Mistä Tolkien on saanut vaikutteita teoksiinsa?

Dilbert

Hobitti
Tämä viesti aloittakoon uuden keskustelun, jossa ruoditaan Tolkienin teoksiinsa sulauttamia (kirjallisia) vaikutteita - lukuun ottamatta Kalevalaa, jota varten on oma topique. (Tik)

Kieltämättä Silmarillionilla ja Kalevalalla on paljon yhteistä. Mutta Sormusten suhteen voisi hyvinkin kuvitella, että Tolkien on lukenut Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia, jonka yli 500-sivuinen tarina pyörii taikavoimia omaavan kuninkaan sormuksen ympärillä. Sormus suojelee kantajaansa vahingoittumiselta ja saa tämän onnistumaan kaikessa, mihin ryhtyy, mutta sormuksen avulla on hintansa. Ja mikäli sormuksen kantaja menee vannomaan väärän valan, on sillä karmeita seurauksia. Joka tapauksessa sormus näyttelee suurta osaa Ruotsin ja Suomen historiassa, ja Topeliuksen taistelukuvaukset hakevat vertaistaan. Katsotaanpa...

TSH:

Silloin hänet täytti punakarvainen viha ja hän huusi ja nosti esiin lippunsa, musta käärmeen purppurapohjalla, ja hyökkäsi viheriällä laukkaavaa valkeaa hevosta vastaan suurella miesvahvuudella; ja eteläisten käyräsapelit lähenivät kimaltaen kuin tähtiparvi.

Silloin Théoden tajusi hänet, eikä hän jäänyt odottamaan hyökkäystä vaan huudahtaen Lumiharjalle hän hyökkäsi suin päin vihollista vastaan. Hurja oli ryske joukkojen kohdatessa. Mutta sitä kuumempana hehkui pohjoisen miesten valkea raivo, ja pitkine ahnaine keihäineen he olivat parempia taistelijoita. Harvempi oli heidän joukkonsa, mutta he läpäisivät eteläiset kuin tulivasama kuusikon. Läpi tungoksen ratsasti Théoden Thengelin poika ja hänen keihäänsä pirstoutui hänen syöstessään maahan itäläisten päällikön. Esiin lennähti miekka ja hän kannusti lippua kohti ja löi sen salkoa ja kantajaa; ja musta käärme vajosi maahan. Silloin kaikki vastustajan ratsuväestä eloon jääneet kääntyivät ja pakenivat.

VK:

Keisarillinen ratsuväki iski yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassieerien tieltä, jotka olivat rautapukuisia kiireestä kantapäähän ja joita kautta maailman sanottiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. - No hyvä, sanoi Kustaa Aadolf, - minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos tuo muassaan onnen muutoksen.

Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden valiojoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava taistelu; Regnitzjoen pensaita kasvavalla rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; miekkojen terät tylsyivät kypäriä vasten, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, ja hänen voittamattomansa pakenivat.

Kuninkaan Sormuksesta:

Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, hän irrotti oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski tämän, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittaa sormuksen eräälle nuorelle suomalaiselle upseerille.

TSH:

Äkkiä kuningas huudahti Lumiharjalle, ja hevonen karautti laukkaan. Hänen lippunsa kiisi ilmassa hänen jäljessään, mutta hän oli nopeampi. Hänen perässään jylisivät hänen väkensä ritarit mutta yhä hän oli kaikkien edellä.

VK:

Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat ajaneet kroaatit pakosalle, olleet vielä ehtineet hautojen yli. Silloin kuningas kiiti eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset pystyivät seuraamaan kuninkaan juoksijaa.

TSH:

”Éowyn, Éowyn!” hän viimein huusi. Éowyn, miten tulit tänne? Mitä hulluutta, mitä noituutta tämä on? Kuolema, kuolema! Kuolema vieköön meidät kaikki!”

Sitten, neuvottelematta, odottamatta Kaupungin miesten tuloa, hän kannusti hevosensa suin päin takaisin suuren sotajoukon rintamaan ja hän puhalsi torveen ja huusi miehet hyökkäykseen. Yli kentän kaikui hänen kantava äänensä kun se huusi: ”Kuolema! Eteenpäin, eteenpäin tuhoon, maailman loppuun!”

Ja silloin alkoi armeija liikkua. Mutta enää rohirrim eivät laulaneet. Kuolema! Huusivat he yhdellä kovalla ja kauhealla äänellä, ja kiihtyvällä nopeudella kuin hyökyaalto taistelu pyyhkäisi kaatuneen kuninkaan luota ja kiiti jylisten eteenpäin.

(…)

Dol Amrothin ritarit karauttivat itään ja ajoivat vihollista edellään: peikkomiehiä ja varjaageja ja örkkejä jotka vihsivat auringon valoa. Etelään asteli Éomer ja miehet pakenivat hänen kasvojensa edessä ja jäivät vasaran ja alasimen väliin. Sillä laivoista loikkasi miehiä Harlondin laitureille ja lähti ryntäämään pohjoiseen rajuilman lailla. Sieltä tulivat Legolas ja kirvestään käyttelevä Gimli ja Halbarad lippua kantaen ja Elladan ja Elrohir tähti kulmillan ja pohjoisen samoojat, dúnedain joiden käsi ei petä, ja heidän jäljessään suuri uljas joukko Lebenninin ja Lamedonin ja etelän maakunnista. Mutta kaikkien edellä kulki Aragorn kädessään Lännen Lieska Andúril, joka oli kuin uudesti syttynyt tuli, jälleentaottu Narsil joka kylvi kuolemaa kuin ennen, ja hänen otsallaan oli Elendilin tähti.

VK:

Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan kuin ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoittuneen hevosen, tyhjä satula veren tahrimana, laukkaavan rivejä pitkin. – Kuningas on kaatunut! ”Ja silloin”, sanoo Schiller kauniisti, ”ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolema ei enää kauhistanut vähäisintäkään, kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä.” Herttua Bernhard karautti rivistä riviin: - Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, hän huusi – teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemaansa kostamaan! Ennen kaikkia muita totteli tätä kehotusta Stålhandske suomalaisineen; suunnattomin ponnistuksin he ryntäsivät hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani kääntyi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaista kuormastoa, mutta hänet lyötiin takaisin. Yhtä raivokkaasti tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sillä aikaa kun herttua Bernhard välittämättä luodista, joka oli musertanut hänen kätensä, valloitti yhden vihollisen pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten hillitöntä pakoa.

...

Ja mikä kiehtovinta, Topeliuksen tarina kietoutuu aitojen historiallisten tapahtumien ympärille! Kalevalan mytologian lisäksi siis myös Suomen historia on saattanut toimia innoittajana Tolkienille.
 
Olen joskus aiemminkin kuullut ehdotuksen että Tolkien olisi saanut vaikutteita Välskärin kertomuksista. En ole Välskärin kertomuksia lukenut, mutta jotenkin tuntuu epätodennäköiseltä, että noin merkittävät yhtäläisyydet olisivat tarkoituksellisia, mutta Tolkien ei olisi koskaan maininnut "lähteestään" edes kirjeissään.

Millä kielellä Tolkien olisi lukenut Välskärin kertomuksia?

Valitettavasti muistini on hatara, mutta taannoisessa keskustelussa VK:ta Tolkienin vaikutteeksi ehdottanut kertoi Topeliuksen saaneen vaikutteita jostain keskieurooppalaisesta kertomuksesta. Ehdottaisin, että jos tarinoiden samankaltaisuudet eivät ole puhdasta sattumaa, yhtäläisyydet selittyvät yhteisellä vaikuttajalla.
 
King's Ring

fanye sanoi:
Millä kielellä Tolkien olisi lukenut Välskärin kertomuksia?

Englanniksipa hyvinkin. Fennicasta löysin ainakin nämä kaksi käännöstä:

The king’s ring : being a romance of the days of Gustavus Adolphus and the thirty year’s war / Zach. Topelius ; translated from the Swedish by Sophie Öhrwall and Herbert Arnold. - London : Jarrold & Sons , 1901. - 297 s.

The king’s ring : a romance of the days of Gustavus Adolphus / Zacharias Topelius. - London : The Pilgram Press , 1912. . VI, [2], 300 s., 5 kuval. : kuv.

Ainakin siis VK:n alku oli periaatteessa Ronaldin saatavilla jo hyvissä ajoin. Mutta liekö hän sitä tosiaan lukenut, siihen en osaa vastata.
 
Jaaha, Tik avasi aiheesta uuden ketjun. No, ehkäpä on hyvä niin - taisin vähän innostua tuolla Kalevala-threadissa... :grin:

fanye sanoi:
Olen joskus aiemminkin kuullut ehdotuksen että Tolkien olisi saanut vaikutteita Välskärin kertomuksista. En ole Välskärin kertomuksia lukenut, mutta jotenkin tuntuu epätodennäköiseltä, että noin merkittävät yhtäläisyydet olisivat tarkoituksellisia, mutta Tolkien ei olisi koskaan maininnut "lähteestään" edes kirjeissään.

Millä kielellä Tolkien olisi lukenut Välskärin kertomuksia?

Valitettavasti muistini on hatara, mutta taannoisessa keskustelussa VK:ta Tolkienin vaikutteeksi ehdottanut kertoi Topeliuksen saaneen vaikutteita jostain keskieurooppalaisesta kertomuksesta. Ehdottaisin, että jos tarinoiden samankaltaisuudet eivät ole puhdasta sattumaa, yhtäläisyydet selittyvät yhteisellä vaikuttajalla.

Mutta Topelius oli paitsi kirjailija, myös historioitsija. Välskärin kertomukset rakentuvat ovelasti aidon historiallisen aikajanan ympärille. Hämmästyin itsekin, kuinka tarkasti tarina historiaan sopii. Nuo lainaamani kohdat olivat kuvauksia 30-vuotisen sodan oikeasti käydyistä taisteluista Nürnbergistä ja Lüzenistä. Kuningas Kustaa II Aadolf kaatui Lüzenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Tuo päivä tunnetaan nykyään "Ruotsalaisuuden päivänä".

Kuningas ratsasti taisteluun johtaen itse joukkojaan ja todellakin Théodenin tavoin oli hyvän ratsunsa selässä paljon muita edellä. Tämä ja likinäköisyys koituivat hänen kohtalokseen; hän ratsasti liian syvälle vihollisen kimppuun kauas omistaan. Lisäksi kuningas oli juuri tuona päivänä päättänyt jättää haarniskan pois luottaen Jumalan suojelukseen ja hänen ainoana suojavarusteenaan oli kylteri, paksu hirvennahkatakki.

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että Tolkien olisi mytologioita tutkiessaan törmännyt myös Topeliukseen, varsinkin, kun ottaa huomioon sormuksen merkityksen Välskärin kertomuksissa. Okei, sitä ei noissa lainaamissani kohdissa juuri näkynyt, mutta kuitenkin.

Lainaus kohdasta, jossa sotilaat surevat kuollutta kuningastaan:

- Katsokaa, sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken suomalaisista, - ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa; tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.
- Mitä ne olisivat tehneet kuparisormuksella? kysyi muuan skotti, joka äsken sotaväkeen sapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.
-Mitäkö kuparisormuksella? virkkoi eräs pommerilainen salaperäisesti. - Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.
- Mutta kas, hän kadotti sen, virkkoi kolmas, - ja sen tähden...


Toinen kohta, jossa sormus on päätynyt sille suomalaiselle upseerille, jolle kuningas sen oli tarkoittanut:

- Anna pois sormus! hän sanoi. - Sinä tunnet jo muutamia sen vaaroista, mutta et kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki, jotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisen kuoleman.
- Entäpä sitten! huudahti Bertel. - Sotilaan kuolema taistelutantereella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.


Saattaa tietysti olla, että kyseessä on Topeliuksen Suomeen sovittama versio Nibelungin sormuksesta. Bertelissä, sittemmin kreivi Bertelsköldissä, vaikuttaisi olevan niin Siegfriediä (urotekojen ihannointi, pitkät sormuksen kiroukselle) kuin Isilduriakin (
hukkuu taistelun yhteydessä, jään pettäessä hänen allaan
). Mutta nuo taistelukuvaukset pistävät silti ajattelemaan...
 
En ottanut tätä ”Välskärin kertomukset”- ideaa oikein vakavasti, ennen kuin kuulin että Topeliuksen kirja on aikanaan englanninnettu. Ajatus valtaa tuovasta taikasormuksesta, joka korruptoi omistajansa on kieltämättä aika selvä yhtäläisyys. Tolkien ei kai kuitenkaan missään mainitse Topeliusta, mutta eihän Tolkienkaan ehkä muista mainita kaikkea, mitä on joskus lukenut.

Tolkienin ja Topeliuksen kertomusten välillä on kyllä aika selviä eroja. Kuninkaan sormus tuntuu itse rankaisevan haltijaansa tämän moraalisesta rappiosta – sormuksen menettää väärän valan vannottuaan. Sauronin sormus epäilemättä vain ilahtuu voidessaan korruptoida haltijansa joka suhteessa. Sormusten vaikutus eroaa paljonkin, kuninkaan sormus ei pidennä haltijansa elinkaarta. Sen sijaan se tekee haltijastaan haavoittumattoman, Sauronin sormus ei, kuten Frodo sai huomata. Topeliuksella sormuksen tekijä jää aika hämäräksi hahmoksi, kukaan ei kai myöskään yritä tuhota kuninkaan sormusta. Tietenkään useimmat Tolkienin kuvaaman sormuksen ominaisuudet eivät olisi olleet sovitettavissa ”realistisen” historiallisen romaanin maailmaan.

Taistelukuvauksissa en näe kovin suuria yhtäläisyyksiä. Sen sijaan jossain luin, että Pelennorin taistelu mukailisi roomalaisten ja germaanien hunneja vastaan käymän Katalaunisten taistelun kulkua. (Länsigoottien kuningas Theoderik kaatui kannustettuaan ratsullaan omien joukkojensa edelle, hänen seuraajakseen taistelukentällä nostettu Thorismund jatkoi taistelua menestyksekkäästi.) Tämäkään rinnastus ei kuitenkaan ole kovin hyvä, Katalaunisilla kentillähän ei tuhottu hunniarmeijaa eikä sen päällikköä. Sitä paitsi vaikka Pelennorin kentällä Théoden kuningas aluksi laukkasi muiden edellä, hän jo seuraavalla sivulla hidasti vauhtiaan niin että hänen ritarinsa ratsastivat hänen ympärilleen. Lisäksi on eräs pikku ero Tolkienin ja Topeliuksen kuvaamien Pelennorin ja Lützenin taistelujen välillä: Théodenilla ei missään vaiheessa ollut valtasormusta. Kurjenmiekkakenttien taistelu taas oli jalkaväkitaistelu, eikä Isildur silloin lähettänyt Sormusta pois.

Mitä tulee Topeliuksen ja Tolkienin kuvauksiin taisteluihin osallistuneesta ratsuväestä, niin eivätkö rohirrim muistuttaneeet hevosiltaan ja varusteidensa tasolta paremminkin Cronenbergin ”kuolemattomia” kuin suomalaisia hakkapeliittoja? Rohirrimillahan oli Keskimaan parhaat (nopeimmat ja ilmeisesti myös suurimmat) hevoset, joita Mordor yritti hankkia, hakkapeliitoilla taas ainakin aluksi pienet, hitaat mutta sitkeät suomalaiset työhevoskaakit, jotka he sitten sotaretken edetessä pyrkivät vaihtamaan korskeampiin keskieurooppalaisiin hevosiin. Hakkapeliitoilla ei kai myöskään rohirrimista poiketen ollut keihäitä, mutta ilmeisesti he keskieurooppalaisia vastustajiaan useammin turvautuivat perinteiseen suoraan rynnäkköön kylmiä aseita (hakkapeliitoilla lähinnä miekkoja) käyttäen.
 
Tolkienin vaikutteet

Varhaiskeskiajan tuntijahan hän oli että sieltä varmaan ammensi paljon omiin tarinoihinsakin. Suomalaiseen kansanperinteiseenhän on ainakin ennen kuulunut arvoitukset joten esim. Bilbon ja Klonkun arvoitusmatsikin olisi ainakin voinut saada vaikutteita muinaissuomalaisuudesta.

Nyt eräs vanha arvoitus jonka kuulin eräältä vanhalta sukulaiseltani;

Hakkaa päivät hakkaa, ei koskaan lastua lähde?

V: Kello :D
 
Telimektar sanoi:
Sormusten vaikutus eroaa paljonkin, kuninkaan sormus ei pidennä haltijansa elinkaarta.
Totta, toisaalta tuli mieleeni, että Välsäkärin viimeisessä osassahan on sivuroolissa omituinen saksalainen noita, joka kertoo magialla pidentäneensä elämäänsä yli 140-vuotiaaksi, elettiin Kustaa III aikoja ja mies sanoi muistavansa Kustaa II Aadolfin. Tyyppi yritti pakkomielteisesti saada kuninkaan sormuksen itselleen, mutta epäonnistuttuaan tuli hulluksi ja joutui mielisairaalaan. Ilmiselvä Klonkun esikuva? ;)

Topeliuksella sormuksen tekijä jää aika hämäräksi hahmoksi, kukaan ei kai myöskään yritä tuhota kuninkaan sormusta.
Ei suoranaisesti, mutta kyllähän sitä mereen heittämällä yritetään hävittää (taitaa olla kertomuksessa "Vaasan prinsessa"). Sormuksella on kuitenkin omat oikkunsa, ja se tulee takaisin niinkin omaperäisesti kuin lounaaksi valmistetun kalan vatsassa. (Kuinkahan vanha klisee tuo muuten on, onko ensimmäinen esikuva Raamatussa (Matt. 17:24-27) vai löytyykö jostakin vieläkin vanhempaa matskua?)
 
Mitäs sanotte Olli Alhon vuonna 1974 ilmestyneestä Sormuksen ritarien arvostelusta Hesarissa? Välskärin kertomukset tulivat näemmä hänellekin mieleen aivan ensimmäisenä tästä "aikuisten iltasadusta".

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Aikuisten+iltasatu/1135227504271

Nyt olisi terävälle kirjallisuudentutkijalle paikka tehdä vähintään gradu Topeliuksen vaikutuksesta Tolkieniin. Sitä odotellessa täytyy itse pureksia tuota Alhon arvostelua.
 
Eikös siellä Viikinkien vanhoissa tarinoissa ollut maininta henkilöstä, joka matkusti kauas etelään ja näki elefantteja. Tuli vaan tuosta jutusta aika äkkiä mieleen TSH ja olifanttien bongaus. :wink:
 
Nibelungin sormuksella on ollut vaikutusta Tolkienin töihin, on hyvinkin mahdollista että Topeliuskin olisi saanut ajatuksen kirotusta sormuksesta sieltä suunnasta... Joten kyseessä ei olisi niinkään esikuva kuin yhteinen inspiraation lähde. Reininkulta-sarjalla on kuitenkin paljon yhteyksiä Hobittiin, mm. lohikäärme joka pitää hallussaan kääpiöiltä riistettyä aarretta sekä kirottu sormus... Tolkienin tarinassa lohikäärme kuolee saatuaan osuman ainoaan haavoittuvaan kohtaan kehossaan, Reininkullassa sen sijaan Sigfried puolestaan lohikäärmeen surmattuaan kylpee sen veressä muuttuen haavoittumattomaksi... lukuunottamatta yhtä kohtaa hänen selässään joka jää haavoittuvaksi.

(Off-topickina mainittakoon että Kustaa Adolf taisteli yleensäkin ilman haarniskaa, Luzen ei ollut mikään 'poikkeustapaus'. Hänellä oli vanhana sotavammana koteloitunut musketin kuula hartian ja niskan tyveen minkä johdosta hän ei kyennyt käyttämään metallista rintahaarniskaa.)

Kalevalan puolelta Kullervon tarina oli Tolkienille tuttu ja toiminut esikuvana Turinin tarinalle... ja kielimuuri tuskin on ollut ukolle ongelmaksi, mies toimi työkseen kielitieteen professorina ja omasi suorastaan uskomattoman kielipään halliten toistakymmentä kieltä... Suomeakin kuului opiskelleen sen verran että kykeni lukemaan Kullervon tarinan alkuperäiskielellä, ja käytti suomen kielioppirakenteita esikuvana kehittäessään Quenyaa.
 
Vanha haamu palaa keskustelemaan

Kovasti puhutaan siitä, kuinka Kalevala on vaikuttanut Tolkieniin, mutta en tiedä miksi minusta tuntuu, että kaikki ovat unohtaneet kokonaan islantilaiset saagat, eritoten Eddat, joista esim. suurin osa nimista on suoraan lainattu Tolkienin teoksiin (13 kääpiötä löytyy lähes kaikki Eddan henkilöhakemistosta, Gandalf sauvaa kantavana kääpiönä jne.) Itse olen melkolailla hurahtanut islantilaisiin saagoihin ja olisi mielenkiintoista tietää, liikkuuko täällä muita aiheesta kiinnostuneita.

Täytyy myöntää, etten ole lukenut runomuotoisia Eddoja, mutta keväällä ilmestynyt Anni Sumarin Ódinnin ratsu on löytänyt tiensä kirjahyllyyni. Sitä voin suositella kaikille vähääkään kiinnostuneille.

Jos muutamia yhtäläisyyksiä haluaa mainita, niin jo nimitys Keski-Maa on suoraan sama kuin islantilaisissa taruissa. Kääpiöt ovat myös ulkomuodoltaan, taidoiltaan ja elämäntavoiltaan hyvin samanlaisia Tolkienin kääpiöiden kanssa vrt. kullanhimo, takomistaidot, luolissa asuminen.

Eddan tarinoista osa on löydettävissä Tolkienin kynästä ja kaikkia yhtäläisyyksiä on mahdoton listata; kääpiöiden/jättien kivettyminen auringossa, "viimeinen liitto", jossa kuolleita nousee uudelleen taistelemaan. Toki Eddan tarinat ovat joten brutaalimpia, verta, tappamista, pettämistä, huijaamista, raiskauksia ja lähes kaikki jumalat ja jättiläiset osaavat tehdä erilaisia taikoja. Silti tuntuu, että esim. Keski-Maan perustavat elementit ovat lähtöisin pohjoismaisesta mytologiasta.
 
Galadriel sanoi:
Itse olen melkolailla hurahtanut islantilaisiin saagoihin ja olisi mielenkiintoista tietää, liikkuuko täällä muita aiheesta kiinnostuneita.

Aale Tynnin suomentamat "Eddan jumalrunot" ja "Eddan sankarirunot" olen lukenut. Minusta ne olivat monin paikoin vaikuttavia tekstejä, varsinkin jumalrunot usein katkelmallisia.
Itse asiassa HoME-sarjan ensimmäiset niteet (joita olen vain selaillut), siis "Book of Lost Tales 1-2", jättävät katkelmallisuudessaan ja välissä olevine selityksineen "Eddan jumalrunot"-teosta muistuttavan vaikutuksen (vaikka tämä ei varmaan ollut J. R. R. :n alkuperäinen aikomus). Tolkienin kirjoituksista juuri nämä kaikkein varhaisimmat muistuttavat jonkin verran tyyliltäänkin karkean koomisia Eddan jumalrunoja (Melkor pakenemassa takaa-ajajia puuhun kiipeämällä, ilkeän kissojen ruhtinaan orjaksi joutunut Beren pyydystämässä hiiriä jne. versus Thor-jumala piiloutumassa jättiläisen rukkasenpeukaloon)
Sumarin uuteen teokseen aion takuulla jossain vaiheessa tutustua .

Oletko, Galadriel, lukenut islantilaisia sukusaagoja? Ainakin Antti Tuuri on suomentanut niistä joitakin Otavalle. En ole ehtinyt niihinkään perehtyä, mutta sanotaan että ne olisivat tyyliltään iskevämpiä ja "modernimpia" kuin jonkin verran niitä myöhemmin kirjoitetut myöhäiskeskiajan länsieurooppalaiset ritariromaanit. Ainakin näillä saagoilla on erinomaisia nimiä kuten Poltetun Njallin saaga tai Egillin, Kalju-Grimrin pojan saaga.

Kalevalan vaikutuksista Tolkieniin puhutaan minunkin mielestäni aivan liikaa (ainakin Suomessa). Kalevalan olemassaolo on inspiroinut Tolkienia, niinkuin suomen kielen sointikin. Sen sijaan Kalevalan sisällön ja Tolkienin kirjoitusten yhtäläisyydet (tai quenyan ja suomen yhtäläisyydet) ovat mielestäni varsin pintapuolisia. (Poikkeuksia ehkä laululoitsiminen Bombadililla ja Sauronin/Finrodin kamppailussa tai eräät mahdolliset Kullervo-tarinan muistumat Túrinin tarinassa - en siis tarkoita sitä puhkikulunutta , antiikkista insestiä).
Yksi ero on kuvaillussa yhteiskunnassa ja henkilöissä: Kalevalan asukkaat ovat Keskimaan mittapuilla metsäläisiä tai villi-ihmisiä. Kalevalassa ei ole yhtään uljasta miekkasankaria, ei yhtään kunniakasta, menestyksekästä sotaretkeä tai yhtään jaloa ylhäisönaista. (Tavallaan aika sympaattista. Ja tietysti eurooppalaisessa kirjallisuudessakin ylväs aristokratia aragornmaisen tai galadrielmaisen ylväine eleineen kuuluu paremmin ritariromaaneihin kuin skandinaavisiin saagoihin.)

Germaanisten kielten ja kirjallisuuden tutkijahan Tolkien oli ammatiltaan, ei suomenkielen. On kai luonnollista että suuremmat vaikutteet tulivat germaanipuolelta.

Kääpiöistä muuten: muistelisin että germaanisiin kääpiöihin kuuluu jonkinlainen rujous ja salakavaluus. Tolkienilla tämä sopii ehkä paremmin Túrinin tarinan vähäkääpiöihin ja Kadonneiden tarujen kirjassa Doriathiin hyökkääviin indrafangeihin kuin kovin suoraselkäisiin Durinin heimon jäseniin (joiden käytöksessä ja puheenparressa on ehkä jotain samaa kuin viikinkisaagojen sankareilla?)

Muuten: Jotkut nykyiset kärmesläiset ovat muistaakseni ilmaisseet kiinnostusta pohjoismaiseen pakanuuteen (ainakin Pagba; ellei hän sitten ehtinyt jo siirtyä shamanismiin :wink:)
 
Tällä hetkellä on kesken Gisli Surininpojan saaga, muita ns. sukusaagoja en ole lukenut. Islantilaiset nimet ja perinteet kiinnostavat kyllä suuresti. Islannin kieli on myös kiehtova, ja tiettyjä yhtäläisyyksiä on kyllä Tolkienin kieliin huomattavissa. Esimerkkinä ae-kirjainparin ääntäminen, josta Christopher Tolkien kirjoittaa uusimmassaan. Joku muistaakseni ihmetteli tuota Túrinin lukutopikissa.

Yksi helppo ja mukava kirja Islannista kiinnostuneille on tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarök, joka kertoo osittain Eddan tarinoita uudelleen proosamuodossa. Kirja on tosin suunnattu hieman nuoremmille, mutta helppo luettava.

Jos yleisellä tasolla vertailee Eurooppailaisia mytologioita Tolkienin teoksiin, on Tolkienin maailma mielestäni ns. "kullattu", eli niissä on enemmän hyvyyttä, kunniallisuutta, kauneutta, uljautta jne.
 
Tolkien ja Homeros

Onhan se nyt ollut selvää, että Tolkien on imenyt vaikutteita myös Homeroksen eepoksista (kukapa ei olisi?), mutta erityisen selvältä Iliaan esikuva vaikuttaa Kuninkaan paluun luvussa Minas Tirith, jossa kuvataan apujoukkojen saapumista kaupunkiin Pippinin ja Bergilin katsellessa.

Ja selvemmäksi asian tekee Chr. Tolkienin maininta <i>The War of the Ring</i>issä. Tolkien kirjoitti luvun käsikirjoituksen ensimmäisen sivun yläreunaan jossakin vaiheessa sanat <i>Homeric catalogue. Forlong the Fat. The folk of Lebennin</i> (HoME VIII, 229). Eli tässä hän on kiistattoman tietoisesti lainannut Iliaan II kirjan lopun laivojen luetteloa ja sovittanut sen omaan maailmaansa.

Voipi olla vaarallista yhdistää yksittäisiä hahmoja tai tapahtumia Homeroksen eepoksiin, mutta ehkä olisi vaivan väärttiä yrittää.
 
Eikö Tolkien ollut katolinen? En ole lukenut raamattua likikään kokonaan, mutta voisi kuvitella hänen ottaneen vaikutteita joistain uskonnollisista teksteistä.
 
Kyllähän ne sanoo sen Tolkienin olevan harras katollinen. Kyllä sieltäkin suunnasta on varmasti otettu paljonkin vaikutteita Keski-Maata muovailessa. Esimerkiksi haltioita Tolkien on muistaakseni verrannut ihmisiin, ennen syntiinlankeamusta. Näin muistaisin.. :roll:
 
Noh, aika paljon tuo katolilaisuus puskee läpi eräissä moraalikysymyksissä, Erun henkilöhahmossa sekä TSH:ta kannattelevassa eucatastrophy-ajatuksessa, eli siis siinä että ahdistuksen keskeltä koittaa äkkiä arvaamaton ja yllättävä pelastus.

Tämä kysymys sinänsä kuuluu 'Tolkienin suhde kristinuskoon'-keskusteluun, jossa sitä on väännetty. Niille joiden kanssa siellä keskustelin, voisin näin sivunmennen sanoen huomauttaa että ajatteleltuani ja hauduteltuani sitä mitä siellä sanottiin totesin, että Keski-Maa legendarium on tosiaankin syvimmältä olemukseltaan puhtaan pakanallinen eikä roomalais-katolinen. Keskustelu ja argumentointi siis jälleen kantoi hedelmää. :)
 
No, kyllä tietysti suurimmaksi osaksi Keski-Maa on pakanallinen, eikä roomalais-katollinen, kuten Valië Nienna sanoikin. Ja miksei olisi? Tolkien kirjoitti Silmarillionin tarkoituksena luoda rakkaalle Iso-Britannialleen eepos, kuten Suomen Kalevala ja Skandinaavien (Oikeammin Islannin) Edda, Kreikkalaisten Homeros ja olihan Englannilla toki Beowulfinsa. Joten uskoisin hänen lukeneen suurimman osan euroopan epoksista ja kun ne pakanallisia ovat, ammentanut niistä kovinkin paljon kirjoihinsa.

Taru Sormusten herrasta taaskin on tulos Hobitin ja Silmarillionin maailmojen yhdistymisestä, joten Silmarillionin perusajatukset ja -arvot ovat siirtyneet siihen, ainakin osakseen, tuoden mukaansa Hovibitin suuren pakanallisuuden. Tämä aivan varmasti lisäsi Silmarillionin pakanallisuuta, ja edelleen miksipä ei?

Mieleeni nousikin kysymys, kun Tolkien kerran niin paljon eepoksista ammensi, olisiko Rolandin laulustakin vaikutteita Keski-Maan maailmassa? Poikkeaahan se tyyliltään ja aikakaudeltaan toki muista, mutta ritari kertomus kuitenkin, jonka voisi kuvitella edes jonkin verran tuoneen (Jos Tolkien sen on lukenut, kuten varmaan onkin) Tolkienille pohtimista.
 
Rolandin laulua itse lukematta tulee mieleen ainakin se yksityiskohta että sekä Roland että Boromir komeilivat kuuluisilla torvillaan ja kaatuivat saamatta ajoissa apua vaikka olivat puhaltaneet torviinsa pää punaisina.
 
Jotkut elementit toistuvat Tolkienin tuotannossa kerta toisensa jälkeen. Yksi on vinksahtanut seppä, joka on hurjan taitava ja kunnioitettu, mutta jotenkin vinoutunut tai jopa paha. Toisinaan hän tuo yhteisölleen turmion. Heitä ovat tietysti Fëanor - Curufin - Celebrimbor linja, Saruman (joka oli Aulën maia), Sauron, Eöl, Maeglin, Melkor (jolla oli erityinen osuus Aulën taidoista tms) sekä itse Aulë, joka osoittaa jollain asteella tätä samaa mentalitettia tekemällä kääpiöt, ja tietysti kääpiöt ja Ñoldor. Onko koko aarteiden ympärille kietoutuvassa Keski-Maa legendariumissa yhtään kokonaan puhtoista seppähahmoa? Sepät ovat tietysti olleet aikanaan erityisen kunnioitettu ja tärkeä osa yhteisöään - eritoten esihistoriallisena kautena - mutta onko Tolkienin lukuisien seppähahmojen pahaenteisyys jotenkin sidoksissa Tolkienin omaan "aartenhimoon": jätkähän tuntuu rakastaneen kaikkea kiiltävää, mikä taas kristillisessä etiikassa on nähty tuomittavana. Jos luetaan oiken paljon liika syvälle tekstiin niin tuomitseeko "hartaan katolinen" Tolkien tässä alitajunnassaan oman rakkautensa pakanallisiin asioihin? :p

Toinen kerta toisensa jälkeen toistuva elementti on voimakas kaunis nainen, joka elää samassa yhteisössä hyvältä näyttävän, multa sisältä mädän miehen kanssa: nämä kaksi ovat kummatkin yheteisönsä suurimpia ja arvostetuimpia, mutta vain tuo nainen arvaa miehen toden, pahan olemuksen. Mieleen tulee Varda & Melkor, Galadriel & Fëanor, Idril & Maeglin ja Galadriel & Sauron (Eregionissa). Mikähän on tämän elementin tausta, ihmettelen vaan. Koko "hyvä nainen" ja "paha mies", onko se viktoriaanisen kirjallisuuden kaikuja? Tolkien itse ei nähnyt itseään viktoriaanisena kirjailijana. Jos seurataan "valkea nainen, musta mies" tulkintaa niin se voidaan löytää myös hohtavasta Lúthienista ja villimiesmäisestä Berenistä, hyvästä Finduilasista ja synkästä Túrinista, ylhäisestä Idrilistä ja kuolevaisesta Tuorista sekä pahasta Maeglinisa. Ja tietty vielä Arwen on paljon Aragornia ylhäisempi ja suurempi. Asetelma ylhäinen - alhainen tosin voidaan nähdä myös naisen palvotuksi korottamisena ritariromantiikan hengessä, ilman mitään liitosta naiselliseen hyvyyteen ja miehiseen pahuuteen.

Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että Ardassa on voimakkaita naisjohtajia, mutta he ovat kaikki hyviä. Eivätkö gentelmannit miessankarimme voisi taistella mahtavaa naisvihollispäälikköä vastaan? :D

Muita toistuvia elementtejä on haltiamaa tai -metsä, jonka läpi virtaa joki, jonka yli johtaa silta kallioon koverrettuun luolasto-palatsiin. (Nargothrond, Doriath, Synkmetsän Metsävaltakunta). Tämä on kai peräisin jostain sadusta tai legendasta jonka Tolkien joskus luki. Vielä on poika joka menettää äitinsä varhaisessa lapsuudessaan. (Fëanor, Faramir, Túrin, ilmeisesti Berenkin, Frodo...) Tämä on tietysti perua hänen omasta kokemuksestaan. Ehkä veljesten välinen rakkaus ja siskojen puuttuminen voidaan osittain lukea tähän piiriin, vaikka se voi tulla myös kokonaan muinaiskirjallisuuden maailmasta. En tunne germaanista muinaisrunoutta, onko siellä siskoja?

Älkää kysykö viestini pointtia, koetin jotenkin miettiä näitä toistuvia elementtejä ja niiden alkuperää. Ne kun ovat jo kauan pistäneet silmääni. :)
 
Ylös