Mitä kuuluu?

Kehotan @Arwen Undomiel Iltatähti'ä kuuntelemaan Kointähteä. Oma kokemukseni ei riitä sanomaan, miten sinun pitäisi lääkityksen kanssa toimia, mutta toivon, että otat asian vakavasti, koska kyse on elämästäsi. Olen tietysti surullinen ja vihainen, etteivät mielen sairauksista kärsivät aina saa tarvitsemaansa tukea lääkityksen etsimiseen, vaihtamiseen ja lopettamiseen.

Mutta tosi kiva kuulla, että Jyväskylästä löytyi unelmatyö! Tervetuloa tänne! Jos haluat, että hirvittävän söpö koira katselee sinua etäältä uteliaasti ja epäluuloisesti mutta ei missään nimessä anna silittää pehmoista turkkiaan, niin minä ja koirani järjestämme mielellämme tällaisia tapaamisia. :)
 
Olen samaa mieltä. @Arwen Undomiel Iltatähti, nyt ihan totta varovasti. Psykoosin toinen vaihtoehto on yhtäkkinen humpsahtaminen takaisin todella syviin vesiin, koska aivot saattavat yhtäkkiä tehdä sellaisenkin tempun, varsinkin nyt, kun kemiallinen epätasapaino ja epätottumus vallitsee. Hienoa kuulla, että saan Jyväskylään lisää kontukavereita c: nähdään ehdottomasti jossain välissä. :)
 
Kiitos vinkeistä! Teillä on varmasti kokemusta moninkertaisesti omaani nähden, en kuitenkaan tässä tapauksessa ole ottanut varoituksia kuuleviin korviini. Olen kuitenkin tähän mennessä oikein tyytyväinen päätökseeni. Lääkitys ei oikein tehnyt minulle mitään hyvää missään vaiheessa. Vähän tasaisempaa ehkä oli, mutta tasaisen hirveää lähinnä ja kesällä olin itsemurhan partaalla monta kuukautta. En ole valmis vaihtamaan idearikkautta, kiinnostumista ja inspiraatiota jatkuvaan elämänilottomuuteen ja masennukseen. En ole valmis tekemään sitä, koska sellaisessa tilassa en halua elää. En vaikka joku väittäisi, että se on terveempää. Koen mielummin ylä-ja alamäet ilman filtteriä. Olen kuitenkin terapiassa ja elämäntilanteeni on tähän tarkoitukseen parempi kuin koskaan aiemmin. Minä selviän tästä kyllä, enkä jaksa olla edes huolissani. Olen selvinnyt paljon pahemmastakin. Olen oikeastaan hyväksynyt tämän sairauden ja sen, että minun pitää sen kanssa elää todennäköisesti loppuelämäni. Se on minulle ihan okei. Niin kauan kuin muistan on elämäni ollut tosi vaikeaa ja sisältänyt supervaikeita jaksoja, jolloin elämäni on ollut hiuskarvan varassa. Se olkoon niin. Osaan käsitellä sitä, olen sen kanssa sinut. Joskus hetkittäin tämä tuntuu äärimmäisen epäreilulta ja raastavalta, mutta saan tuntea niinkin. Ehkä joskus otan ilolla vastaan kaikki minulle tarjotut pillerit, mutta juuri nyt en halua tuhlata yhtään sekuntia saati useita vuosia elämästäni siihen, että etsin jotain maagista oikeaa lääkekomboa, jota ei sitten kuitenkaan löydy ja kärsin ihan turhaan. Varsinkin kun psykiatrille on tässä kaupungissa usean kuukauden jono. Psykoosiin en jaksa uskoa, sellaiseen ei ole minulla aiemminkaan ollut taipumusta. Ja jos olen väärässä niin sitten olen väärässä. En jotenkaan nyt osaa ihan täysin selittää tätä tunnetta, mutta olen todella kyllästynyt. Ja eniten olen kyllästynyt jatkuvaan synkkyyteen. Haluan olla taas se minä, joka innolla selittää vanhemmilleen, joita ei voisi vähempää kiinnostaa jostain uudesta musikaalista, minkä on juuri löytänyt ja kirjoittaa neljältä yöllä uutta biisiä. Haluan kasvonilmeeni, ääneni ja iloni takaisin. Olen siksi valmis ottamaan riskin. Koska ilman näitä asioita en halua elää. Zombina en halua elää.
 
Ymmärrän @Arwen Undomiel Iltatähti täysin kaipuusi elämänmakuiseen elämään, ja kunnioitan haluasi päästä eroon lääkkeistä. Kuitenkin olet pyrkinyt irrottautumaan niistä tosi rajusti ja nopeasti. Täytyy muistaa, että hermosto välittäjäaineineen mukautuu psyykelääkkeisiin, ja vaikka lääkkeistä luopuu, kestää järjestelmällä kauan aikaa ennen kuin se on kunnolla palautunut. Ja lääkkeiden lopettamisen ja palautumisen välillä on toipuja vaaravyöhykkeessä.

Ei kannata myöskään luottaa liikaa siihen, että koska ei ole mennyt psykoosiin vaikeammassakaan tilanteessa, ei mene sitä nytkään. Keväällä 2009 olin jo 28-vuotias, enkä ollut koskaan tarvinnut mielenterveydellistä apua. Vuoden 1999 armeijakokemus oli myös ollut paljon koettelevampi henkisesti kuin myöhemmät ajat, joten ajattelin selviytyväni hammasta purren nytkin. Olin kuitenkin äärimmäisen motivoitunut jatkamaan hyvin menneitä opintojani psykologian laitoksella, ja silmissäni siinsi kirkkaampi tulevaisuus. Silti romahdin, enkä sen jälkeen kyennyt palaamaan enää opintoihin.

Toivon, että minun tieni ei ole sinun tiesi, Arwen.
 
Erittäin huono MT-kausi menossa. Olen tyytymätön kaikkeen ja itseinho on hirveä. Tunnen oloni täysin epäonnistuneeksi. Nukun yli 10h per yö, koska masentaa ja ei vaan jaksa.

Olen kateellinen kaikille kavereilleni, jotka ovat elämässä saavuttaneet asioita paljon paremmin kuin minä. Täytän 29 maaliskuussa ja minulla ei vieläkään ole työtä, jolla elättäisin itseni. Nykyinen työpaikka on aivan ihana, työporukka mahtava, työ mielekästä, mutta sitä ei koronan vuoksi ole kokoaikaisesti tarjolla (tällä hetkellä teen töitä lähinnä viikonloppuisin).

Haluaisin muuttaa isompaan asuntoon, mutta se ei onnistu pelkästään yhden ihmisen tienatessa Oikeasta Työstä. Yritin opetella koodausta ja sain yhden kurssin käytyä suurella vaivalla, koska olen liian tyhmä siihen(kin). Emt vahvasti sellainen olo, että en osaa yhtään mitään.

Oikeastaan suurin surunaiheeni on juuri se, että olen vaan niin kateellinen p***a, jolle ei mikään riitä. Kihisen vaan ahtaassa asunnossa ja haaveilen jos olisi edes yksi huone enemmän, että saisi pelikoneet sinne, ja oikea keittiö jossa olisi Tilaa Tehdä Asioita.

Onneksi on edes lääkitys kohdillaan että saan tehtyä asioita ja ensi viikolla on taas joulutauon jälkeen pitkästä aikaa terapiaa.
 
Mielialat on heitelleet viimeaikoina yllättävän paljon. Pääosin olo on ollut innostunut ja positiivinen, mutta olen kyllä kiinnittänyt huomiota siihen, etten oikein meinaa saada mitään aikaiseksi ja välillä olo on jotenkin "tyhjä". No en mä siihen ole niin paljoa huomiota kiinnittänyt (mitä nyt välillä ärsyttänyt). Olen kärsinyt pahasta päänsärystä ja muista fyysisistä oireista aika pitkään ja pistin väsymyksen sitten sen piikkiin. Noh, eilen kävin metsässä ottamassa kuvia biologian tutkielmaa varten ja vähän huolestuneena pistin merkille, että olo oli taas väsynyt, vaikka yleensä ulkoilu virkistää ja olen nukkunut ja syönyt kuitenkin viime aikoina ihan hyvin.

Kotiin päästyä se olikin sitten helvetti irti. Siis aivan yhtäkkiä iski hirveä uupumus ja paha olo ja sorruin sitten (3 vuoden tauon jälkeen) itsetuhoiseksi. Suihkun jälkeen olo vähän helpotti, mutta vieläkin tuntuu, että en oikein pysty olemaan täysin iloinen ja jatkuvasti itkettäisi. Ja eiköhän ensi viikolla ole koeviikko ja se tutkielmakin pitäisi saada keskiyöhön mennessä valmiiksi. Ei olisi voinut huonompaan aikaan sattua. Onneksi on kuitenkin ihana kaveri, joka tarjosi apua ja takavarikoi multa nyt toistaiseksi kaikki teräaseet ja tulitikut.
 
Teen tällä hetkellä suurta, taistelutahtoa nostattavaa laulua Malmin lentoaseman puolesta, ja huhheijaa kun on vaikea työ. Miten saada täysi faktateksti ymmärrettäväksi ja kansantajuiseksi, ja miten tehdä lyriikoista sellaiset, ettei teksti ole vain yksi monotoninen lista säilyttämistä puoltavista syistä.
Viikon päästä on C-tutkinto. Vieläkään en osaa jännittää kunnolla. Jännitys tulee sellaisina ihmeellisinä köntteinä.
Kalenteri on täynnä, ja aikaa tuntuu olevan vähän. Ensi viikko on todella kiireinen, ja päivät ovat sellaisia 7-20 päiviä. Onneksi tänään on parin suuren asian deadlinet, ja viikon päästä hommat vain vähenevät. Olen myös kikkaillut luentotehtävien kanssa ja palautellut niitä etukäteen, koska osaan luentojen asioita jo ennestään. Koska harvinaisesti tällä luennolla ei ole läsnäolopakkoa, vaan tehtävien palauttaminen riittää, olen saanut vapaa-aikaa. Tai no, en oikeastaan, kun se täyttyy kaikesta muusta välttämättömästä, mutta asioita ei kuitenkaan tarvitse tehdä yötä myöten.
 
Olen hoitamassa samojediä. Olen harjoitellut tänään klassista pianoa pari tuntia. Ja en vaan enää millään jaksaisi pysyä edes hereillä, vaikka ulkona on mitä upein pakkaspäivä ja koira joka kestää kylmyyttä. Olen nukkunut jo tunnin päiväunet, enkä jaksa evääni liikauttaa.
En olisi uskonut, että tutkinnon tekeminen purkautuu näin kovana fyysisenä väsymyksenä. Väsyttää niin paljon että olen lähes nukahtanut jo seisaalleni tänään. Voiko koulutunteja ohittaa siihen perusteeseen vedoten, että väsyttää tosi paljon?
Hirveästi tekisi mieli piiskata itseään, kun samojedin omistaja on samalla rakkain piano-openi, jolla on upea flyygeli jolla harjoitella. Ja huomenna on taas pianotunti. Ainakin olen harjoitellut flyygelillä useamman tunnin viimeisen kolmen-neljän päivän aikana.
 
Kyllä minusta stressin purkautumisesta johtuva väsymys on asioita jotka pitäisi voida ainakin sanoa ääneen. Puolinukuksissa ei varmasti myöskään saa tunneista mitään irti. Vaikka ei vapautusta saisi niin onhan se huomion arvoinen asia.
 
Kävin hiihtämässä tänään kaverin kanssa. Oli varsinainen operaatio päästä Laajavuoren huipulle, mutta lopulta maisemat kyllä kannattivat. -13, aurinkoista ja ei juuri tuulta, yhteensä hiihdimme varmaankin kuusi ja puoli tai seitsemän kilsaa puolessatoista tunnissa. Ihan hyvä alku, kumpikaan meistä ei ole hiihtänyt mitenkään aktiivisesti, mutta tästä se taas lähtee. Pääasia onneksi ei ole urheileminen tai suorittaminen, vaan ulkona oleminen.
 
Sain jostain taas päähäni tarkastaa, mikä meno täällä. Edelliskerrasta onkin jo melkein neljä vuotta. Sitä edellisestä 12 vuotta. Huomaan kaipaavani keskustelufoorumeita, niissä kun on ihan oma maailmansa. Että moi taas, Kontu! 🖤

Kuuluu ihan hyvää! Tulin pariksi päiväksi lapsuudenkotiini lepäämään uuvuttavan apurahahakemus-mayhemin loputtua. Kissa purisi päälläni koko viime yön. Tänään oon käynyt hangessa ja hiihtämässä. Sisko on kiva.

Yritän löytää taas runollisen mielentilan. Hakemukset saa mut ajattelemaan hakemuskielisiä lauseita. Se on harmaa mielentila se.
 
Siitä ei ole pitkää aikaa kun mietin missä @Insa mahtaa nykyään hiihdellä ja mitä hänelle kuuluu :) Olen miettinyt sitä aika usein vuosien varrella. Eli tosi kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa.
 
Olen elämäni ensimmäisessä opetusharjoittelussa, ja yhtäkkiä olen ihan eri ihminen.
Normaalisti en pidä meteliä antirasistisesta toimimisesta. Toimin parhaani mukaan, että arjen tilanteissa uskallan puuttua rasistiseksi katsomiini tilanteisiin, mutten ole se, jonka instagram täyttyy aktiivisesta valistamisesta. Minulla on niin iso sisäinen työ tehtävänä itseni kanssa, että koen tekopyhäksi muille saarnaamisen.
Mutta nyt yhtäkkiä silmieni edessä on 30 kappaletta 12-vuotiasta oppilasta, jotka eivät tiedä olevansa äärettömän onnekkaita. He elävät yhdellä Helsingin vauraimmista alueista, käyvät koulua arvokkaan näköisissä vaatteissa, ja tunnin aiheena on rap ja hiphop. Sisältäni astuu joku pieni kansankynttilä, jonka on saatava kertoa, miten suuresta epätoivosta, jengimellakoista, ulkopuolisuuden ja vihan tunteista on kummunnut nykypäivän valtavirtagenre. Ja että kun genreä kuuntelee ja tekee, pitää olla tietoinen siitä, että meillä vapailla ihmisillä on suuri etuoikeus, kun voimme vain opetella asioita kliinisessä luokkatilassa. Kun meidän ei tarvitse olla kaduilla kokemassa asiaa.
Havahdun yhtäkkiä vastuuseeni. Lasten on saatava tietää, se on heidän oikeutensa, useammastakin syystä: heistä tulee empaattisempia ja oikeudenmukaisempia, he eivät käy sitä samaa sisäistä taistelua etuoikeudestaan samassa mittakaavassa. He oppivat muuttamaan maailmaa ja olemaan rohkeampia. Ja siksi aion tästä eteenpäin harjoittelussa kertoa aina kuunneltavan musiikin taustan: kuka soittaa ja miten soittajat ovat vaikuttaneet länsimaiseen populaarimusiikkiin. Aion antaa tunnustuksen jokaiselle vähemmistön tekijälle ja tuoda sitä aktiivisesti esiin, ja voin toivottavasti omalta osaltani vaikuttaa siihen, että yhdenvertaisuus ja empaattisuus kasvaa.
 
Tuohon voisi ehkä lisätä vielä sen, että monen mielestä esimerkiksi valkoinen rap-artisti syyllistyy hyvin hyvin herkästi kulttuurivarkauteen. Kannattaa siis miettiä, kelle räppärille rahansa antaa, jos musiikkia hankkii omaan kuuntelukäyttöönsä, ja jos itse haluaa räpätä, kannattaa miettiä vielä tarkemmin, miten sen tekee, ettei päädy vain ottamaan jo muutenkin poljetulta ja marginalisoidulta kulttuurilta. Sama koskee muitakin musiikkigenrejä, jotka ovat peräisin tavalla tai toisella hauraassa asemassa olevilta vähemmistökultuureilta.

Kaikkea musiikkia ei ole tarkoitettu meidän etuoikeutettujen esitettäväksi. Aihetta käsitellään mielestäni hyvin esimerkiksi tässä Washington Postin jutussa.
 
Joo, juuri tällä hetkellä siitä on paljon puhetta. Esimerkiksi Paleface on hyvin aktiivinen tässä työssä. Hän on valinnut jopa rap-artistinimensä "kalpeanaama" tältä pohjalta.
Kyseisessä tilanteessa toki aikaa on rajallinen määrä, koska 12-vuotaiden keskittymiskyky ei kuitenkaan ole vielä aikuisen tasoa, joten päätin esittää asian heille sopivammalla tavalla. Jätin pois talouden ja käytännön nyanssit ihan tietoisesti, koska kyseessä oli kuitenkin musiikin tunti, jossa historia on osa tunnin aihetta. Ja sitten, kun en itsekään tiedä kaikkia sanoja, joita rap-kulttuurissa ei ole hyvä käyttää (mutta tiedän että niitä on useampia), en lähde opettamaan jotain, jota en osaa. Mutta eiköhän heille tullut asian ydin selväksi.
 
Last edited:
Minulla on jo ollut pari viikkoa stressiä. Kevät voi olla yksi syy. En tiedä mikä keväässä on, mutta yleensä minulla on aina keväällä stressiä. Lisäksi opinnoissa on aika intensiivinen vaihe kun teen viimeisiä tehtäviä ennen ensimmäistä näyttöä ja aikataulu on aika paljon tiukempi mitä alunperin olin suunnitellut.
Ettei olisi liian kivaa ja helppoa niin verkkopankkitunnukset ovat olleet lukossa ja lapsen hoitoaikoja ei ole saanut varattua kesäkuun puolelle.

Nyt sain tänään avattua verkkopankkitunnukset, varattua maanantaiksi opintojenohjauksen ja soitettua lapsen päiväkodin johtajalle. Kun vielä olen saanut kirjoitettua vähän koulutehtäviä eteenpäin ja töissä kestävän kehityksen kartoitus on saatu käynnistettyä (kouluun liittyen) tuntuu että ehkä tänä viikonloppuna voisin käydä pitkälleen ja sulkea silmät ilman että päähän pälähtää heti kolme asiaa joille pitäisi tehdä jotain. Eli saisin nukuttua. Univaje myös lisää stressiä.

Kiva aloittaa nyt (torstaina) viikonloppu tietäen että se loppuu vasta tiistai-aamuna. Eli jos tänään saan nyt vielä vähän kirjoitettua koulutehtävää eteenpäin ja linnunpöntöt putsattua niin voin viikonloppuna hyvällä omallatunnolla keskittyä rentoutumiseen ja palautumiseen. Saunon kunnolla, hemmottelen itseäni ulkoilemalla rauhassa ja katsomalla jonkun leffan ja siinä sivussa voi ilman kiirettä pestä pari koneellista pyykkiä. Haluan myös No, joo vähän pitää purkaa seiniä vielä alakerrasta kun sähkömies kävi nyt purkamassa sähköt, mutta se on vaan kivaa kun työ on jo loppusuoralla ja näkee työn tulokset heti.
 
Välillä tuntuu että elämä on korttipeli jonka säännöt eivät ole oikein pelaajalle edulliset.
Kierroksen alussa jokainen saa tietyn määrän käsikortteja. Pelilaudalla on erilaisia kategorioita/alueita joille voi pelata korttejaan. Tietyille alueille pelaamalla voi saada auki uusia aluita mihin pääsee pelaamaan, mutta ne alueet mihin ei pelata tarpeeksi lukkiutuvat jossain vaiheessa.
Pelin alussa jokainen valitsee kaksi peruskategoriaa joille peliä aletaan rakentaa. Jos näistä jompikumpi tipahtaa pois putoaa pelistä.

Minulle on arvottu alkuun seitsemän käsikorttia.
Jos en pelaa jokaisella kierroksella työhön vähintään kolmea korteista se alue lukkiutuu. Jos pelaan neljä pystyn varmistamaan että jos jollain kierroksella en pysty pelaamaan sinne se ei heti mene lukkoon. Työ on kategoria josta saa välillä erilaisia pieniä etuja, kuten ekstrakortteja tai mahdollisuuden katsoa kaksi ja valita niistä. Käytännössä ainoastaan sinne pelaamalla pystyy nostamaan jaettavien käsikorttien määrää.
Koulutukseen pelaamalla pystyn saamaan auki uuden työkategorian jossa ehdot ovat paremmat. Vaaditaan yhtä paljon pisteitä, mutta ei välttämättä yhtä paljon kortteja joka vuorolla. Sieltä saa myös enemmän noita lisäbonuksia. Koulutukseen pitää kuitenkin tietyn kierrosmäärän ajan pelata 1-2 korttia joka kierroksella. Mitä arvokkaampia kortteja sitä nopeammin uusi kategoria aukeaa. Ja koulutuskategoria on auki vain tietyn kierrosmäärän ajan, joten sinne kannattaa useimmilla kierroksilla pelata kaksi korttia.
Olen siis näihin kahteen kategoriaan päätynyt pelaamaan seitsemästä kortistani 4-5 korttia.
Sitten tulee yheiskunnan vaatimukset-kategoria joka tässä vaiheessa saattaa yllättäen vaatia tietyn määrän pisteitä pelattavaksi sinne tai muuten seuraavan kierroksen korttimäärä laskee (ja sen nostaminen vaatii käytännössä sitä että luopuu useammasta kategoriasta ja syytä ekstraa työhön).
Sitten minulla on edessä valinta mihin pelaan 1-3 viimeistä korttiani. Koti, parisuhde, lapset, sukulaiset, harrastukset, ystävät/kaverit (olen onnistunut elämäni aikana keräämään tälle alueelle niin vähän väkeä että oikeasti sinne ei enää edes pysty pelaamaan kovin arvokkaita kortteja), unelmat, lepo ja terveys. Käytännössä yritän aina varata lapsiin jonkun melko arvokkaan kortin, mutta välillä ne arvokortit on pelattava jo työosuuteen tai yhteiskunnan vaatimuksiin. Lapset ja koti ovat minulla peruskategoriat, mutta lapsiin pelaamalla saa enemmän takaisin. Kotiinkin on silti pakko panostaa edes jotain jokaisella kierroksella.
Parhaimmillaankin minulle jää siis yksi kortti/ kierros pelattavaksi parisuhteeseen, sukulaisiin, harrastuksiin, ystäviin/kavereihin, unelmiin, lepoon ja terveyteen.

Jotenkin minusta tuntuu että pelaan tätä peliä väärällä strategialla. Olisiko kannattaanut peruskategorioiksi valitakin työ ja unelmat ja kasata niistä pelin ensimmäisen puolikkaan aikana 15 kortin peruskäsi ja vasta kun parisuhde-, lapset- ja kotikategorioilla alkaa olla viimeiset mahdollisuudet avataennen kuin lukkiutuvat lopullisesti ottaa ne mukaan peliin? Tuntuu että tällä tavalla pelaavat pärjäävät niin paljon paremmin. Se vaan kun minusta niiden pelaaminen on paljon tylsempää. Puoli peliä mustien maiden junnaamista ennen kuin saa avattua näitä lempeämpiä kategorioita joista alkaa jaossa saada myös punaisia kortteja.

Tai toinen vertaus elämästä.

Minä haluaisin täyttää elämäni repun kaikella ihanan mehevällä ja hyvällä. Omenoita, appelsiineja, päärynöitä, luumuja, banaaneja, avokadoja, mansikoita... Se olisi unelma.
Paha vaan että ne kasvavat kuilun toisella puolella. Minä tiedän että jos ryhtyisin työhön pystyisin rakentamaan sillan kuilun yli. Ongelma on siinä että kuilun reunalla seisoo ihmisjoukko katsomassa ja aina kun meinaan yrittää sillan rakentamista sieltä aletaan huudella että et pysty, et sinä osaa, ei tuo tule kestämään, tapat vaan itsesi, kannattaako sinne edes yrittää, miksi tämä puoli ei kelpaa, älä hylkää meitä tänne, käytä erilaisia ruuveja, miksi sinä noin teet, minä tekisin kyllä eri tavalla, ei se ruoho siellä ole vihreämpää, et kuitenkaan olisi siellä sen onnellisempi. Näiden huutojen lannistamana en viitsi edes yrittää. Niillä on niin suuri voima. Siksi tyydyn jäämään tälle puolen kuilua ja täyttämään reppuni, lantuilla ja nauriilla. Kyllähän niilläkin elää ja tarpeeksi työstämällä niistä saa hyviä. Joskus jos ei löydy lanttuja eikä nauriita kasaan reppuun vaikka kiviä ja keppejä ettei elämän reppu olisi niin tyhjä. Harmi vaan että kivistä ja kepeistä ei saa mitää hyötyä irti vaan ne ovat turhana painolastina. Joskus hyvällä tuurilla voi löytyä puolukoita. Ne ovat hyviä ja erityisen terveellisiä. Niiden voimalla jaksaa unelmoida, mutta silti ne ovat aina puolukoita. Mansikoihin verrattuna pieniä ja happamia.
Tiedän että minun lanttuni ja nauriini ovat hyviä verrattuna joidenkin raakoihin perunoihin (kaikilla ei ole edes tulta ja vettä niiden keittämiseen), mutta minun on asuttava kuilun reunalla ja juureksiani hiljalleen keitellessä nähtävä päivittäin miten ihmiset toisella puolella keräävät satoa joka olisi minun unelmani. Täyttävät reppunsa herkuilla ja vielä päälle syövät suoraan puusta ja maasta. Sitä katselen odotellessa oman soppani kypsymistä. Vieläpä tietäen että minullakin olisi mahdollisuus rakentaa se melkorin silta jos pystyisin vastustamaan ihmisjoukon painostusta. Mutta se on asia johon en vaan pysty.
 
Ylös