Mitä kuuluu?

Opiskelijan on usein todella vaikeaa saada saikkua, ainakaan uupumuksen kaltaisiin ongelmiin.
Toivon tietenkin sydämestäni, että Arwen sitä saisi. Hyvällä tuurilla työhön kuuluu myös työterveyshuollon palveluita, joista sitä saisi kysyä? Työelämässä nämä asiat tunnutaan kokemukseni mukaan ottavan jotenkin vakavammin, vaikka jokainen elämäntilanteessa riippuen ansaitsee lepohetkiä ennen kuin kaikki romahtaa.
Yliopisto-opiskelijana en saanut saikkua vaikka olin siinä pisteessä, että en jaksanut nousta sängystä kuin vessaan ja kaikki ahdisti liikaa. Työllisenä sain saikkua, vaikka suoritin arjen työtä jotenkuten (mutta en työnantajan toivomalla työteholla).

Lyhytkin täystauko voi onneksi auttaa, joten yritä järjestää sellaista jotenkin. Ja muista, kun puhut jaksamisesta lääkärin tai vastaavan tahon kanssa, puhu aina pahimman päivän fiiliksestä ja huonoimman viimeaikaisen jaksamisen mukaan. Ei tarvitse liioitella tai valehdella, mutta jos lähtee liiaksi pehmentelemään ja selittelemään, niin päätyy lopulta vain jatkamaan sitä kilttiä, ahkeraa suorittamista.
 
Edellisiin haluaisin vielä lisätä että lepo, tai uupuminen, ei ole asia joka ansaitaan suorittamalla "tarpeeksi". Lepo on ihmisen perustarve, uupuminen puolestaan niin henkilökohtaista että toiset meistä jaksaa painaa 30 vuotta 80h/vko ilman kesälomia (mitä hittoa oikeasti) ja jollekin toiselle yhden osa-aikatyön tekeminen vaan ottaa koville. Omakohtaisena ajatuksena esim. se että arjessa pitää pallotella töitä ja koulua ja kaikenlaisia muitakin liikkuvia osia voi olla selvästi kuormittavampaa kuin osiensa oletettu summa, kun palapeliarkeen liittyy paljon asioiden aloittamista ja moodista toiseen siirtymistä ja aikataulutkin ovat niin vaihtelevat ettei rutiineja tahdo syntyä. Aivojen toiminnanohjauksen pitäisi jaksaa skarpata koko ajan ja sehän ei perinteisesti toimi kauhean hyvin.
 
Aaltoliikettä kuuluu. Jos ahdistun jostain henkilökohtaisesti koskettavasta, mielialani vaihtelee aaltoliikkeenä epätoivoisuudesta seesteisyyteen ja takaisin. Työssäni on eräs tärkeä tehtävä, joka täytyy suorittaa sekä nopeasti että tarkasti. Olen nyt saanut palautetta, että olen siinä liian hidas. Se tieto ei niinkään järkytä minua - nopeushan kasvaa kokemuksen myötä ja alussa on paljon tärkeämpää olla tarkka kuin nopea - kuin tapa, jolla sain sen tietää. Senkin jälkeen kun oikea kouluttaja on tunnin ajan puhunut meille korjaavan palautteen antamisesta, ovat kollegani valittaneet minusta esihenkilöllemme, joka puolestaan välitti viestin minulle. Olen saanut selkääni useammasta puukosta. Tällä hetkellä pidän sitä vihamielisenä tekona, jonka päämääränä on saada minut sanomaan tai tekemään jotain harkitsematonta.

Tekisi mieli katkaista välit jokaiseen kollegaani ja rajoittaa kommunikointi vain absoluuttiseen minimiin, minkä työtehtävien suorittaminen vaatii, mutta koska en aiemminkaan ole ollut mikään lörpöttelijä, ei monikaan huomaisi mitään eroa. Huomaatteko? Pystyn jo lähestymään tätä kriisiä huumorin avulla. Olen voiton puolella, vaikka epäilemättä tulenkin viikonlopun kuluessa kahlaamaan syvissä ja synkissä vesissä.
 
Pomoni siis kertoi, että monesta suusta oli tällaista viestiä tullut, mutta sitä hän ei paljastanut, millaisessa tilanteessa viestintä tapahtui. Luulen, että hän on erikseen kysynyt kollegoiltani pärjäämisestäni töissä ja moni on sanonut, että olen hidas työtehtävässä X. Ei sen kummempaa. Selkäänpuukottamisen sijasta he ovat vain antaneet pyydettäessä vertaisarvion minusta. Mistään ulossavustamiskampanjasta ei siis ole kyse. Sellaisessa pitäisi keskittyä vikoihin, joihin kohde ei itse pysty vaikuttamaan, kuten persoonallisuuteen. Pystyn kyllä kehittymään nopeammaksi tarkkuuden kärsimättä.

Kovin herkästi en olisi työpaikkaa vaihtamassakaan, sillä nykyään nautin stadilaista palkkaa landen asumiskustannuksilla. Aika lyömätön yhdistelmä.
 
Last edited:
Jotenkin minulla on 10 sotevuoden jälkeen se tuntu, että ala on altis selkäänpuukottamisille.

Omat tunnelmat ovat myös aaltoliikettä. Tein näytön perjantaina ja tunsin jo näytön aikana, että nyt ei mene ns. putkeen. Sama tunne oli, kun katsoin tallenteen jälkikäteen. En tiedä pelastaako minut se, että tunnistan virheeni vai meneekö hylkyyn. Joudun vielä jännittämään palautetta pari viikkoa hiihtoloman takia.

Olin varannut kotiin pikkuskumpan, jonka olin ajatellut ottaa näytön jälkeen. Eipä ollut sitten fiilistä. Sen sijaan näin pe-la välisen yön karmeita painajaisia.

Näyttöasiakas kyllä tykkäsi ja toivoi näkevänsä minut uudelleen, kun valmistun. Ehkä se vähän lohduttaa.
 
Arvioivan opettajan hiihtoloma onkin vasta viikon päästä! Oli katsonut tallenteen ja näyttö on hyväksytty. Läpi meni!!

Tässä taitaa nyt olla sellainen juttu, että omat kriteerini ovat liian korkeat. Olen nykyisessä työssäni hyvä. Ja vaadin itseltäni, että olisin tässä uudessa tutkinnossa heti samalla tasolla kuin 10 v töitä tehtyäni. Eli vain virheetön on kyllin hyvä.

Luulen, että sama ongelma on koko opiskelussa.
 
Gradunteko tökkii, ja siksi myös ahdistaa. Pitää vain joka päivä kirjoittaa vähän ja lukea lähteitä läpi sinnikkäästi. Eihän niitä mahdollisia lähteitä ole kun sen parisataa.. hetken saa kurkkia, että mikä on hyödyllistä ja mikä ei. Suossatarpomista siis. Toki osasin odottaa tätä, ja tiesinkin että kun aloitan gradun niin sitten aivot eivät saa rauhaa moneen kuukauteen, kun koko ajan takaraivossa jyllää ajatus siitä, että pitäisi olla tekemässä. Pieniä oivalluksia syntyy pitkin päivää ja niitäkin saa olla kirjaamassa ylös. Tutkijanelämä on hauskaa mutta rankkaa.
 
Isäni pelottava uusi "ei väliksi jos jotain tapahtuisi" -suhtautuminen minuun, nopea vihastuminen, kärjistävä itseensä ottaminen, toistuva minuun viittaavan "loppumisen", "pahalta näyttämisen" ja "toivottomuuden" julistelu sekä tietyillä toimenpiteillä uhkaileminen kaikesta mitä sanon tai teen (vaikka yritän tulla aina myönteisesti vastaan) hänen kanssaan jatkuu, vaikka hän tietää enemmän kuin hyvin nykyisen tilanteeni ja haasteeni ja olen yrittänyt aivan kaikkeni, ettei hän enää vielä omilla puheillaankin jatkuvasti pahentaisi sitä, mikä minua tekojeni ja valintojeni tähden tulevaisuudessa odottaa.

"Pois minun korvan juuresta, ettei pinna pala lopullisesti" oli hänen vastauksensa, kun kysyin äsken rauhallisella äänellä, miten ahdistustaan hiljaa ja hillitysti julkituova ihminen voi tuottaa toiselle tuskaa kuten hän väittää itselleen tapahtuvan kun hänen (kunnioitukseni tähden kuvailematta jäävä) asenteensa ja halveksuvat kommenttinsa ovat ajaneet minut taas lopulta kyseiseen reaktioon.

Ja tämä on vain yksi palanen hirvittävää henkistä painetta tuovista nykykokemuksistani ja toistuvista havainnoistani sitten joulukuun 19. päivän, jolloin päädyin unettomuuden heikentämänä ja hetkellisen eteenpäin säntäämisen kautta tekemään henkisesti yksin eletyn elämäni pahimman (samoin kuin isäni mahdollistaman kolmen kuukauden lääkärinavun tuhonneen) virheen, josta olen kertonut toisaalla. Jostain syystä täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun samanlainen malttamaton virhearvioliike pani liikkeelle koko kauhuntäyteisen kehityskaaren kotipihallani pistävän rakennusmelun keskellä.

Olen alkanut tuntea olevani viimeistään sen vuoksi nykyisin jossain mielessä "kirottu" / päätyneeni negatiivisuutta puoleensa vetävään "värähtelytasoon" — ikään kuin olisin menettänyt tai tahrannut kokonaisolemuksestani jotain Tärkeää ja Parempaa.

Tällaisessa tilassa on samaistumattoman karmeaa katsoa taaksepäin ja nähdä elämänsä pitkälti elämättömänä, tajuten että sen tulevaisuuden tai vähintäänkin paremman päätepisteen kaikelle olisi voinut pelastaa 19.12.22 yksinkertaisesti "lusmuilemalla" ja hetkeksi istumaan jäämällä tai kun olisi kyennyt muistamaan, mitä oli saanut tuolloin vielä ilmenneestä Armosta kuulla tai nähdä vielä puoli tuntia aikaisemmin; monesta aiemmasta ja rakastavasta varoituksesta puhumattakaan..!

Tein eilen ennen nukkumaanmenoa rukouspyynnön FB-ryhmään isäni kehonongelmien parantumisen toivossa. Olenhan kuitenkin osittain itse syyllinen niihin.
 
Last edited:
Tänä iltana oli huomisaamun ulosheittokatastrofi taas lähellä, kun kehtasin mennä viimein äärimmäisen hienovaraisesti kysymään isältä, onko hänellä minkälaista syytä tai 'genius loci' -tyyppisen vaikutuspotentiaalin aavistusta toistella monta kertaa päivässä itsekseen mm. tiettyä kovin kärkevää ihmisten nimitystä juuri siinä huoneessa, jossa olen koettanut viime kuukaudet nukkua. Tämän kyseisen sanan ajoittainen toistelu liittyy siihen että isä uskoo, että vastapäisestä ikkunasta heijastuvassa naapuriportaamme asunnossa on huumekasvattamo ja hän on pitkältä Pasilan uralta eläköidyttyään ottanut hiljattain tehtäväkseen kirjata säntillisesti ylös kellonaikoja milloin siellä sytytetään ja sammutetaan valoja. Poliisille on tietenkin vihjattu asiasta (kahdenkin eri asunnon osalta, joista toisen tarkistuksesta kuulin partiolta itse), mutta "toiminta" näyttää siitä huolimatta vain jatkuvan...

Sain tämän kyseisen "syntini" ansiosta kuulla lopulta omalta isältäni olevani "taas syvemmällä kuilussa" sekä jälleen sen kuinka hänen "loukkaamisensa loppuu kyllä" vain siksi koska en ymmärtänyt lopettaa asian hyvittelyäni ajoissa ja poistua toiseen huoneeseen aiemmin. Tästä ja muista osakseni tulleista tämänkin päivän kohtaamisista ja ruoan lattialle tippumisista onkin sitten äärimmäisen 'rohkaisevaa' ja 'edessäolevaisen toivoa tuovaa' jatkaa huomiseen 6.3.-maanantaihin.
 
Last edited:
Gradu etenee. Viikon päästä pitäisi palauttaa tutkimussuunnitelma, ja vaikka tämä vaikutti ylitsepääsemättömän kiireiseltä aikataululta vielä viikko sitten, niin nyt tuntuu, että saan sen kyllä tehtyä. Ehkä alan viimein päästä eroon siitä "apua! Gradu!" -tunteesta aina kun avaan sen tiedoston. Pelkkää tekstiä. Ei se pure.
Voisin mennä tänään hiihtämään illemmalla ja sitä ennen opiskella taas. Lähteitä on kahlattavana aika reippaasti, mutta toisaalta se on ihan hauskaa hommaa, kun on näin utelias.
 
En nuku. Paitsi että hyvää asentoa on mahdotonta löytää niin heti kun asetun makuulle Leimu rupeaa potkimaan tai työntämään virtsarakkoani ja muutenkin varapissin varapissejä harrastavana ihmisenä joudun tästä johtuen välillä yöllä kolmen-neljän tunnin ajan hyppäämään 15-30 min välein vessassa. Yritän itselleni vakuuttaa, että ei ole oikeasti vessahätä ja, että nuku vaan, mutta sitten tulee se pakottava tarve. Ajatus yöstä ahdistaa, ajatus yön jälkeisestä aamusta ahdistaa ja olen alkanut inhota meidän vessaa.
 
Lueskelen tässä tämmöistä kirjaa, osana yliopistopedagogiikan kurssia. Ei se kovin mielenkiintoinen ole tai sisällä juurikaan uutta, mutta kun jokin kirja piti lukea niin valitsin tuon: se on helppolukuinen ja sitten tämä Vohobitti bongasi, että sen toisena kirjoittajana oli Kontufoorumilta tuttu nimi, henkilö joka tapasi J. R. R. Tolkienin vuonna 1973 kuten tiedetään kertoa. Vieläköhän Liisa Lautamatti on elossa, alkaa varmaan olemaan ikää.
 
Koko alkuvuosi on ollut yhtä vuoristorataa, ahdistaa mihin tämä on menossa. Eilen illalla töiden jälkeen tulin kotiin ja vain itkin. On ikävä, en ole varma mitä. Töistä on jälleen sairaana porukkaa ja hyvät ystäväni paikkaavat isoja rooleja ja itse olen narikassa kuuntelemassa, kuinka joka ikinen asiakas valittaa teatterin edessä olevasta työmaasta ihan niin kuin olisin henkilökohtaisesti käynyt laittamassa sen siihen. "Kai te ymmärrätte, että teatterin kävijät vähenevät tämän johdosta" voi Pirjopaavali, kerropas mitä haluat minun tekevän asialle. Jokainen teatterilainen vihaa sitä työmaata ja olisin tuhat kertaa mieluummin tekemässä mitä tahansa mahdotonta pikapaikkausta.

Olen oppinut aikatauluttamaan hermoromahdukseni. Jos tulen näytöksestä yhdentoista jälkeen, tiedän että minulla on noin 15 tuntia aikaa olla masentunut ja fiilistellä sitä, että kaikki tuntuu turhalta, ja sitten on lähdettävä töihin, lämpättävä, hymyiltävä ja tsempattava muita. Tanssin eilen ja tänään joka ikisen koreografian joko eri paikalla tai eri parin kanssa kuin koskaan ennen, tämä on juuri niitä paikkaustehtäviä, jotka aiheuttavat paljon stressiä, mutta ei minkäänlaista kiitosta. Töissä on yllättävän helppo unohtaa oma mielentilansa, välillä on tosi hauskaakin. Ahdistus iskee jostain loppumetreillä ja kotona. Onhan se nyt jo surkuhupaisaa kun tanssikapteeni soittaa, että mitä paikkoja olet tehnyt tästä koreosta ja vastaan että kaikkia :joy:

En kuulemma saa leikata hiuksiani, mistä olen haaveillut yli vuoden. Tai varmaan vähän saan, mutta en niinkuin haluaisin. Inhoan näitä pitkiä hiuksia ja inhoan sitä, että joku muu kontrolloi ulkonäköäni, vaikka järjellä ymmärrän miksi.

Ajattelen kesän Italian matkaa aina kun kaikki tuntuu typerältä, mutta nyt olen varmaan onnistunut pilaamaan senkin. Pari ystävääni oli kiinnostunut reissusta ja harkitsevat mukaan lähtöä, mutta tajusin jotain, mikä on vaikeaa selittää. Tässä kohtaa se mitä itse oikeasti kaipaisin olisi oikeasti vaikka yksin vaeltaminen dolomiitteilla ja teltassa nukkuminen ja muun elämän unohtaminen ja ja haluaisin mennä omilla ehdoillani. Minun olisi pitänyt uskaltaa lähteä yksin. Joka ikinen ihminen, joka tulee mukaan aiheuttaa sitä, että yritän miellyttää heitä koko ajan, tiedän sen, ja unohdan että tämä oli minun suunnitelmani, minun haaveeni. He tulevat sinne ja menevät kalliille via ferrata-retkille joihin minulla ei ole varaa ja sitten kertovat majoituksessa upeasta reissustaan ja voivat tehdä mitä haluavat ja minä nieleskelen tunteen siitä, että joku on jälleen kerran varastanut unelmani. Otan mukaan sen tunteen, mitä yritän sinne paeta. Että joku aina voittaa minut, tekee haaveestani oman irvikuvansa. Minun on pitänyt säästää ja tapella, että ylipäänsä voin lähteä mihinkään, ja heille se on helppoa, voivat lähteä hetken mielijohteesta. Näin on käynyt minulle niin monta kertaa. Ensin itse harjoittelen seitsemän vuotta ja teen jokaisen valinnan sen perusteella, että pääsen tiettyyn kouluun, joku ystäväni päättää viimeisenä päivänä, että voisi läpällä hakea, hän pääsee ja minä en. Minun pitää itkeä ja tapella ja joku muu saa minun haaveeni kultalautasella tarjoiltuna, kas tässä. Miksi minä en voi olla sellainen edes kerran? Miksi en uskalla edes lähteä yksin reissuun vaikka haluan? En tiedä, miten selittäisin tämän näille ihmisille.

Jaahas, näin sitä valitetaan. Kohta pitää lähteä töihin. Joka myös oli unelmani, tämä. Miksi en ole osannut viime aikoina olla siitä onnellinen?
 
Tänään on tutkimussuunnitelmani opponointi ja olen tästä hyvin tyytyväinen, koska saan sitten taas paljon hyödyllisiä ideoita ja kommentteja. Oikeastaan olisi parempi, jos saisin suoraa kritiikkiä ja ongelmien kommentointia, kun sitä yleistä "ihan hyvältä näyttää". Haluaisin hiihtämään, en ole jotenkin kerennyt (siis viitsinyt) taas pariin viikkoon. Pitänee pistää monoa toisen eteen, pian varmaan ladut muuttuvat niin jäisiksi että hiihto ei ole enää semmoista helmikuun hauskaa. Toivoisin että ruuan hinta laskisi, vaikka se ei ole eritysen todennäköistä. Ärsyttävää joutua budjetoimaan tarkemmin, luulin että "Sitten kun tulen Norjasta niin elän kuin kreivitär samalla rahasummalla", mutta nyt ilmeisesti hinnat ovat tääläkin nousseet sen verran, että pitää alkaa miettiä. Ei nyt vielä semmoista järjetöntä että kilo perunoita maksaa 2.5e, mutta silti. Meh.
 
Unettomuus vaivaa edelleen. Viime yö oli aika pohjanoteeraus. Menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan (en viitsi turhan aikaisin mennä pyörimään. Torkahtelin, pyörin ja juoksin vessassa jonnekin kahden-kolmen tienoille. Sitten nousin suosiolla ylös, pistin Disney+:sta Lucan pyörimään ja kävin sohvalle. Minulle yksi kohtalaisen toimiva (mutta sähköä vievä ja vähän tyhmä) nukahtamistaktiikka on laittaa tuttu ohjelma pyörimään ja katsella sitä kunnes nukahdan sen äärelle. Nukuin suurimman osan leffaa. Heräsin kun se loppui ja siirryin sänkyyn. Viimisen kerran kävin vessassa joskus ennen viittä. Seitsemän jälkeen kuopus kävi makuuhuoneen ovella tarkistamassa missä olen, mutta antoi vielä hetken jatkaa torkkumista (en siis nukahtanut uudestaan).
Nyt on ihana ajatus, että tänään ei tarvitse lähteä hakemaan ketään mistään tai muutenkaan välttämättä tehdä mitään, mutta veiukkaan, että päikkäreitä en saa otettua tuon jatkuvasti vieressä pysyvän höpöttäjän ja huomionhakijan kanssa. Spyron kanssa kahdestaan oleminen on omalla tavallaan aika intensiivistä. Hän löytää kyllä leikkejä ja puuhaa yksin, mutta leikit tuodaan minun viereen ja ihan 5-10 minuutin välein pitää hakea kontaktia näyttämällä tai kertomalla jotain leikistä. Että tavallaan myös minä tarvitsen niitä päiviä kun hän on päiväkodissa vaikka olenkin kotona.
Niin, tosiaan! Minä siis sain maanantaista alkaen sairaslomaa ja jäin nyt ajoissa kotiin. Aika iso helpotus noihin öihin kun ei tarvitse jännittää miten jaksaa päivän töissä vaan voi oikeasti sitten reilusti tulla valvomaan jos sängyssä olo tuntuu mahdottomalta. Silti toivon, että näitä tällaisia tosi huonoja öitä ei tulisi kovin usein. Mieluummin nukkuisin luomusti vaikka minulle otettiin puheeksi myös mahdollinen lääkitys. Ikinä en ole sellaista kokeillut enkä tiedä miten siihen reagoisin ja jos söisin lääkkeitä nukkumiseen niin miten nhelposti sitten sopeutuisin nukkumaan ilman lääkkeitä. Mutta jos näitä huonoja öitä alkaa olla enemmänkin niin sitten en epäröi liikaa lääkkeidenkään ottamista. Koska nukkua pitää ja minä en vaan toimi, jos en saa unta.
 
Vohobitti lainasi kirjastosta Kullervon tarinan sekä Kirjoituksia Keski-Maasta – kyllä, kumpaakaan en ole vielä lukenut, nyt korjaan virheen.

Pitäisi jälkimmäinen pitäisi säästää matkalukemiseksi. Tämä hobitti on nimittäin lähdössä Lontooseen perjantaina. Ryanarilla oli niin edullinen tarjous, etten voinut olla käyttämättä, 20 euroa suuntaansa, yöpymisineen ja bussimatkoineen olisi alle 100 euroa, jos olisin toisen yön nuokkunut lentokentälle mieluummin kuin hostellissa. Oli virhe maksaa kolmen tunnin yöunista 30 euroa. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kun kelloja siirretään ja paluulentoa aikaistettiin.

Keksin, että matkan tarkoitus on ostaa uusi vahakangastakki (minkä pitäisi saada Lontoosta juuri tuon satasen halvemmalla kuin Suomessa), käydä RAF:n museossa tsekkaamassa lentskareita, sekä syödä englantilaista pubiruokaa ja juoda täkäläisiä oluita. Jos jollain pallerolla on jotain pientä Tolkien-aiheista tekemistä Lontoossa, niin otan vinkkejä vastaan.

Lisäksi tänään YLE:n politiikan toimittaja yritti ottaa yhteyttä. Olisi halunnut kysyä miksi kyselyiden mukaan vanhemmanpuoleisissa miehissä on epäluottamusta demokratiaa kohtaan. Yritin keksiä jotain selitystä lennosta ja kirjoitin s-postiin vastauksen tutkimuskirjallisuuteen löyhästi viitaten. Hän olisi halunnut samantien nauhoittaa Vohobitin ”asiantuntijalausunnon”, sanoin, että palataan huomenna ilallla tai ensi viikolla (ajattelin vasta illalla siistiä partaani). Sittemmin hän kiitti ja ilmoitti saaneensa jo toisen asiantuntijan kommentoimaan, koska juttu ajetaan ulos jo huomenna iltapäivällä. Parempi kaikille niin, en halua naamaani telkkuun.
 
Last edited:
Gradu aiheuttaa ahdistusta. Tuntuu, että liian suuri työmäärä ja sitten en saa alotettua, kun ahdistaa se tekeminen. Joten tästä eteenpäin ihan oikeasti teen joka päivä sen eteen jotain. Tein itse sushia lounaaksi. Nukuin vahingossa taas kolmen tunnin päikkärit. Pitäisi vähentää kahvinjuontia, koska se on perimmäinen syy siihen, että iltapäivällä tulee kofeiinidarra ja sitten väsyttää niin, että tekee mieli nukkua se kolme tuntia. Juon siis jotain viisi kuppia kahvia aamuisin, ja olen hyvin virkeä 11-13 ja sitten klo 15 pam! iskee iltapäiväkooma, tärinä ja huono olo. Sitten siirryn vihreään teehen ja juon sitä iltakuuteen, jonka jälkeen siirryn mustaan teehen. Kofeiinimäärät ovat siis aika villejä.:wtf:
Edit. Leikin Ylen kofeiinikoneella ja noh, taitaa päivisin väsyttää siksikin, että yöuneni ovat huonolaatuisia tuon kahvin ja vihreän teen kittaamisen takia.
 
Jos jollain pallerolla on jotain pientä Tolkien-aiheista tekemistä Lontoossa, niin otan vinkkejä vastaan.

Tiedä Tolkienista, mutta kun viimeksi kävin Lontoossa, unohdin viedä punaisen ruusun Marxin haudalle...
 
Tiedä Tolkienista, mutta kun viimeksi kävin Lontoossa, unohdin viedä punaisen ruusun Marxin haudalle...

Marxin haudalla on tullut käytyä. Sen sijaan British Museumissa tai Towerissa en koskaan, enkä nytkään.
 
Viimeisimmän kirjoitteluni jälkeen on mennyt vähän aikaa paremmin. Aikamoista aaltoilua tämä koko elämä tähän mennessä :p

Täytin vuosia ja pidin ensimmäiset synttärit kuuteen vuoteen, ihmisiä tuli paikalle ja sain ainakin ihan ookoo onnistumisen kokemuksen. Saatan tehdä toistekin. Olen huomannut sellaisen ihmeellisen asian, että kotiaskareet, kuten siivoaminen, ruoanlaitto tai pyykinpesu eivät enää aiheuta minussa ahdistusta. Toisinaan minulle on ollut hyvinkin haastavaa pitää huolta itsestäni ja kodistani, mutta nykyään olen saanut siihen hyvän otteen ja siivoan välillä jopa mielelläni. Se tukee kuin tukeekin hyvinvointiani, että jaksan pitää huolta omasta tilastani, siitä tulee hyvä mieli ja vähän onnistuneempi olo.

Olen muutenkin jaksanut vähän paremmin kuin vaikka kuukausi sitten, jolloin harkitsin saikkua. Ehkä on vain parempi jakso menossa, tiedä häntä. Tänään jaksoin mennä sekä kiipeilemään, että balettiin, eikä tarvinnut edes yhtään pakottaa. Kiipesin ensimmäisen oikean 6b boulderin (olen kerran aiemminkin kiivennyt 6b:n mutta seuraavalla käynnillä se oli muutettu 6a:ksi :lol:) ja sain vielä kaupan päälle aplodit vaihto-oppilasporukalta, jotka olen tavannut kiipeilykeskuksella. Olen melkein päätynyt tutustumaan uusiin ihmisiin? Mitä tämä on?

Ehkä isoin päätökseni on kuitenkin, että päätin lähteä kesällä yksin pitkälle vaellukselleni Italiaan. Jätän matkaseurani neljän päivän yhteiselon jälkeen ja suuntaan vuorille yksin tavoitteenani löytää jonkinlainen sisäinen omanarvon tunne ja rauha ja samalla tehdä varmaan elämäni hankalin fyysinen suoritus. 160km hankalaa vaellusta ja via ferrataa. Oloni on ollut vapaantuneempi tämän päätöksen jälkeen, aion valmistautua kaikin keinoin. Tuntuu hyvältä olla tavoite, joka on vain minun, eikä liity millään tavalla töihin. Kaikki pitkän tähtäimen isot tavoitteeni ovat aina liittyneet töihin. On tämä ehkä vähän hullu idea, mutta olen kuitenkin hyväkuntoinen ihminen, jolla on vuosien kokemus kiipeilystä ja jonkin verran myös vaelluksesta. Jos joku on oikein kunnostautunut alppivaeltaja niin vinkkejä saa antaa. Vähän hirvittää, mutta päällimmäisenä on tunne siitä, etten malta odottaa. Ja sellaista tunnetta olen kaivannut.
 
Ylös