen osan, "Kaspianin matka maailman ääriin", koska se sattui osumaan käteen paikallisessa kirjastossa, ja hyvin homma toimi niinkin.) Jos uusia vinkkejä olisi vielä tarvittu, niin olisin voinut lainata jotain mehukasta kohtaa Jaamarin mainitsemista jättiläisistä.

Jossain vaiheessa pidin "Hopeista tuolia" parhaana Narnia-kirjana, mutta kun luin sen nyt pitkän tauon jälkeen uudestaan, niin olin joissain kohdissa huomaavinani juonen kuljetuksessa tiettyä heppoisuutta, kun päähenkilöt eivät oivalla tai muista lukijalle ilmiselviä asioita. (Vastaava ongelma - tai ratkaisu - on toki eräiden muidenkin kirjailijoiden suosituissa teoksissa.) Olisiko "Hevonen ja poika" kuitenkin parempi?

Mutta seuraavan kysymysvuoron on siis ansainnut itselleen Elessar Telcontar.
 
"Aivan tuon muinaisen metsän keskelle – metsän, jossa kultaiset ja hopeiset puut kerran olivat kasvaneet ja jonne kerran muuan meidän maailmamme lapsi oli istuttanut suojeluspuun – oli jo ehätetty aukaista leveä kalju vana. Se oli inhottava vana, niin kuin tuore haava keskellä maisemaa, täynnä jokeen raahattujen puiden jättämiä mutaisia uria. Metsässä oli työssä iso väkijoukko, ja piiskat viuhuivat ja hevoset riuhtoivat ja pinnistelivät tukkeja raahatessaan."
 
Ylös