Mitä kuuluu?

Hämeenlinnan keskiaikamarkkinat tänään jei, pääsee taas seikkailemaan ja ehkä myös säätämään. Jos joku kontulainen on paikalla niin tulkaa moikkailemaan. c:
 
Minä en ehkä olekaan vaikka oli tarkoitus. Olen vähän flunssainen ja huomenna pitäisi olla terve. En ole varma onko Nova tulossa lapsen tai lapsien kanssa vai eikö, mutta kyllä siellä pitäisi kontulaisia olla.
 
Tämä on sopivan epämääräinen topikki minun makuuni.

Minulle kuuluu edelleen hyvää. Ihan liian hyvää. Yhtenään mietin, kuinka kummallista on olla onnellinen. Ja kuinka kauan se voi kestää. Minun omassa elämässäni niin moni asia on järjestyksessä. Rakastan tanssitunteja, ihanaa kun niitä on niin paljon ja olen jaksanut kaikkialla keskittyä ja oppia viimeiset viikot. Teen musiikkiopistolla tutkinnon tänä vuonna ja jippii, saan tehdä sen pelkistä musikaalibiiseistä, joten kerrankin jopa harjoittelen jotain varten. Olen päätynyt siihen tulokseen, että suurin kehitystä estävä asia on oma pääni, joka varoittelee ja sanoo, että et pysty ja et kykene ja kuulostat kamalalta, etkä kuitenkaan opi. Sitten kun onnistun hiljentämään sen äänen ja vain yrittämään ja kokeilemaan, pystynkin hulluihin asioihin. Ja opin hurjan nopeasti.

Teatteridiplomimusikaalini treenit alkoivat viime viikolla, ja se oli jotain mahtavaa. Aivan mieletöntä, että on tuollaiset seitsemän ihmistä, joilla on intohimoa ja motivaatiota tehdä teatteria kanssani ja jotka ovat inspiroituneita tekemään minun käsikirjoitukseni minun ohjauksessani. Pelotti etukäteen, mutta treenit olivat lämminhenkiset, keskustelevat ja avoimet. Porukka oli innostunutta ja sain tästä vain lisää intoa itsekin. Keskiviikkona uudestaan!

Samaan aikaan, kun itselläni menee hyvin, maailmalla ei todellakaan mene. On mahdotonta ja suorastaan teennäistä vältellä ahdistusta Amazonin tulipaloista. Turhauttavinta tilanteessa on se, kuinka vähän voi itse tehdä ja sitten vain seurata sivusta kuinka maapalloa tuhotaan. Mitä tälle planeetalle on tapahtumassa? Koko elinikäni on menty ei suinkaan hitaasti, vaan nopeasti ja varmasti kohti tuhoa ja sillä tiellä jatketaan. Kahdeksanvuotiaana kirjoitin ensimmäisen biisini ja siinä on sanat "miksi kaikki haluavat tuhota tämän ihanan maailman", no niimpä. En vaan voi ymmärtää tätä. Miten ja miksi niin monille voi olla niin tärkeää raha ja omaisuus ja valta kun maailmassa on sellaisiakin asioita kuin luonto ja musiikki ja ystävyys? Jos raha tekee ihmiselle noin, en halua sitä koskaan saada.

Tänään kysyin itseltäni, kuinka suurella todennäköisyydellä koen, että maailmassa tapahtuu joku suuri eksistentiaalisen uhan ihmiskunnalle aiheuttava katastrofi, kuten vaikkapa ydinsota tai asteroidintörmäys tai jokin luonnonmullistus. Fun fact: ei ihmiskunta tarvitse sellaisia, me kuljemme kohti joukkotuhoa lahjakkaasti omin avuin. Ilmastonmuutos tulee ajamaan maailman as we know it totaaliseen kaaokseen. Ja minä en oikeasti enää usko, että ihmiskunta pysäyttää ilmastonmuutoksen. Ei pysäytä. Miksi pysäyttäisi? Ei ole mitään todisteita siitä, että pystyisimme tämän mittaluokan muutokseen. Ei se estä minua yrittämästä, mutta en enää vain voi uskoa, että kriittinen ilmaston lämpeneminen on vältettävissä. Valehtelisin itselleni.

Joulukuussa minusta tulee täti ja mietin nyt jo tämän tulevan lapsen kannalta, millaiseen maailmaan hän syntyy? Voimmeko mitenkään turvata hänen tulevaisuutensa? Voiko tällaiseen maailmaan hyvällä omallatunnolla saattaa lisää lapsia? Kyllä, maailmassa on lukemattomasti kaunista ja iloa, mutta niin käsittämättömästi tuskaa ja kärsimystä, joka tulee vain kasvamaan. En vain voi ymmärtää niitä päättäjiä, joilla on omia lapsia ja lapsenlapsia ja jotka silti tekevät itseään hyödyttäviä ja maailmaa tuhoavia päätöksiä päivä toisensa jälkeen. Miten itseään voi rakastaa niin paljon enemmän? Miten voi vakuuttaa itselleen olevansa arvokkaampi kuin muut, olevansa oikeutettu viemään toisilta elämän mahdollisuuden vain jotta voisi saada vielä vähän lisää kun on muutenkin enemmän kuin tarpeeksi? Yritän aina ymmärtää kaikkia, mutta en vain saa tätä ymmärrykseeni.
 
Mielessä on todella paljon asioita tällä hetkellä.
Minua valvottaa stressi siitä, saanko yhden musiikin historian kurssin tämän vuoden lukujärjestykseen. Opintotoimisto oli ilmoittanut minut jo iltapäivän musiikkiliikuntakurssille, ja se menee historian kanssa päällekkäin. Teoriassa voisin saada vielä historian lukujärjestykseen, mutta se tarkoittaa että jonkun luokkakaverini on vaihdettava ryhmäänsä kanssani. Ärsyttää ja stressaa, siitä syystä, että ensimmäisenä vuonna ei saa opiskella muuta kuin pääinstrumenttia, laulua, ja pianolla säestämistä. Tilanne esim. huilistilla olisi, että hän opiskelee huilua, laulua ja pianoa. Mutta minulle tulee todella kevyt vuosi, koska ensimmäinen instrumenttini on laulu. Ja sitten asiat kasaantuvat seuraavalle vuodelle, kun ei voi päällekkäisyyksien takia suorittaa pakollisia kursseja alta pois. Turhauttaa myös, etten avannut suutani tarpeeksi ajoissa, sillä yksi kaverini joka on samassa tilanteessa eikä pelkää puhua muiden päälle, on varannut tästä ryhmänvaihdon "jonosta" ensimmäisen paikan.

Iloisiakin uutisia mahtuu elämään hirmuisesti. Piano-openi kosi poikaystäväänsä, ja poikaystävä vastasi myöntävästi. Olen todella onnellinen heidän puolestaan, koska he ovat saaneet paljon lokaa niskaansa pelkästään siitä, että he (kaksi miestä) elävät avoimen iloisesti parisuhteessa. He ansaitsevat kaiken sen ilon, mitä ystävien onnittelut heille tuovat, ja paljon enemmänkin. Kerran muusikkoporukalla iltaa istuessamme opettajani avautui vähemmistöön kuuluvan vaikeuksista, ja siitä jäi hänen puolestaan todella surullinen ja turhautunut olo. Olen onnellinen, että hän seuraa sydämensä ääntä, eikä välitä kuranheittäjistä, vaan antaa rakkauden näkyä teoissaan. Sen lisäksi yksi aikaisemmista laulunopettajista on saamassa maailmaan uuden elämän ihmeen. <3

Siballa asiat lutviutuvat muuten hyvin. Pääsin yhdelle r&b-laulun mestarikurssille aktiivioppilaaksi. Aktiivioppilas saa siis opettajalta puolen tunnin verran opetusta, ja samalla ns. passiivioppilailla on mahdollisuus seurata sivusta. Opettajamme on britti ja hän on opettanut mm. monia maailmanluokan artisteja, laulanut BBC:n suurissa tv-produktioissa taustoja, ja antanut tunteja joillekin Grammy-ihmisillekin. Jännittää ihan hirvittävästi, mutta olisin katunut todella paljon ellen olisi hakenut. Dekaanimme kannusti meitä fuksipuheessaan ottamaan rohkeasti lavan haltuun omana itsenämme, ja elämään lavamokien ja nolojen tilanteiden kanssa. Tai ainakin opettelemaan virheiden kanssa elämistä ja niille nauramista. Puheen jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin hakemuksen, ja nyt olen samalla mestarikurssilla ihmisten kanssa, jotka ovat jo valmistumassa Sibalta. Jännittää erityisesti se, osaanko sulkea kuunteluoppilaiden läsnäolon pois mielestäni ja keskittyä vain itse asiaan.
Minun pitäisi tehdä vielä pianonuotti laulukappaleestani, ja sen pitäisi olla huomenna valmis.

Yleisesti ottaen ihmettelen, miksi fuksit (kuulemma vanhempien vuosikurssien mielestä) pönöttävät niin hirmuisesti. En näe sille mitään aihetta. Keväällä kuvittelin itsekin, että Siballa opiskelu olisi jotenkin todella ylevää ja Jannen (eli Sibben) henki suunnilleen kummittelisi käytävillä. Hah hah, ei se kyllä ihan niin mene. :D Tämä on koulu siinä missä muutkin, eikä täällä tarvitse käyttäytyä erityisesti, vaikka harmillisesti monien mielestä sisään päästäkseen tarvitsee jotain erityistä lahjakkuutta. Siba tuntuu kodilta nimenomaan sanan kaikissa merkityksissä: koulussa voi olla ihan normaalisti ja pitää hauskaa vaan yhteisön kanssa. Ei sinne tarvitse pukeutua, laittautua, eikä tarvitse kuulostaa fiksulta edes puolia ajasta. Voi todellakin olla ihan rehellisesti oppimassa uutta eikä teeskentelemässä että osaa kaiken.

Sen lisäksi olen tyytyväinen, että olen ainakin tähän mennessä saanut pidettyä kaiken sisuksia kalvavan vertailun poissa itsestäni ja kääntänyt kaikki alkavat kateudet kehuiksi toisille, ja kysynyt samalla, miten he ovat niihin pisteisiin päätyneet. Yritän jatkaa tätä, koska tästä olen itsekin saanut iloa ja kultaa kalliimpia vinkkejä, joita voin ottaa käyttöön ja kehittyä itsekin.
Mutta nyt nukkumaan. Huomenna ainakin kahden ongelman pitäisi toivottavasti siirtyä pois päiväjärjestyksestä, kun pääsen vihdoinkin tekemään lukujärjestykseni (ja sen pianonuotin).
 
Taidan ensi maanantaina roudata agnostisen takamukseni pitkästä aikaa kirkon penkkiin ihan vapaaehtoisesti ja ilman jostain sukurituaalista johtuvaa velvoitetta. Äiti nimittäin vinkkasi seurakuntalehdestä jutun, josta selvisi, että Petri Tikka on ollut kesän ajan töissä meidän seurakunnassamme ja järjestää maanantaina Tolkien-illan, johon sisältyy Eru Iluvatar -dokumentin katselun lisäksi Tolkienin muistopäivän vesper. Onhan meidän siihen osallistuttava, vaikkei kumpikaan ole järin innostunut kristillisyydestä. Mutta kun Tolkien! Meidän seurakunnassa!

Muoks: Huvittavaksi tämän tekee se, että Constantine on kyllä linkannut kotimaisten Tolkien-huomioiden ketjuun sekä Kirkko ja kaupunki -lehden jutun että vielä erikseen tuon tapahtuman, ja minä olen kyllä kyseisen viestin nähnyt, siitä tykännyt ja haastattelun lukenut. Jotenkin vain ei silloin rekisteröitynyt, että siinä puhuttiin meidän seurakunnassamme, ehkä siksi, että miellän Tikan niin vahvasti helsinkiläiseksi. Onneksi on äiti, joka lukee tarkemmin ;)
 
Last edited:
Kuuntelen TOOLin uusinta albumia livenä radiosta, mainoskatkoilla kännykällä ja itken. Tätä on saatettu odottaa ihan hivenen kauan. Ihan hivenen kauan. Vuositolkulla.
 
Ahdistuskohtaus. Omien työaikojen ja lasten hoitoaikojen puljaaminen nyt reilun kuukauden verran alkaa näkyä. Töissä on hektistä ja lisäksi on vielä omia asioita joita pitää hoitaa pankissa, hammaslääkärissä yms. Minulla kun on suuri tarve tehdä asiat kuitenkin oikein niin se etten oikein tiedä miten asiat oikeastaan pitäisi hoitaa ja hoidanko niitä nyt vähän väärin aiheuttaa hengenahdistusta. Yritän tässä koota itseni että saisin laitettua pyykit ja imuroitua ennen kuin lähden hakemaan lapset hoidosta.
Lohdullista on se että tunnistan tuon kurkkua kuristavan möykyn ja hengityksen raskautumisen sekä muljahdukset vatsassa ja pystyn pitämään nuo tuntemukset jotenkin hallussa. Pään sisällä tämä aiheuttaa keskittymiskyvyttömyyttä ja levottomuutta joka yleensä lamauttaa minut täysin toimintakyvyttömäksi, mutta nyt olen onnistunut pitämään mielen oireet ja fyysiset tuntemukset jotenkin erillään. Kahta erillistä pikkumörköä on helpompi hallita kuin yhtä suurta ja päälle vyöryvää. Minun tarvitsee nyt pystyä kannattelemaan tätä tilannetta vain sen aikaan että saa yksitellen purettua asioita listalta. Päiväkodilla yritän vielä lapset hakiessa jutella pari sanaa hoitoajoista, pankkiasiat odottavat että vastaisivat soittopyyntöön. Miitti tulee kun on tullakseen ja jos en vaan keksi mitä syön miitissä niin elän sitten leivällä ja puurolla. Töissä olen vain keikkalainen joka menee ja tekee työt. Kalenterin sekaisuudelle on kyllä ihan pakko keksiä joku ratkaisu ja mieluiten mahdollisimman pian. Se on se isoin mikä kalvaa jatkuvasti taustalla. Googlen kalenteri ei ole nyt hirveästi auttanut asiaan. Tarvitsen ehkä paperikalenterin jonka asioita sitten kopioin nettiin sitä mukaa kun saan ne paperilla järjestykseen.
Kun stressi helpottaa niin samalla helpottaa myös nukkuminen. Ei tarvitse toivottavasti taas tehdä kaiket yöt unissaankin töitä.
Pitää vaan katsoa mihin suuntaan tämä lähtee tästä kääntymään. Jos alkaa näyttää että mennään alamäkeä niin pitää painaa jarrua ja vähentää töitä ajoissa ennen kun rysähtää.
 
Olin eilen kaverin kanssa oudossa pikkupaikassa katsomassa varsin sievää kattausta (itselleni) tuntemattomia (pääosin death) metal bändejä, ja voin todeta että kyllä bläkkis tekee hyvää sielulle ?. Lisäksi pikkukeikat eivät maksa niin paljoa, yleensä vain muutaman kympin korkeintaan, jolloin kahdella opiskelijaneitokaisellakin on varaa seikkailla niissä kerran kuukaudessa. Elämä hymyilee. :)
 
Mitäkö kuuluu? Väsyttää. Tavallisesti nukun yöni aina välillä heräillen ja taas nukahtaen, mutta viime yönä kävin vähän kolmen jälkeen vessassa (näin jotakin levotonta mafiaunta), enkä enää sen jälkeen saanut unta. Se oli sikälikin mystistä, että illalla meni potterin lukeminen iltasaduksi ihan poskelleen, koska nukahdin aina joka lauseen jälkeen. Eilinen taisi olla liian jännittävä päivä Antaverkan varailuineen.

Nyt olen vähän skarpimpi kuin aamulla, mutta iltapäivällä alkanen taas zombeilla. Sitä odotellessa...
 
Olen saavuttanut uuden tason köyhäilyssäni: ostan Liidelistä halvinta kivennäisvettä mitä löydän ja lantraan sitä vedellä. Toisaalta ostin juuri 449 euron älypuhelimen kahden vuoden maksuajalla. Vanha oli jo kolme vuotta vanha, mikä älypuhelimissa on ikivanhuutta. Myin sen pois neljälläkympillä suht hyvällä omallatunnolla. Akku siinä veteli jo viimeisiään, mutta näppärä kuumapuhaltelija pystyy vaihtamaan sen itse. Ostin uutta puhelinta varten hieman erikoisemman suojan, jotta se ei sekoittuisi muihin älypuhelimiin isommissa tapahtumissa.
 
Harvinaisen kiireinen syksy yliopistolla kärventää aivoja. Tänäänkin olin kymmenestä kahdeksaan yliopistolla ja sain nyt yhden maissa illan/yön hommat loppuun. Alkaa jossain määrin uuvuttaa...

...mutta toisaalta olen aika iloinen siitä, että ylipäätään kykenen puurtamaan tällä tavalla. Vielä kaksi vuotta sitten tällainen ei villeimmissäkään kuvitelmissani olisi voinut olla mahdollista. Lisäksi suurin osa tämänhetkisistä kursseistani tuottaa minulle suurta iloa, kuormittavuudestaan huolimatta.

Onneksi edessä on ensimmäinen kokonaan vapaa viikonloppu koko syksynä, nyt kun syyslauantaille venyneet kesätyöt vihdoin loppuivat!
 
Vähän hyväntekeväisyyteen menee nyt tämä viikko. Alkuviikosta oltiin muksujen kanssa Helsingissä, kun sain yhdistettyä tutkimukseni esittelyn yhdessä illassa mukeloille luvattuun matkaan siskoni luo. Tultiin sieltä tiistaina, ja huomenna aamulla olisi taas junamatka samaan suuntaan, kun perjantaina olisi seminaaria ja lauantaina ystävän väitös. Kivoja juttuja, ja ehkä kääntyy työskentelynkin kannalta positiiviseksi, kun alkaa turhauttaa että ei saa oikein mitään aikaan ja se toivottavasti kanavoituu ensi viikolla Word-tiedostoon tekstiksikin :D
 
Minulle kuuluu tänään hyvää :) Ehkä isoimpana asiana se miten olen onnistunut suhtautumaan tähän päivään.

Aamulla lähdin aikaisin työvuoroon ryhmään jossa en ole ollut sitten kevään. Aamuvuoro ja minulla ei edes avaimia ryhmän tiloihin. Mutta selvisin stressaantumatta ja hätääntymättä. Löysin aamulapseni ja sain heidät kunnialla omiin tiloihin. On aina hankala olla yksin aamulla vastaanottamassa vieraita lapsia, mutta niin lapset kuin minäkin suoriuduimme mielestäni ihan mallikelpoisesti.

Parin tunnin töiden jälkeen tulikin siirto toiseen yksikköön. Rauhallinen päivä vaihtui vilinään, mutta selvisin kohtalaisesti. Vähän ruoskin itseäni ruokailussa sattuneista pikkuvioista kuten se etten voidellut leipiä lautaselle vaan koriin ja muuta pientä. Mutta sitä se aina on kun vaihtaa ryhmää.

Työpäivän jälkeen Tokmannille joulukalenterintäytteitä etsimään ja sorruin heräteostoksiinkin. Muttakotona illalla heräostoksesta puuroa lusikoidessani totesin että kyseinen ostos oikeasti tuottaa minulle iloa vielä kotonakin ja varmasti vielä monta kertaa. Ja koska en kuitenkaan mitenkään viikottain ostele asioita ja koska kyse ei ollut mistään muovikrääsästä niin voin hyvillä mielin antaa itselleni oikeuden olla onnellinen tuosta materiasta jota kiikutin kotiin.

Sitten kiireessä lapsia hakemaan ja hopulla kotiin välipalaa tarjoamaan. 20 min aikaakäydä pissillä, syödä banaanit ja pukea ulos. Sitten puolentunnin automatka kunnan toiseen keskustaan jossa pääosin työskentelen (minähän siis ehdin olla onnellinen että tämänpäiväiset työt ovat lähikeskustassa eikä tarvitse ajella pitkää matkaa tänään...) hakemaan vanhempi koira hampaan poistosta (@Incánus ta varmaan kiinnostaa kuulla Pippinin kuulumisia. Siltä siis poistettiin kuollut kulmahammas ja muutenkin hoidettiin hampaat kuntoon). Matkalla vielä koukkaus päivän ensimmäiseen työyksikköön hakemaan sinne unohtunut juomapullo.

Tuntuu että olen koko päivän suhannut edestakaisin autolla. Silti jaksoin vielä kotona leikkiä lasten kanssa ruutuhyppyä ja avaimenpiilotusta. ja käydä tuolla tuulessa ja tuiverruksessa toisen koiran kanssa lenkillä. Olen onnistunut pitämään yllä kohtalaisen positiivista mielialaa.

Huomenna influenssapiikit. Menin lupaamaan että kun nyt jokatapauksessa pitää lähteä autolla liikkeelle niin voidaan käydä kaupassa hakemassa jätskit rokotuksen jälkeen.

Taloudellinen tilannekin on ihan hyvä. Näin osa-aikaista keikkatyötäpienipalkkaisella alalla työskentelevälle tuo tilille kilahtanut summa rahaa tuntui todella mieltä lämmittävältä. Siinä kyllä näkyi että lomat tulee suoraan rahana tilille, mutta mikäpä sen mukavampaa :) Itse voi päättää milloin pitää vapaata ja tehdyistä töistä kertyvät lomarahat tulevat joka palkasta suoraan tilille. Rahankin suhteen saatoin siis hyvillä mielin siirtää heräteostoksien maksun verran ja ylikin rahaa takaisin yhteistilille samalla kun siirsin osuuteni palkasta. Täytyy sanoa että epäsäännöllisestä arjesta huolimatta elämä on kohtalaisen hyvin balanssissa tällä hetkellä.
 
Tässä elämässä kävi nyt sillä tavalla, että minä vedän lukioni ja Työväen Teatterin prokkiksen pääosan helmikuussa. Vuoroilloin kaimani kanssa. Minä. Minä. Mitä tapahtuu. Aaapua.

Päälava. Päärooli. Tämä on aivan käsittämättömän uskomatonta. Miksi minä. Ensin sadasta ihmisestä castiin ja sitten 45 ihmisestä tähän rooliin. Unelmat voivat käydä toteen. Näköjään. En ole vielä ymmärtänyt tätä. En todellakaan.

Tämä on suurinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Koko ajan mietin, että kohta tulee viesti jossa sanotaan, että se olikin vain väärinkäsitys. Vahinko. Miten edes kuvittelit.

Olen myös todella kipeä, ja ääni on täysin lähtenyt ja panikoin koska neljän päivän päästä pitäisi esiintyä todella vaikealla biisillä. Ja elämäni olisi nyt todella surkeaa jos en olisi eilen saanut tätä uutista. En olisi ikinä uskaltanut tosissani edes haaveilla. Ja olen nyt tässä.

Se sama tyttö on nähnyt helvetin.
 
Tuplapostaus, mutta mitäs ette koskaan kirjoita tähän topicciin.

Minun elämässäni tapahtuu kummia. Melkein kuukausi sitten minusta tuli ihanan pienen tytön täti :heart: hän on maaginen ja uskomaton pieni ihminen, jota kaikki rakastavat.
Minä olen myös parisuhteessa. About ensimmäistä kertaa ikinä. Olen lakannut etsimästä ihmisistä ketään täydellistä, samoin kuin maailmastakin. Viime yönä kerroin hänelle, että nyt ei ole oikea hetki. Sitten kerroin, että ei sellaista koskaan tulekaan, joten mikä ettei, ollaan yhdessä, koska minulla on tämän ihmisen kanssa hyvä olla ja luotan häneen. Se on ihan hirveän suurta minulle, eikä kukaan oikein voi ymmärtää, kuinka suurta. Nyt minua ei ahdista, olen odottanut koko ajan koska ahdistun hänestä, läheisyydestä ja siitä, että joku muka välittää minusta. En vain ahdistu. Aina ennen olen ahdistunut ja nyt en vain ahdistu. Enkä jaksa pelätä tulevaisuutta, tai kuvitella jotain satua, jossa olisimme aina yhdessä. Tulkoon mitä vaan. Jaksan sen kyllä kantaa.

On totta että rakkaus satuttaa
sen riskin aina ottaa
Mutta jos ei ole kipua, ei oo onnea tai surua
Jos ei ole kaikkia sävyjä, ei ole kokonaista taulua
Jos ei ole pimeyttä, ei ole tähtiä
Eivätkä auringot loista

- Terveisin minä vuonna 2018 pretending that I knew what the hell I was talking about

Oma pääni pilaa elämäni edelleen, keksimällä asioita joista ahdistua. Täydellistä hetkeä ei tule, koskaan ei ole kaikki hyvin. Enkä jaksa sellaista hetkeä etsiä. Minulla on niin paljon. Saan tehdä jatkuvasti teatteria ja musiikkia ja tanssia, niin paljon että sydämeni täyttyy. Kun koulu kohta alkaa, jatkuvat Nahkatakkisen tytön treenit ja se on aivan mahtavaa. Teen omaa prokkistani ja vaikka nyt on sellainen kriisivaihe siinä, niin kyllä se valmistuu. Kahden viikon päästä menen elämäni ensimmäisiin tanssikilpailuihin parhaan ystäväni ja uuden pikkusisareni kanssa duolla.

Juuri tuli ilmoitus että yksi näyttelijä lisää ei pääse 22 minuutin päästä alkaviin prokkistreeneihin. Nyt sieltä puuttuu ainakin kaksi näyttelijää, huilisti ja alttoviulisti. Ärsyttää, mutta niin se nyt vain on. Move on. Keksi keino. Selviä tästä tilanteesta. Keksi tapa treenata, joka hyödyttää paikalla olijoita.

Keksi jotain. Kyllä se siitä. Improvisoi. Elämä jatkuu. Et sinä voi tämän enempää pyytää.
 
Tervehdys, ja kiitos kysymästä! Hyvää kuuluu. On lie ikuisuus tai jopa useampikin, kun olen viimeksi tänne mitään kirjoitellut.

Saimme tänään IV-asentajan (hän siis ei ole mikään neljäs roomalainen tai suoneen tykittävä hoitsu, vaan ilmanvaihtokanavien kanssa puuhasteleva setämies) kanssa uuden uljaan nahka-& kenkäpajamme viimeisen homman hoidettua, mitä tarvitsee olla rakennuksen lopputarkastusta varten.

Poikamme Toivo, nyt kolme ja puoli vuotta, kasvaa kohinalla ja arki täyttyy tohinalla, kun pikkumies haluaa leikkiä nukeilla, duploilla, tähtiensotaa ja örkkihyökkäystä. En kuitenkaan aio antaa häntä dunedainille, ettemme jäisi itse ilman...

Näin kirjoitti väsynyt, mutta onnellinen Lathron, joka pyrkii tänä vuonna pääsemään kontumiittiin.
 
Jes! Tämä oli päivän piristys! <3 Ihanaa kuulla sinusta täällä Konnunkin puolella.

Jottei tulisi offia tynkäviestiä, niin kerronpa nyt sitten omatkin kuulumiset.
Aloitin tanssin Unisportin 12 kk:n kausikortin avulla. Olin eilen ensimmäisellä tunnilla. Tänään endokivut potkivat sen verran mahaan ja selkään, että peruutin tunnin. Mutta huomenna mennään taas! <3 Olen yllättynyt siitä, miten hyvin pysyin tunnilla kärryillä. Se on aika nopeatempoinen eikä liikkeitä kauheasti selitetä, vaan enemmän se on nopeaa reagointia ohjaajan liikkeisiin. Siinä valossa olen aika yllättynyt ja iloinen, että osasin niinkin paljon. Vanhempani kun aikanaan ahtoivat minut musikaaliseen lokeroon, ja siskoni liikuntalokeroon. Minua ei oikeastaan kannustettu liikkumaan ennen kuin oli oikeastaan liian myöhäistä ja olin jo ehtinyt laiskistua teini-iässä. Sitten alkoi isäni kuittailu liioista syömisistä yms.
Mutta hah, minäpä olenkin liikunnallinen, notkea, ja kehonhallintakin onnistuu. Sen lisäksi, kuten kaverini totesi, muusikot urheilee. Muuten ei selviä treenaamisesta hengissä. Olen löytänyt liikunnan ilon, ja vaikka tanssin aloittamiseen meni kymmenen vuotta ensi-ihastuksesta, niin parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja oli se sen arvoista.

Sen lisäksi koulu rullaa ihanasti eteenpäin. Iloa tuottavat etenkin solfatunnit, joiden antia kuvaa hyvin se, että koko kahdeksan oppilaan ryhmämme sisustaa pulpetit luokan eturiviin koska kaikki haluavat keskittyä. Juuri tänään nauroimme, että on todella ainutlaatuinen tilanne, että luokassa on vain yksi ylileveä pulpettirivi joka on lähes taulussa ja flyygelissä kiinni. Sen lisäksi niin meitä oppilaita kuin myös opettajaamme harmittaa vietävästi, kun tunti loppuu niin ajoissa. Juuri tänään kysyin, että voisimmeko pitää solfalanit. Siis että solfattaisiin koko päivä, harjoiteltaisiin kenraalibassoa, laulettaisiin nuoteista ja välillä käytäisiin vaan syömässä ja vessassa. Olin kuulemma hänen opettajahistoriansa toinen oppilas, joka ehdottaa moista. :D Sen lisäksi nauroimme jälleen kerran ryhmämme erityislaatuisuudelle: tunneillamme käy nimittäin niin, että opettajamme saapuu aina jonkinlainen tuntisuunnitelma mielessään, mutta meidän oma-aloitteinen kiinnostuksemme johtaa tunnin sellaisille musiikin alueille, joista hän ei edes ajatellut puhua vielä aikoihin. Sitten vellomme tunnin ajan hyvin pohjamutia myöten aiheen ympärillä, jolloin meidän ei tarvitse palata aiheeseen ja oikeasti säästämme aikaa ja etenemme normaalitahtia nopeammin. Siis hauskaa ja aika hienoa samaan aikaan. Opettajamme on tästä todella ilahtunut, koska ryhmämme on kuulemma myös haastanut häntä, mikä hänen kokemuksellaan ja taidoillaan on melkoisen poikkeuksellista. En näe kyllä mitään syytä sille, miksi tämän asian pitäisi muuttua miksikään. Tämä tapa oppia on kaikesta kummallisuudestaan huolimatta todella toimiva ja hauska. Minun on aivan pakko mahduttaa lukujärjestykseeni hänen satsioppinsa ja A-solfansa. Ihan vain siksi, että se on niin vaikeaa, mutta antoisinta mitä tämä koulu on minulle tarjonnut.
 
Työterveystarkastuksessa selvisi että toisesta korvasta on alaäänten kuuleminen huonontunut. Ei vaikuta kuulemiseen normaalissa keskustelussa, mutta jos on taustahälyä voivat äänet vähän puuroutua ja on hankala saada selvää mitä joku sanoo tai jos jollain on oikein matala puheääni niin voi olla hankala kuulla. Ei kuitenkaan ole niin huono että sille tarvitsisi tässä kohtaa mitään tehdä.
Tuon puuroutumisen olen huomannutkin. Hermostun herkästi jos on taustameteliä ja yritän kuulla mitä joku sanoo. Tuskastun kun en saa selvää mitä lapsi puhuu takapenkiltä kun auto hurisee tai jos vedenkeitin on päällä niin en saa selvää mitä minulle puhutaan jos puhuja ei ole ihan vieressä.
Tieto ei oikeastaan häiritse yhtään. Olen olettanutkin että minulla saattaa jossain kohtaa jotain ongelmia kuuloon tulla. Tämä nyt on lievää ja vahvistaa sen että olen ollut ihan oikeassa kun olen epäillyt että kuulossa on jotain kun en tosiaan aina saa selvää puheesta. Ainakaan en ollut luulotautinen :p
 
Hei taas, olen tehnyt paluun! Tai siis (koska puhun seuraavat puoli vuotta Dingon lyriikoilla) hyvää päivää, olen palannut kotiin taas.

Tässä välissä koko elämäni on ehtinyt muuttua. Tai siis kun palasin alle viikko sitten takaisin omaan elämääni teatterilta, tajusin, ettei mikään ollut muuttunut. Kaikki oli ihan samanlaista, ainoastaan olin itse erilainen. Ja viittauksena viime viestiini, en ole enää parisuhteessa. Sanotaanko nyt vaikka näin, että psyykkeeni ei tosiaan kestä olla tyttöystävän lisäksi terapeutti.

Minulla on hirveä ikävä teatterille, ikävä jokaista ihmistä, ja jokaista hetkeä ja jokaista rutiinia, joka ehti alle kahdessa viikossa syntyä. Ikävä jopa kaikkea, mikä oli ihan kamalaa. Ne pari viikkoa eivät olleet helppoja. Sen lisäksi, että olin terapeuttina käsiin hajoavalle ihmiselle, sain itse joka päivä paniikkikohtauksen tai useita ja samalla olin ammattilaisaikataululla teatterilla joka päivä valtavassa musikaalissa, jossa minulla oli joinain päivinä päärooli ja joinain päivinä olin ensemblessä ja katselin, kuinka toinen teki pääroolia mahdollisesti minua paremmin. En myöskään pystynyt juuri nukkumaan tai syömään. Niin, ja silti minulla on tuota ikävä. Raastava ikävä.

Kaksi viikkoa sitten keskiviikko on päivä, josta haluan nyt jostain syystä kertoa. Siihen päivään sisältyi maailman jokainen tunne. Muistan olleeni aamulla iloinen, mutta treenien ja väsymyksen myötä sain tuttuun tapaani paniikkikohtauksen katsomossa, joskin ihana vastanäyttelijäni oli siinä kanssani. Sitten kävin varmaan tunnin mittaisen keskustelun yhden suuren idolini ja nyt myös läheisen ystäväni kanssa ja jostain syystä kerroin hänelle kaiken. Kaiken, mitä en ole koskaan kertonut kenellekään. Ja hän vain oli siinä ja kuunteli. Ja se oli ihmeellistä. Sinä iltana piti olla minun ensimmäinen läpimenoni Katana (päärooli) (niin ja myös viimeinen läpimenoni ennen lauantain ensi-iltaa, vaikka en sitä silloin tiennytkään). Tottakai jännitti. Paikalla oli mm. Työväen Teatterin ja Komediateatterin johtajat ja pari näyttelijää ttt:ltä. Enkä ollut koskaan ennen vetänyt koko juttua läpi. Ei siinä vielä mitään, kun olin kävelemässä lavalle, eräs ystäväni juoksee minut kiinni ja kysyy tiedänkö, missä poikaystäväni (prokkiksen sellisti) on. En tiennyt, mutta paniikki valtasi mieleni kokonaan murto-osasekunneissa. Se ihminen oli puhunut minulle todella todella hälyttäviä juttuja viimeiset päivät ja ensimmäinen ajatukseni oli, etten näe häntä enää ikinä. Siinä tilanteessa minun piti mennä näyttämölle, niellä oma elämäni ja olla Kata. Ykköspuoliskolla minulla on 15min tauko jonka aikana lähetin 17 viestiä poikaystävälleni, jotka eivät edes menneet perille. Sanat eivät voi kuvata sitä tuskaa, missä olin silloin. Se jos mikä oli helvettiä. Ja show must go on, kaikki tiesivät hänen kadonneen ja joku hoiti asiaa, mutta en vain saanut sitä kuvaa pois päästäni.
Väliajalla hän ilmestyi. En ole koskaan juossut niin lujaa kuin silloin, kun näin hänet. En edes itkenyt, vaikka olin itkenyt koko päivän. Hän oli ollut juuri siellä, missä olin ajatellutkin hänen olleen. Mutta silloin hän oli siinä. Kakkospuolisko on näyttelijäntyöllisesti erittäin intensiivinen ja sisältää minulle vaikeita ja henkilökohtaisia kohtauksia. Voin kertoa, että en ikinä, en koskaan elämässäni ollut tehnyt mitään niin sydämellä ja sielulla kuin sinä iltana. Revin itseni auki yleisölle väkivalloin ja se toimi. Eräs työryhmän jäsen tuli minulle sen jälkeen sanomaan, ettei ollut koskaan nähnyt minua näyttelemässä noin. Minä sanoin, etten näytellyt. En ollut ennen sitä iltaa koskaan oikeasti itkenyt näyttämöllä. Sen illan jälkeen en lopettanut. Jokaisen näytöksen vedin sillä samalla tuskalla ja olin auki ja kyyneleet virtasivat. Ja jos siitä keskiviikosta pitää kiittää jostain asiasta, niin siitä kiitän. Jos en olisi repeytynyt auki, en olisi ehkä koskaan avautunut. Ja se, miten auki olin on nyt koskettanut tuhansia ihmisiä.

Minä tein sen. Vedin pääroolin työviksen suurella näyttämöllä. Tein sen niin hyvin kuin ikinä pystyin, koko sydämestäni ja annoin sille kaiken. Enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut pystyväni antamaan. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tästä mahdollisuudesta jokaiselle. Se oli hienoin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lauantaina ensi-illassani kun tulin kiitoksiin lavalle, tajusin, etten kuule omaa ääntäni, koska ihmiset taputtavat niin kovaa. Ja viimeisessä näytöksessäni keskiviikkona vedin läpyt Neumannin kanssa ja mietin, että en koskaan halua lähteä täältä. En koskaan.
Kiitos. Kiitos. Kiitos. En voi kuvailla sanoin mitä tämä merkitsee minulle.

Nähdään taas
(koska tulee lisänäytöksiä, vaikka vain 2 mutta kuitenkin, ainii hupsis eihän se ole vielä virallista tietoa)
 
Ylös