Minäkin voisin taas näyttäytyä täällä viestin muodossa, sanoa hei ja kertoilla kuulumisia. Inspiraatio liittynee ehkä osittain siihen, että The Miitti on taas päässyt heinäkuun kalenteriin ja haluan osoittaa elonmerkkejä / ylipäätään olemassaoloni sitä ennen. Toisaalta tekee mieli pitkästä aikaa tuottaa jotain wa-viesteistä poikkeavaa ja melkein suomen kirjakieltä muistuttavaa tekstiä, varsinkin kun osa aivoista on käynyt sisäistä dialogia nyt pari tuntia ja haluan saada sen ulos.
Niitä kuulumisia voisin kirjoittaa varmaan monta sivua, mutta tiivistettynä korona ja etäopiskelu eivät auttanut minua löytämään kiinnostusta di-tutkinnon suorittamiseen (tai siis pitäisi varmaan sanoa tekniikan kandidaatti, koska se tehdään ensin, mutten päässyt lähellekään sitä vaihetta, vaikka kolme vuotta yliopistossa kirjoilla olinkin). Kuinka yllättävää. Olin tosiaan tiennyt käytännössä koko ajan, että valitsemani opiskelupaikka oli väärä. Silti kesti älyttömän kauan, että hyväksyin sen, että kun motivaatio alaan on nolla, olo on uupunut since lukio ja mielenterveys tuntuu ailahtelevan, on okei sanoa stop ja lakata hakkaamasta päätä seinään. On okei, vaikka "järkevää" olisi saada edes se kandi ulos (mitä ei olisi kyllä tapahtunut koronattomassa vaihtoehtoistodellisuudessakaan). Jopa vanhemmat tulivat lopulta samaan päätelmään.
Uuden alan valinnan suurin ongelma oli, että tunnuin olevan täysin hukassa muilta osin, mutta haave lääkiksestä kummitteli edelleen ajatuksissa. Niinpä olin viime keväänä pääsykokeissa, mutten päässyt sisään. Olin kuitenkin päättänyt hakea varalla myös Ruotsiin, mutta ensimmäistä kertaa pisterajat olivat niin korkealla, etten päässyt sinnekään.
Siispä viime syksynä päätin viimein ilmoittautua poissaolevaksi ja menin töihin kouluavustajaksi. Herranjestas kuinka oli ihanaa saada päivään jokin rakenne, olla ihmisten kanssa tekemisissä ja tuntea olevansa oikeasti hyödyksi (ja sitten saada siitä vielä palkkaakin, joka oli toki pieni, mutta asuin edelleen kotona, joten asialla ei ollut niin suurta merkitystä). Samalla hain uudestaan Ruotsiin, jossa alkaa läkarprogrammet myös kevätlukukaudella. Och jag blev antagen!
Kirjoittelen siis nyt Uumajasta (kolmas hakutoiveeni, sillä jos Tukholman ympäristön logistinen järkevyys jätetään huomioitta, halusin pohjoiseen). Ei, en ole vieläkään täydellisen ahkera opiskelija tai hyvä sosiaalisoitumaan kurssikavereiden kanssa. Mutta samalla tunnen, kuinka hyvä ratkaisu tämä on minulle ollut. Vaikka feilaisin tämän kevään lopputentin ja kaikki sen uusinnat ja droppaisin sitten yliopistosta(? en edes tiedä miten se menee), olisin tyytyväinen, että uskalsin lähteä tähän hommaan, sillä tunnen, että olen kehittynyt ihmisenä valtavasti. Samalla välit vanhempien kanssa ovat todella hyvät ja jotenkin olen lähentynyt superpaljon myös yhden suomalaisen ystäväni kanssa, eikä ne muutkaan (harvat ja valitut) minnekään kadonnut ole. Ruotsiksi opiskelu ja arjen pyörittäminen on toki iso haaste, muttei mitenkään ylitsepääsemätön (voi olla että kun kirjoitan tulevassa tentissä ensimmäiset esseevastaukseni, mieli muuttuu..).
Kaiken kaikkiaan minulla menee hyvin. Vaikka nytkin kämpässä odottaa Barad-dûriin verrannollinen tiskivuori (sekä korkeuden että perustusten iän puolesta), virallisia "hei olen ulkomaalainen" -asioita on edelleen kesken (ja joiden hoitaminen kesällä Suomesta käsin on mahdotonta) ja kouluhommia vielä useampi jäljellä, en ole ollut vuosiin näin aikaansaava. Tai sujut itseni kanssa.