Mitä kuuluu?

Phuuh, tää viikko tuntuu niin pitkältä. Työpäivä 8/10, ja lapset aloitti hoidossa maanantaina. Viikonloppuvapaata odottaen.
 
Väsyttää. Puoliso on jatkuvasti ärtynyt, ahdistunut ja passiivis-aggressiivinen, ja mulla on iso seminaari tulossa hirveine työmäärineen. Koko syksy on mennyt harmaassa väsymyksessä, vaikka valoisiakin päiviä on ollut joukossa, ja väsymyskin alkaa väsyttää.
 
En saanut sitä työpaikkaa, johon olin haastattelussa. Eivät löytäneet sitten ketään sopivaa, riittävän kokenutta, kokeneeksi suunnittelijaksi. Nuoremman suunnittelijan löysivät ilmeisesti, mutta siihen mä olisin ollut puolestaan liian kokenut. Toisaalta, ehkä hyvä näin. Aloin vähän ahdistua siellä haastattelussa ja miettiä senkin jälkeen mm., että olisi vähän turhan pitkä työmatka.

Toisaalta pakerran parhaillaan uutta hakemusta: oman alan toimistoon, jossa hakevat taitavaa suunnittelijaa. Ihanan vapaasti ilmaistu: eli eivät hae vain yhdenlaista spesifeillä määritelmillä, vaan katsovat hakijajoukosta sitten parhaan, oli taitavuus sitten millä suunnalla tahansa. Muutenkin vaikuttaa innostavalta työyhteisöltä, uusi pari vuotta sitten perustettu toimisto, jolla monenlaisia projekteja.

Kaikenkaikkiaan on minusta helpompi hakea työpaikkaa, josta tietää heidän haluavan palkata jonkun, tarvitsevan jonkun, kuin hakea avoimilla hakemuksilla. Avoimet hakemukset, vaikka paljastaisivatkin parhaassa tapauksessa piilotyöpaikan, niin päätyvät todennäköisemmin "ei, emme tarvitse nyt juuri ketään" -vastaukseen.
 
Nettiinlonkeroituvuutensa sopivasti sotkuiseksi saanut kotikone on onnellisesti ammattilaisen arvioitavana ja istun itse kirjaston lämmöstä nautiskellen. Huomiseksi on luvattu koulutetun insinöörin arvio tilanteesta.

Olen melko varma, että onnistuin siirtämään ennalta turvaan kaikenlaisen tuottavan kansalaisen mielikuvitusta ylenmääräisesti kutkuttavan aikuisgrafiikan. Sekä piirretyt.
 
Last edited:
Olohuoneen remontti etenee. Yksinkertainen homma kun piti vaan vaintaa tapetit ja yhdelle seinälle laittaa valkokangasmaali. Mutta mikäpä remonteissa olisi niin yksinkertaista miltä näyttää? Ilmeisesti alkuperäosten tapettien laittaja oli sekoittanut liisteriin liimaa. Seinässä oli kaksi tapettikerrosta. Niistä ensimmäinen lähti oikein kiltisti, mutta toista ei oltu edes yritetty poistaa. Syy selvisi kun sitä yritettiin rapsitella. Lähti kipsilevyt suunnilleen samalla. Eli tuli puolen päivän turha työ sekä meni tasoitushommiksi. Remontti olisi ollut varmaan tänään valmis arkipyhästä huolimatta, mutta nyt ollaan vasta siinä pisteessä että tasoitetapetit laitettu vanhojen liimattujen päälle ja nyt olisi tarkoitus tasoittaa maalattava seinä ettei jää tapetin saumat näkyviin ja että videotykin kuva heijastuu seinään oikein. Sen sisäksi päästään pohjamaalaamaan muuta kolme seinää. Maanantaina jatkuu varsinaisella tapetoinnilla ja maalaamisella. Turhauttavaa. Eletään huoneissa joihin on kannettu nurkkiin kaikki olohuoneeseen kuuluvat tavarat ja tänään pitäisi tulla uusi kalusto. Mihin hempskuttiin me sekin tungetaan odottamaan! Pitää vaan yrittää ajatella että tämä on lyhyt vaihe siihen nähden miten pitkään saadaan sitten nauttia lopputuloksesta. Ja saadaan tämä kumminkin valmiiksi ennen joulua.

Jo jonkun aikaa hyvin nukkunut Spyro päätti tällä viikolla ettei olekaan ok nukahtaa kantoliinaan. Meillä on iltaisin täällä raivoava lohikäärmeenpoikanen. pitää yrittää keksiä jotain uutta niksiä...
Stressaa, ärsyttää ja väsyttää, mutta onneksi vielä toistaiseksi on sentään lumi maassa. Tosin tämänpäiväiset vesisateet varmaan vievät ne mennessään, mutta kyllä ne optimistisesti lupailevat taas lisää lunta myöhemmin. Tulisi nyt vaan pysyvä lumi ja oikea talvi. Viime talvi oli aika möllö vaikka lunta sentään onneksi oli. Sitä edellinen taas oli ihan katastrofi.
 
Väsymys, väsymys, väsymys: kaiken kovan uurastuksen, opiskelun, treenaamisen ja puhkumisen palkka. Jokainen laskuharjoitus, jokainen punnerrussarja, jokainen kämppisten sotkujen siivoustuokio, kaikki ne harjaannuttavat jotain osaa minussa - ja sitten minua väsyttää.

Hyvää harjoittelua pitää seurata hyvä lepo. Ja paljon ruokaa. Pitänee mennä kauppaan.
 
Ihan outo olo. Kolmatta päivää niska ja hartiat niin jumissa että päätä vihloo. Käytiin tänään Helsingissä katsomassa Hurjaruuthin talvisirkus ja Nova pääsi osallistumaan esitykseen. Jo pelkästään junamatkat, ravintolaruokailu ja tuo esitys olivat sellaisia asioita jotka saavat minut jotenkin erikoiseen mielentilaan, mutta kun siihen lisätään suunnitelmia jotka tehtiin päivällä ja peruttiin parin tunnin päästä, lähipiirissä tapahtunut yllättävä muutos joka asettaa yhden ihmisen minulla ihmeelliseen välitilaan jossa miettii jatkaako facebookkaveruutta, kuuleeko ihmisestä ehkä enää koskaan ja miten se vaikuttaa käytännön asioihin (ei draamaa, mutta aina se vaatii vähän totuttelua), uuden puhelimen odotus ja ajatus että pääsee tänään testailemaan (kirjoitin tästä aikaisemmin jännittääkö-topikkiin, mutta lyhyesti siirtyminen älyttömästä puhelimesta älylliseen on ollut aikamoisen tunneja ajatusmyrskyn takana), pettymys kun puhelin oli väärän värinen ja tieto että joutuu odottamaan luultavasti yli viikonlopun saamatta asiaa etenemään ja tästä seurannut turhautuminen ja harmitus ja siihen päälle katsoin elokuvan natsien keskitysleiriltä ja heti perään luin tämän. Yritin keventää tunnelmaa kuuntelemalla Harry Potteria tajuamatta siinä hetkessä että se ei ole enää alun keveitä kirjoja vaan toiseksiviimeinen (=menee aikalailla samaan teemaan leffan ja blogin kanssa).
Viime yökin oli aika kummallinen kun meillä oli yövieraita mikä on aika harvinaista ja lisäksi luulin kadottaneeni Mushun keskellä yötä. Tyhjän sängyn ääressä seisominen itsekin vähän nukuksissa kun aivot yrittävät prosessoida sitä mitä näkee, mutta eivät tajua sitä ja kaikki ajatukset siitä laitettiinko lapsi edes sänkyyn ja etsinnät ympäri huonetta pienen paniikin kasvaessa ja sitten helpotus ja huvittuneisuus kun löytää molemmat neidit ahtautuneena vierekkäin samaan pieneen pinnasänkyyn.
Aikamoinen tunnemyrskykoktaili yhdelle vuorokaudelle. Taidan mennä katsomaan millaisen unikoktailin tällaiset tapahtumat saavat aikaan.
 
Koko syksy on ollut kamalan kiireinen ja sujahtanut ohi ihan huomaamatta. Missäköhän olen ollut kun tuntuu, ettei ole jäänyt oikein mitään muistikuvia koko syksystä? Tämä viikko vielä pitää jaksaa pusertaa, ensi viikolla on (toivottavasti!) jo hieman rauhallisempaa, ja sitten on Joulu :heart:Rakastan joulua!
 
Nyt on henkisesti hakattu olo. Suoritin tänään pääsykokeiden takia useamman koulukokeen peräkkäin, kun koulusta on tullut poissaoloja. Teki tiukkaa. Positiivista on se, että ennen viimeisen kokeen tarkistusta minulla kaunis suora vitosia. Mutta pikkuhiljaa turnausväsymyksen merkit alkavat näkyä kyllä tässäkin hobitissa.
Metropolialta, kuten arvata saatoin, tuli hyväksymiskirje toiseen vaiheeseen. Toiseen vaiheeseen pitää opiskella teksti, josta keskustellaan ryhmässä. Sen lisäksi saa pitää musiikkileikkituokion lapsille. Tui. <3
Nyt sitten vain opetustuokiota suunnittelemaan. Ensi torstaina saan tietää, miten Siban kanssa kävi, ja lähden Jyväskylään pois Häslingistä. Keski-Suomesta menen Etelä-Pohjanmaalle ehostamaan isotätini vanhan maatilan. Ainakin maalaamista on runsaasti tiedossa. Mutta sen on tarkoitus olla sapattivapaani, kun minulla ei sellaista ole ollut pariin vuoteen työttömyyden ja pääsykoevalmistautumisen takia.
Sen lisäksi ärsyttää, koska pitää mennä lääkäriin hakemaan joku toinen e-pillerimerkki Zoelyn tilalle. Zoely kun on loppunut toimitusongelmista johtuen apteekeista. Huolestuttaa hieman, sillä Zoely on ollut täydellinen minulle: ei mielialavaihteluita, kasvanutta ruokahalua tai nesteen kertymistä elimistöön. Paino on pysynyt kurissa, ja niin on endometrioosikin. Toivottavasti suunta ei ole tästä alaspäin vaikka merkki vaihtuukin pariksi kuuksi.
 
Tavallisen pahantuulinen sunnuntaipäivä alkaa olla kohta takana. Kaikkea pientä ärsyttävää. Vähän stressiä, sotkuinen koti yms.
Lähdettiin sitten esikoisen kanssa tuulettumaan pyöräretkelle. Jyrkemmässä alamäessä kokematon Mushu menetti pyörän hallinnan ja tuiskahti ihan mukkelismakkelis kumoon pyöränsä kanssa. Kypärän otsa oli jäljistä päätellen ottanut osumaa asfalttiin (pitää hankkia uusi vaikka jäljet olikin pieniä), mutta onneksi kasvoihin ei tullut mitään jälkiä. Sen sijaan toinen pikkusormen kynsi taittui niin että on juurta myöten irti. Muutenkin kädet naarmuilla, mutta niistä nyt selviää. Hurjan reipas pieni vaikka ihan varmasti sattuu tosi paljon. Annettiin buranaa ja laitettiin kylmää. Lähtivät nyt Novan kanssa käymään päivystyksessä että saavat katsoa että kaikki on kunnossa. Lähinnä ettei siinä pikkusormessa ole murtumaa tai mitään. Huomenna pitäisi palailla kesän jälkeen hoitoon. Nyt on Mushulla tarina kerrottavana kavereille. Minun urhea pieni lohikäärmeenpoikanen. Itku tuli tietysti, mutta ei panikoinut ja itse talutti pyöränsä tienvieressä vähän turvallisempaan paikkaan kun odoteltiin että Nova tulee auton kanssa hakemaan lapsen ja pyörän kotiin. Olisi varmaan tarvittaessa polkenut kotiinkin, mutta ihan niin reipas ei kyllä tarvitse olla. Jos Nova ei olisi ollut kotona olisin varmaan ottanut Mushun tarakalle lastenistuimeen ja jättänyt lapsen pyörän vaan sinne tien viereen. Tai ehkä käynyt lähitalosta kysymässä saako pyörä olla vähän aikaa heidän pihalla. Ainakin tuo retki hoiti tehtävänsä siinä mielessä että enää ei ärsytä jokainen pikkujuttu.
 
En valitettavasti päässyt opiskelemaan haluamaani alaa eli maantiedettä, joten välivuosi kutsuu... Uskon välivuoden kuitenkin olevan minulle hyvä juttu, sillä onnistuin kuitenkin saamaan työpaikan (!) ja saan näin kerättyä vähän rahaa tulevaisuutta varten. Lisäksi aion vuoden aikana opiskella avoimessa yliopistossa maantieteen perusopintoja ja uskon opintojen olevan hyvää tuntumaa tulevaa varten. :grin: Jos ensi vuonna sitten pääsisi ylioppilastodistuksella suoraan opiskelemaan, kun todistusvalinta tulee. Ja tällä kertaa niihin yo-korotuksiin oikeasti lukisikin, kun tänä keväänä koko lukuloma tuntui menevän täysin hukkaan... Hurraa välivuodelle!
 
Tilannetietoja. Mushulla ei ollut kynttä lukuunottamatta mikään mennyt rikki. Kynsi tulee lähtemään irti (hyi, minua puistattaa aina kaikki kynsiin liittyvät vammat tosi paljon) ja siihen asti pitää pitää laastaria päällä. Tilalle pitäisi kasvaa ihan normaali kynsi. Vanhaa ei irroteta nyt vielä, koska se suojaa sormenpäätä ja uutta kynttä joka alkaa vanhan alta pikkuhiljaa kasvaa. Selvittiin siis aikalailla säikähdyksellä.
 
Minuakin puistattaa kaikki kynsivammat, mutta kun itselleni sellainen kerran sattui, se oli käytännössä onneksi vähemmän ällö ja puistattava. Muutamia vuosia sitten (jos ällöttää, niin älä lue)
sheivasin etusormen kynnen halki. Se oli aluksi kiinni sormessa halkeaman yhdeltä laidalta, mutta kiinnityskohta kasvoi ulos ja kynnen palanen, eli noin kolmannes koko kynnestä, irtosi. Iho sen alla oli yllättävän normaalia, vaikkakin vähän arkaa. Lopulta se ällötti muita enemmän kuin minua.
Toivottavasti siis Mushunkin kynsivamma paranee ilman suurempia tuskia tai traumoja. Sormia tietysti tarvitsee todella paljon, eikä lapsi välttämättä osaa varoa kipeää sormea ja kynttä yhtä hyvin.
Todella reipas lohikäärmelapsi joka tapauksessa. :)
 
En ole vähään aikaan kirjoittanut mitään mihinkään Vihreässä Lohikäärmeessä ja nyt tuli sellainen olo, että voisin kirjoittaa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet haastavia mutta uskallan taas olla jossain määrin positiivinen, vaikken olekaan sataprosenttisen varma siitä, mitä tuleman pitää.

Takataskussa on tosiaan musiikkitieteen kandin paperit Helsingin yliopistosta ja tuoreet muusikon paperit Jyväskylän konservatoriosta. En ole kovin innostunut aloittamaan maisteriopintoja musiikkitieteessä, joten ensi keväänä on haku taas Sibelius-Akatemialle sävellyksen/musiikinteorian pääaineisiin. Hain tänäkin vuonna musiikinteorian maisteriohjelmaan, mutta en ehtinyt/jaksanut muilta häsläyksiltäni valmistautua kokeeseen kunnolla ja se jäi sitten siihen.

Viime kuukausia on leimannut epävarmuus siitä, mitä edes haluan elämältä mutta kysyn itseltäni melkein päivittäin: "Mikä on minulle tärkeää juuri nyt?"

Se on saanut ajatuksiani selkiytymään. Minulla on ennen ollut tapana pyrkiä suunnittelemaan tulevaisuuttani/opintojani/työasioitani todella yksityiskohtaisesti tähdäten aina johonkin tiettyyn spesifiin lopputulokseen. Olen huomannut, että siitä on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedän kuitenkin edelleen, että musiikki ja sen tekeminen on minun juttuni. Aloin taas jakamaan omaa musiikkiani pitkästä aikaa ja tein sitä varten jopa Youtube-kanavan. Hullua.

Mitäpä muuta? Jos joku on jaksanut lukea tähän asti niin voisin vielä lisätä, että olen elänyt todella pitkän ajan vain omissa maailmoissani, ja viime aikoina olen taas hakeutunut ihmisten seuraan. Positiivista.
 
Päälle kuusi viikkoa terapiataukoa päättyy huomenna, ja samanmittainen tauko vapaaehtoisena vetämässäni keskustelupiirissä ylihuomenna. Kesäloma on ollut mukava, ja erityisen tyytyväinen olen siitä, miten olen pystynyt kokoamaan itseni parissa henkilökohtaisesti hankalassa paikassa. Psyyke ei ole lamaantunut enää kilpikonnapuolustukseen ja passiivisiin masennusoireisiin, vaan olen pystynyt käsittelemään ongelmiani.

Jää nähtäväksi, miten sopeudun jälleen säännöllisempään viikkorytmiin nyt syksyllä.
 
Pitäisi alkaa taas laittaa töppöstä toisen eteen opintopisteiden toivossa. Vähän hirvittää mutta eiköhän kaikki hyvin mene jos aikataulutan järkevästi enkä jätä viime tippaan niin kuin tein koko viime vuoden huonolla menestyksellä. Uteliaisuus on suurta mutta motivaatio opiskella kaikkea ei niin suurta, mikä aiheuttaa jossain kohti ongelmia. Mutta ehkä on parempi olla kiinnostunut monesta asiasta ja tutkia menemään kuin tylsistyä kotona ilman mitään tekemistä.
 
Jotenkin kuuluu kaikenlaista.

Eniten kuuluu musiikkia. Olen viettänyt viimeisen lauluworkshoppien jälkeisen viikon treenaamalla joka ilta vähintään 3 tuntia koululla ja se ilokseni oikeasti näkyy (tai siis kuuluu). Olen kehittynyt tosi paljon tosi lyhyessä ajassa ja tavoitteeni saada biisi nimeltä Astonishing musikaalista nimeltä Little Women kasaan lähestyy (saada kasaan = saada täydelliseksi). Olen onnellinen omista treeneistäni ja siitä että ohjatutkin jutut alkavat pian.

Oppitunneilla taas en jaksaisi käydä. Kun ei vaan kiinnosta. Lukio-opiskeluun on mennyt maku jo niin totaalisesti ja täysin. Haluan oppia ja pidän opiskelusta, mutta omilla ehdoillani ja omalla tavallani. Yksi koulupäivä siis nyt takana, hah ja nyt jo väsyttää se oikea koulunkäynti. Minulla ei ole kun pari hassua kurssia tässä jaksossa, mutta olen nyt niin äärimmäisen fokusoitunut musiikkiteatteriin, että tuntuu että kaikki muu hidastaa minua ja on tiellä ja esteenä.

En haluaisi yhtään sivuuttaa tänä vuonna itseäni ja sitä mitä oikeasti haluan. En mene mukaan mihinkään yo-kirjoituspaniikkeihin tai sosiaalisiin paineisiin. En ala, en halua ja tänä vuonna minä teen anteeksi pyytelemättä omaa juttuani ja olen oma itseni. Olisi jo aikakin. Minä olen päättäväisempi kuin koskaan. Ja myös taitavampi kuin koskaan. Ja paremmaksi tulen.

Tänään tuli wilma-viesti koulupsykologilta, joka pyysi tulemaan kertomaan "kuulumiset". Sanavalinnasta sain suurta hupia, mutta samalla mietin, kartoittaako hän avuntarvettani nyt. Varmaan. Minä en oikein tiedä. Toisinaan tuntuu, että pärjään vallan mainiosti yksin kun kerran on ennenkin pärjätty ja toisinaan tuntuu, että tarvitsisin kymmenen vuotta terapiaa, että pääsisin yli tähänastisesta elämästäni. Että mitä siitä sitten sanoisi. Aargh. Että jättäkää vain taas yksin, I've been through worse. En minä tiedä.
 
Ylös