Mielessä on todella paljon asioita tällä hetkellä.
Minua valvottaa stressi siitä, saanko yhden musiikin historian kurssin tämän vuoden lukujärjestykseen. Opintotoimisto oli ilmoittanut minut jo iltapäivän musiikkiliikuntakurssille, ja se menee historian kanssa päällekkäin. Teoriassa voisin saada vielä historian lukujärjestykseen, mutta se tarkoittaa että jonkun luokkakaverini on vaihdettava ryhmäänsä kanssani. Ärsyttää ja stressaa, siitä syystä, että ensimmäisenä vuonna ei saa opiskella muuta kuin pääinstrumenttia, laulua, ja pianolla säestämistä. Tilanne esim. huilistilla olisi, että hän opiskelee huilua, laulua ja pianoa. Mutta minulle tulee todella kevyt vuosi, koska ensimmäinen instrumenttini on laulu. Ja sitten asiat kasaantuvat seuraavalle vuodelle, kun ei voi päällekkäisyyksien takia suorittaa pakollisia kursseja alta pois. Turhauttaa myös, etten avannut suutani tarpeeksi ajoissa, sillä yksi kaverini joka on samassa tilanteessa eikä pelkää puhua muiden päälle, on varannut tästä ryhmänvaihdon "jonosta" ensimmäisen paikan.
Iloisiakin uutisia mahtuu elämään hirmuisesti. Piano-openi kosi poikaystäväänsä, ja poikaystävä vastasi myöntävästi. Olen todella onnellinen heidän puolestaan, koska he ovat saaneet paljon lokaa niskaansa pelkästään siitä, että he (kaksi miestä) elävät avoimen iloisesti parisuhteessa. He ansaitsevat kaiken sen ilon, mitä ystävien onnittelut heille tuovat, ja paljon enemmänkin. Kerran muusikkoporukalla iltaa istuessamme opettajani avautui vähemmistöön kuuluvan vaikeuksista, ja siitä jäi hänen puolestaan todella surullinen ja turhautunut olo. Olen onnellinen, että hän seuraa sydämensä ääntä, eikä välitä kuranheittäjistä, vaan antaa rakkauden näkyä teoissaan. Sen lisäksi yksi aikaisemmista laulunopettajista on saamassa maailmaan uuden elämän ihmeen. <3
Siballa asiat lutviutuvat muuten hyvin. Pääsin yhdelle r&b-laulun mestarikurssille aktiivioppilaaksi. Aktiivioppilas saa siis opettajalta puolen tunnin verran opetusta, ja samalla ns. passiivioppilailla on mahdollisuus seurata sivusta. Opettajamme on britti ja hän on opettanut mm. monia maailmanluokan artisteja, laulanut BBC:n suurissa tv-produktioissa taustoja, ja antanut tunteja joillekin Grammy-ihmisillekin. Jännittää ihan hirvittävästi, mutta olisin katunut todella paljon ellen olisi hakenut. Dekaanimme kannusti meitä fuksipuheessaan ottamaan rohkeasti lavan haltuun omana itsenämme, ja elämään lavamokien ja nolojen tilanteiden kanssa. Tai ainakin opettelemaan virheiden kanssa elämistä ja niille nauramista. Puheen jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin hakemuksen, ja nyt olen samalla mestarikurssilla ihmisten kanssa, jotka ovat jo valmistumassa Sibalta. Jännittää erityisesti se, osaanko sulkea kuunteluoppilaiden läsnäolon pois mielestäni ja keskittyä vain itse asiaan.
Minun pitäisi tehdä vielä pianonuotti laulukappaleestani, ja sen pitäisi olla huomenna valmis.
Yleisesti ottaen ihmettelen, miksi fuksit (kuulemma vanhempien vuosikurssien mielestä) pönöttävät niin hirmuisesti. En näe sille mitään aihetta. Keväällä kuvittelin itsekin, että Siballa opiskelu olisi jotenkin todella ylevää ja Jannen (eli Sibben) henki suunnilleen kummittelisi käytävillä. Hah hah, ei se kyllä ihan niin mene.
Tämä on koulu siinä missä muutkin, eikä täällä tarvitse käyttäytyä erityisesti, vaikka harmillisesti monien mielestä sisään päästäkseen tarvitsee jotain erityistä lahjakkuutta. Siba tuntuu kodilta nimenomaan sanan kaikissa merkityksissä: koulussa voi olla ihan normaalisti ja pitää hauskaa vaan yhteisön kanssa. Ei sinne tarvitse pukeutua, laittautua, eikä tarvitse kuulostaa fiksulta edes puolia ajasta. Voi todellakin olla ihan rehellisesti oppimassa uutta eikä teeskentelemässä että osaa kaiken.
Sen lisäksi olen tyytyväinen, että olen ainakin tähän mennessä saanut pidettyä kaiken sisuksia kalvavan vertailun poissa itsestäni ja kääntänyt kaikki alkavat kateudet kehuiksi toisille, ja kysynyt samalla, miten he ovat niihin pisteisiin päätyneet. Yritän jatkaa tätä, koska tästä olen itsekin saanut iloa ja kultaa kalliimpia vinkkejä, joita voin ottaa käyttöön ja kehittyä itsekin.
Mutta nyt nukkumaan. Huomenna ainakin kahden ongelman pitäisi toivottavasti siirtyä pois päiväjärjestyksestä, kun pääsen vihdoinkin tekemään lukujärjestykseni (ja sen pianonuotin).