Mitä kuuluu?

Arwen Undomiel Iltatähti sanoi:

Ehkä isoin päätökseni on kuitenkin, että päätin lähteä kesällä yksin pitkälle vaellukselleni Italiaan. Jätän matkaseurani neljän päivän yhteiselon jälkeen ja suuntaan vuorille yksin tavoitteenani löytää jonkinlainen sisäinen omanarvon tunne ja rauha ja samalla tehdä varmaan elämäni hankalin fyysinen suoritus. 160km hankalaa vaellusta ja via ferrataa. Oloni on ollut vapaantuneempi tämän päätöksen jälkeen, aion valmistautua kaikin keinoin. Tuntuu hyvältä olla tavoite, joka on vain minun, eikä liity millään tavalla töihin. Kaikki pitkän tähtäimen isot tavoitteeni ovat aina liittyneet töihin. On tämä ehkä vähän hullu idea, mutta olen kuitenkin hyväkuntoinen ihminen, jolla on vuosien kokemus kiipeilystä ja jonkin verran myös vaelluksesta.

Click to expand...

Kuulostaa ihan mahtavalta kokemukselta! Pidän hurjasti peukkuja, että tämä toteutuu suunnitellusti ja saat siitä huikean kokemuksen En toivo, että matka sujuu vastuksitta vaan, että se tarjoaa vastuksia juuri sopivasti.

Nyt alkaa näyttää siltä, että diagnoosini menee ehkä uusiksi. Neurologi, jolle minulla oli puhelinaika toissapäivänä, oli tapaukseen perusteellisesti tutustuttuaan sitä mieltä, että epilepsiadiagnoosi on annettu vähän kevein perustein. Asia laitettiin vielä eteenpäin useamman neurologin kokoukselle, joka ilmeisesti kokoontui tänään. Sen mietteitä en ole vielä kuullut, mutta Maisaan on merkitty, että kanssani puhunut neurologi siirtäisi minut taas kardiologian poliklinikalle tutkittavaksi.

Viime keväänä minua tämän saagan tiimoilta tutkinut kardiologi mainitsi, että kouristelevia kollapsipotilaita usein pallotellaan eestaas neurologisen ja kardiologisen polin välillä. Ajattelin päässeeni vähällä, kun pompahdin silloin vain kerran neurologiselta kardiologiselle ja takaisin ennen diagnoosin saamista. Nyt sitten pompahtelu ilmeisesti jatkuu.

Pääsin pois gradujumituksesta ja kirjoitin kolme sivua lainauksineen. Lainaukset ovat ärsyttäviä, koska tiedän täsmälleen, minkä kohdan tahdon mukaan, mutta sitten sen etsimiseen menee aikaa ja vaivaa. Tällä viikolla on alkanut usko loppua gradun valmistumiseen, mutta pakko vaan kärsivällisesti tehdä ja tehdä lisää. Tuntu, että minulla on ihan liikaa ideoita ja liian vähän aikaa ja koko tiedosto on ihan sekaisin kaikesta ja mistään ei tunnu tulevan mitään... Päivisin ahdistaa kun en ole tekemässä, mutta sitten oikeasti aivot virkistyvät tekemiseen vasta illasta.

Sain peruutuspaikan arkeologian kenttäkurssille Ahvenanmaalle Bartsgårdaan. Sieltä on löydetty rautakauden asuinpaikkaa yms.

Tuo Ahvenanmaa kuulostaa ihanalta Onnea Satekai!

Minä en nuku vieläkään. Nyt kahden kuluneen vuorokauden unisaldoksi arvioin 5-6 tuntia. En pysty enää nukkumaan edes päivisin kun ennen vain öihin liittynyt fyysinen levottomuus on levinnyt myös päiviin. En pysty edes istumaan paikoillani montaa minuuttia kun pitää jo vaihtaa asentoa. Huomenna on neuvolalääkäri niin katsotaan mitä hän sanoo tähän. Mutta siis jos joku on vaikka laittanut minulle jotain viestiä enkä ole reagoinut niin luultavasti olen katsonut sen, mutta en vaan ole jaksanut lukea juuri silloin ja valvoneen aivot eivät pysty muistamaan enää edellispäivää.

Kokeilin nyt tänä iltana ottaa oikein pitkän saunan ja hieroa jalat, selän ja hartiat lumella. Yleensä tuollainen kylmä-kuuma vaihtelu toimii minulla tosi tehokkaana rentouttajana.

Vohobitti on jälleen kotona aikaisemmin mainitsemaltaan matkalta. 1,5 vuorokauden huippuedullinen matka venähti 3 vuorokauden mittaiseksi ja asteen verran kalliimmaksi. Nimittäin vaikka luulin ottaneeni kellojen siirtämisen huomioon, niin silti aamuyöstä Vohobitti saapui linja-autoasemalle myöhässä ja seuraavissa ei ollut tilaa, ts. en edes yrittänyt lähteä enää lentokentälle, koska olin jo käytännössä myöhästynyt paluulennolta. No, ei kun varaamaan uusi lento seuraavan päivän illaksi ja vielä yksi yö hotellista. Aikaisemmin ei ole näin käynyt. Mutta ei edes harmita, koska nyt näki Lontoota hieman enemmän. Toki herätysaamuyöstä ja sitten odottelu Victorian asemalla että voi kirjautua toiseen hotelliin samalla kun ulkona sataa vettä otti voimille. Mutta seuraavana päivänä tämä oli kuin uusi hoppeli, nukuin sikeästi kuin tukki (sikäli kun tukit nukkuvat sikeää ja syvää unta), parhaimman hotelliunet.

Jaamar sanoi:

Minä en nuku vieläkään. Nyt kahden kuluneen vuorokauden unisaldoksi arvioin 5-6 tuntia. En pysty enää nukkumaan edes päivisin kun ennen vain öihin liittynyt fyysinen levottomuus on levinnyt myös päiviin. En pysty edes istumaan paikoillani montaa minuuttia kun pitää jo vaihtaa asentoa. Huomenna on neuvolalääkäri niin katsotaan mitä hän sanoo tähän.

Click to expand...

Tilannepäivitystä tähän nukkumisasiaan.
Sain neuvolalääkäriltä reseptin nukahtamista auttavaan lääkkeeseen. Apteekissa olivat kauhuissaan ja kyselivät, että tiesikö lääkäri varmasti, että olen raskaana kun luokitus oli joku C2 ja turvallinen on A. No oletan hänen tienneen, koska oli juuri ronkkinut kohdunsuuni, tunnustellut lapsen pään olevan alhaalla ja ultralla tarkistanut mittoja. Lääke tuli ohjeistuksella, että otetaan tarvittaessa, mutta ei jatkuvaan käyttöön eikä ihan viimeisillä viikoilla.
Tuo apteekin ja lääkärin ristiriita kuitenkin aiheutti vähän turhaa stressiä kun mietin, että uskallanko edes ottaa lääkettä.

Kokeilin ottaa puolikkaan lääkkeen heti samana iltana ja totesin, että pää kyllä rauhoittui ja olo tuli tokkuraiseksi, mutta tuo annostus ei pysty kilpailemaan fyysisen levottomuuden kanssa. Mutta sain kuitenkin nelisen tuntia unta putkeen, mikä oli hienoa. Vähemmän hienoa oli herätä sen jälkeen siihen, että ihan pökkyrässä kävin vessassa pitkin seiniä kulkien ja olo oli aika oksettava. Sain kuitenkin lopulta vielä vähän lisää unta. Eli paras yö pitkiin aikoihin.
Viime yöksi en ottanut lääkettä ja yllätin itseni nukkumalla lähes normaalit unet!! Siis mitä tapahtui? Menin illalla nukkumaankymmenen maissa, nukahdin puoliltaöin, kävin pari kertaa vessassa joskus neljän- viiden aikaan ja heräsin aamulla herätyskelloon vähän ennen seitsemää. Ihan epätodellinen olo kun on nukkunut noin paljon.

Kävin aamusta äänestämässä. Itselleni on tullut tavaksi äänestää varsinaisena vaalipäivänä. Syynä on ennen kaikkea laiskuus: asun sadan metrin päässä vaalihuoneistosta. Miksi siis vaivautuisin ennakkoäänestämään parin-kolmen kilsan päähän (suuntaan jonne en muutoin olisi menossa), jos tiedän olevani vaalipäivänä kotona. Toimitus oli sujuva; klo 9.10 paikalla ei ollut lainkaan jonoa, vaan pääsin suoraan piirtämään numeron. Kotikotoa opitun mukaisesti olin tietysti laittanut äänestykseen vähän siistimmät vaatteet päälle ja latasin mutteripannun ennen lähtöä valmiiksi, jotta sain heti palattuani keittää vaalikahvit. Sain tässä viikolla uuden passin, joten sitäkin pääsin heti ulkoiluttamaan, tosin vanhentuneellakin olisi vielä saanut äänestää.

Vaalivalvojaiset... teininä naureskelin vanhemmilleni jotka liimautuivat telkkarin eteen koko illaksi seuraamaan ääntenlaskua. Ketä mokoma muka kiinnostaa? No näköjään nykyään esim. mua... Vähän kauhunsekaisin tuntein tässä odotellaan, mutta toisaalta, jos nyt mikään sinimustaliike ei sentään vaaleja voita, niin tuskin tässä kannattaa yöuniaan menettää vaikka tulos olisikin itselle epämieluisa. Demokratiassa kansa ei mielestäni voi äänestää väärin. Se voi äänestää jonkun näkökulmasta tunteella tai oudoin perustein, mutta ei väärin. Sillä mennään mitä illalla saadaan. (Varaan kuitenkin räksytysoikeuden.)

Kaikenlaista muutakin piti tässä tänään saada periaatteessa aikaisiksi, mutta aika huteralta näyttää. Kun ei huvita tehdä mitään (vapaapäivänä) nii ei sit tehdä mitään. Ehtiihän sitä.

Kävin itse äänestämässä ennakkoon, koska en tiennyt missä olisin tänään. Aina on todennäköistä, että olisin vaalipäivänä esimerkiksi vanhempien luona toisella paikkakunnalla.
Vähän kyllä kauhunsekaisesti odotan tuloksia, TV ja tulosilta auki täälläkin. Melkein mitä hyvänsä muuta, mutta ei persuja ainakaan suurimmaksi. Pelailen sivussa Simssiä ja kirjoitan päivän sivun gradua. Nukuin neljän tunnin päikkärit. Join tänään vähemmän kahvia kuin eilen, mutta olen huomattavasti pirteämpi, ehkä niiden päiväunien takia.

Nyt kun useamman päivän päänsärky on ohi, kuuluu taas (vaihteeksi) ihan hyvää. Joskin eilen sain huomata, että verenpaine voi nousta hetkenä minä hyvänsä ja sarvi voi pukata otsaan ihan arvaamattomasti. Eilen olin ärsyyntynyt ja vihainen. Tänään jo seesteisempi ja lievästi huvittunut. Siis onhan ihan normaalia vaihtaa kuulumisia ja läheisille ihmisille tulee kerrottua vähän kesä/lomasuunnitelmiakin. Kerron että matka varattu ajankohtana x ja ohjelmassa y. Ei mielestäni kukaan järkevä ihminen ryntää tabletille ja totea että "mahtuuko mukaan" ja "minä tulen kanssa." Ei ainakaan anoppi! Mutta näin siinä eilen kävi. Meinasi hittolainen pudota silmät päästä. Vapaa maa, mutta äly hoi silti.

Kadun totaalisesti että avasin suuni. Mitään ei näköjään voi vain turista. Olisin halunnut mennä ajassa taaksepäin ja elää sen tilanteen uudelleen, päättää olla sanomatta mitään. Yöllä sitten valvoin kaksi tuntia ja mietin mitä voisi tehdä. Täytyy tässä vaiheessa (kun matkan loppulasku tulee jo ihan pian) vain tyytyä kohtaloonsa ja kärsiä tästä tyhmästä päästä. Olen itse saanut tehdä töitä, jotta kroppa ja jalat kestävät keskitason vaativan vaelluksen ja silti jännitän että siellä pysyy terveys kaikin puolin kunnossa. Anoppi vain totesi että eipä ole tullut paljoa talvella liikuttua, eikä vaivautunut selvittämään edes ohjelmaa tarkemmin. Me sitten lähdimme jo bussilla kohti kotia ja salaa toivoimme että hän ei ehkä sittenkään tule mukaan.

Ei vain pokka riittänyt sanomaan että seis, tämä on meidän matka.
Koska - tätä ei voinut millään arvata, että kävisi näin.
Ei ole kohteliasta eikä fiksua toimia noin. Ei edes kysynyt että mitäs jos tulisin mukaan. Ei mitään sellaista.
Voi apua.

Olisi ollut kiva pitää lomaa ihmisestä, joka aiheuttaa stressiä.

Kuuluu erinomaista - sekä minä että mussu nukuttiin viime yö hotellissa ja perillinen oli isovanhempien hellässä huomassa. Sitä vaan ihmettelee, miksei ole toteutettu tätä aiemmin?

Tekemisistäni pelkkää arvosteltavaa löytävä, niskaani tuomionjulistuksia aamuisin naamani näkyviin ilmestymisen tai ääneni kuulemisen takia tiuskiva ja asunnon ovia kiinni vetelevä rakas isäni (jolle olen velkaa kaikesta) on alkanut kohdella minua kuin saastaista ja hyppii asunnossa ohitseni kuin minulla olisi tarttuva tauti, eikä enää perjantaina loppuillasta puhunut kanssani vaan on osoittanut nurkkaan ahdistetun eläimen käytöstä, vaikka minä olen pyrkinyt korjaamaan välejämme lähestyen häntä tauoilla rauhallisesti ja äärimmäisen hellävaraisesti, yrittäen kysellä mikä hänellä on ja miksi hän toimii niinkuin toimii. Uskoutua hän ei kuitenkaan osaa, olipa käynnissä mykkäkoulu tai ei.

Uumoilen, etten merkitse hänelle enää yhtään mitään myönteistä ja hän tosiaan onkin kieltänyt minut tällä viikolla poikanaan jo useaan kertaan ja tehnyt muuta henkistä sekä ripauksen fyysistäkin väkivaltaa minua kohtaan.

Kuinka ollakaan, olen lisäksi saanut hiljattain kolme vahvaa eri tietoisuustason kokemusta siitä, että rakas edesmennyt äitini ei enää vieraile luonani vaan on lähtenyt pois.

Näinkään ollen minun ei ole vaikea uskoa tiettyyn hirvittävään mutta kaikki nykykokemukseni yhdessä selittävään vastaukseen siitä, mitä olen mennyt ottamaan itseeni ja minkälaiseen armontalouden tilaan olen joutunut tehtyäni väärän johtopäätöksen aiheuttamassa paniikissa elämäni karmivimman erehdyksen maanantaina 19.12.22 (useista oudoista varoituskohtaamisista ja johdatusilmiöistä huolimatta). Elämästäni on tullut täyttä painajaista niin asunnon sisä- kuin ulkopuolellakin.

Gradu etenee ihan oikeasti. Tarvitsen enää 5- 10 sivua (joista viisi on uutta tekstiä ja loppu mahdollista editointilisää ja yhteenvetoa). Tuntuu oudolta myöntää, että olen loppusuoralla. Ikuisen suon toinen laita häämöttää sittenkin. Pitää vain jaksaa rämpiä sinne asti. Aikaa on jäljellä kolme viikkoa, eikä ole mikään tulipalokiire kuten kandin kanssa, jonka kirjoitin hermoromahduksen partaalla lähes kokonaan viimeisten kahden ja puolen viikon aikana. Usko on meinannut loppua kesken ja tehnyt mieli heittää tietokone ikkunasta ja muuttaa erakoksi Lappiin.
Aiheen rajaaminen on ollut suurin haaste, koska nämä pitää nykyään survoa alle viiteenkymmeneen sivuun. Eniten on ärsyttänyt joutua poistamaan jo kirjoitettuja osuuksia ja sitten muokattua tekstiä niin, että en viittaakaan aiheisiin, joita en aiokaan tutkia. Tuntuu, että ei ole muuta elämää ja koko ajan aivot pyörittävät jotain uutta ja jännää teoriaa läpi. Olen väsynyt ja ärtynyt ja näen koko ajan painajaisia.

Rekisteröidyin Urbaaniin sanakirjaan (arvatkaa millä nimimerkillä), koska sieltä puuttui sanan ketkutella määritelmä.

Olen yhä ylpeä panoksestani Urbaanissa sanakirjassa käsitteestä "protu" yhdeksän vuotta Hathaldirin version jälkeen.

Lähetin yhdistyksen jaostolle spostia kun kuulin, että lähikaupungissa järjestetään viikonlopputapahtuma ja sinne kaivataan yövalvojia. Ei mitään vastausta. Olin ajatellut parin vuoden päästä hakeutua ohjaajaksi aikuis- tai sennuleirille, mutta nyt harkitsin uudelleen. Pitäkööt tunkkinsa. Kun kerran valitetaan ilmakitaroinnin aiheuttamasta meluhaitasta, ei ikinä enää luoteta.

Voi juma mikä päivä, olisi kannattanut vaan nukkua tämän päivän yli suoraan keskiviikkoon.
Ensin aamulla koira oksensi kotona ja melkein myöhästyin töistä sen takia.
Sen jälkeen muljautin polveni (vanha vamma) autoon istuutuessa. Polvi on nyt sitten pari päivää kipeä.

Viikonloppuna alkoi hammassärky. Särkyä ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän paljon ja arvoin, että menisinkö lääkäriin vai en. Päätin kuitenkin mennä kun ajan sain ja kappas, kappas vanhan juurihoidetun hampaan alle on pesiytynyt tulehdus! Särkylääkkeitä, antibioottikuuri ja aika kirurgille hampaan poistoon. Tämän päivän hammaslääkäri ei edes uskaltanut alkaa poistamaan hammasta, koska ennakoi röntgenkuvan perusteella poiston olevan niin hankala. Lisäksi tulehdusta on hyvä hoitaa ensin pois.

En kyennyt tuntemaan minkäänlaista ärtymystä, kun minua retuutettiin eilen minua painavampien ihmisten toimesta ja sain naarmuja ja jäsenten jäykkyyttä.

En tunne enää juuri minkäänlaisia tunteiden liikutuksia lukuunottamatta harvojen musiikkikappaleiden nostalgista vaikutusta mistä saan vielä pikkuhetkeksi kyyneleet aikaan kun alan puhumaan syntyneistä assosiaatioista.

Siksikin sieluni tila epäilyttää kovasti, etenkin kun muistaa minkä unen näin viime vuoden alussa sekä minkäteemaisiin enteisiin ja kohtaamisiin törmäsin useammankin kerran sen loppua kohti. Sekä tietenkin sen gadoliniumin (ja mitä muuta siinä joukossa sitten onkaan ollut), nykyiset VALJUT uneni sekä tietyt TOISTUVAT päivittäiskokemukseni oveni ulkopuolella...

Läheisyydestäni, kosketuksestani ja mahdollisesti jopa äänestänikin nykyään pelottavasti inhotus- ja sydänoireita saava isäni linnoittautui aamulla taas huoneen oven taakse kun yritin lähestyä häntä ihmisten tavoin, ja sitten säntäsi pyytelyistäni huolimatta ulos tiettyyn paikkaan puuhaamaan minua pois asunnostaan ja nyt joudun taas poistumaan pihalle ettei liikkumavapauteni vaarannu. Isäni on tehnyt selväksi, että jos hän saa minut häädettyä pihalle vielä kerran, niin se on viimeinen kerta eikä hän päästä minua enää lapsuudenkotiini takaisin.

Nyt on täysin selvää, missä hengellisessä tilassa olen tällä hetkellä 19.12.22 tekemäni hirvittävän anatomisen erehdyksen tähden. En tiedä varmasti, milloin pystyn olemaan tännekään yhteydessä. Tämä saattaa olla viimeinen viestini (toistaiseksi) mikäli asiat menevät jälleen tänään huonosti. Tilanteeni pahenee ulkopuolisten voimien takia koko ajan kaikista vastakkaisista yrityksistäni huolimatta. Kiitos teille kaikille, rakkaat kontulaiset sekä etenkin Se Yksi.

@Constantine , mene mahdollisimman joutuin päivystykseen. Tilanteesi alkaa olla niin kriittinen, ettet selviydy omin avuin. Mielesi tuntuu kulkevan samoja epätoivon latuja, kuin mitä minulla oli tammikuun 2015 lopulla ennen itsemurhayritystäni. Ajattelin että elämäni oli tuskaa, se tulisi aina olemaan tuskaa ja elossa olemiseni tulisi aina tuottamaan tuskaa kaikille läheisilleni. Olen nykyään hyvin kiitollinen siitä, että jäin henkiin tuolloin ja seurannut sairaalajakso jäi toistaiseksi viimeisekseni.

Oli fyysinen terveydentilasi sitten millainen tahansa, linkittyy tällä hetkellä siihen luullakseni mielentila, jota kutsutaan lääketieteessä nykyään vaikeaksi masennukseksi. Vaikka se olisikin selitettävissä pelkäksi terveeksi reaktioksi olosuhteisiin, on se tila myös hengenvarallinen. Fyysiseen haittaan, sairauteen tai vammaan voidaan löytää ratkaisuja tulevaisuudessa, vaikka tällä hetkellä tilanne näyttäisikin hirvittävältä. Ja kyllä minullakin elämäntilanne näytti ratkaisemattomalta reilut kahdeksan vuotta sitten, kun edellisen noin puolen vuoden aikana olin ollut kahdesti sairaalassa psykoosijakson takia. Kuitenkin tällä hetkellä sinnittelen jo yhdeksättä vuotta ilman psykoottisia oireita, vaikka antipsykoottinen lääkitys on tänä aikana puolitettu. Elämäni on varsin laadukasta nykyään, vaikkei se täytäkään kaikkia yhteiskunnallisia normeja. En olisi saattanut kuvitella tällaista tulevaisuutta kahdeksan vuotta sitten. Toivoa on, vaikkei sitä näkisikään.

Kiitos, Kointähti. Erehdyt kuitenkin tulkinnassasi, koska en ole masentunut vaan ainoastaan kauhuissani siitä mitä tiedän nykyään itsestäni ja todellisuudesta ympärilläni. Jotkin asiat ihmisten arkipäiväisen kokemuspiirin takana ovat sittenkin totta, vaikka useimmat meistä eivät haluaisi sitä kuvitella. Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia — olen ainoastaan järkyttynyt siitä etten pysty menemään takaisin ajassa ja korjaamaan joulukuista virheliikettä josta niin moni kohtaaminen yritti minua varoittaa, mutta tuolloinen krooninen unettomuus ja loitsun tavoin hypnotisoivaa korvakappaletta pyörittänyt pulssitinnitus olivat turmelleet mm. lähimuistini äärimmäisen kohtalokkain seurauksin. En tule milloinkaan tappamaan itseäni tai toisaalta syömään minkäänlaisia neuroleptejä, mikäli se minusta riippuu.

P.S. Suosittelen täydellä tiedolla täälläkin kaikille, että alkaisitte lukea Raamattua, kohdelkaa läheisiänne kuin he olisivat Jumalan erityissuojeluksessa, antakaa almuja, lopettakaa kaikenlaiset pahat puheet, katukaa syntejänne, käykää ehtoollisella säännöllisesti ja rukoilkaa Jumalalta sääliä, anteeksiantoa, varjelusta ja hänen johdatuksensa (Job 33: 14+) huomioimiskykyä sekä tahtoa toteuttaa hänen Sanaansa, kiittäen Jeesuksen nimessä. Harkitkaa edes että tekisitte osan näistä!