Mitä kuuluu?

@Lumppe sekä lukion että luonto-ohjaajan koulutuksen (sekä pari muuta) käyneenä ehdotan, että käyt ensin sen lukion, koska saat sieltä hyväksilukuja luonto-ohjaajakoulutukseen ja toisaalta laajahkosti perustietämystä kaikenlaisesta mistä voi olla hyötyä tulevaisuudessa. Hyväksiluvuilla kolmevuotinen koulutus lyheni kaksivuotiseksi. Myös nykyinen korkeakouluhaku on tehty sellaiseksi että kannattaisi olla edes jonkinlaiset lukionpaperit, mutta silloin niihin kannattaisi myös yrittää panostaa jos haluaa sisälle johonkin. [Kaksoistutkinto ei omalla kohdallani toiminut järkevästi, kun ei pystynyt keskittymään kunnolla kun piti pahimmillaan saman päivän aikana kaks tai kolme kertaa kulkea toiselle puolelle kaupunkia toiseen kouluun jollekkin tunnille. Tunteja ei ollut synkronoitu lukujärjestyksellisesti samoihin aikoihin vaan toiselta koululta piti lähteä kesken oppitunnin jos halusi keritä toiselle. Ja tietenkään näihin ei ollut laskettu siirtymäaikoja...]

Parveketta on tyhjennetty keväällä alkavaa remppaa varten. Harmittaa kun kasvit pitää laittaa pois. Toisaalta en ollut kauheasti niitä hankkinut, kun remontti oli tiedossa. Sienimetsälle haluaisin. Tänään vaihteeksi näkyy aurinkoakin pilvien lomasta.
 
Mitä kuuluu?
"Ihan hyvää!" kuuluu tyypillinen ohjelmoitu vastaus, jonka jälkeen on tavanomaista joko täsmentää kysyjälle miten tämä "hyvän kuuluminen" ilmenee tai esittää kysyjälle sama, joskus todella epämukava kysymys. "Miksi se kyselee mitä mulle kuuluu kun eihän mulle edes kuulu mitään!", tiivisti eräs ihailemani henkilö kerran. Joskus tämä kysymys saa aikaan sellaisen tunteen, että kysyjälle pitäisi oikeuttaa oma tämänhetkinen olemassaolo jollakin kaiken kattavalla suunnitelmalla, jota kohti edetään päättäväisesti ja hyvällä menestyksellä. Joskus en kerta kaikkiaan jaksa miettiä mitä minulle kuuluu.

Halusin kuitenkin kirjoittaa jotakin.
 
No sitä kuuluu, että lähin koulu pistettiin karanteeniin. Täytyy ruveta entistä enemmän väistelemään lastensa ja nuorisonsa kanssa kulkevia täällä ja totta kai myös yksinään liikkuvia nuorison edustajia. Pöh. Missäs kaupassa sitten alkaisi käydä.
 
Last edited:
Jep, pojan koulu siirtyy etäopetukseen koronailmentymän takia.

Saa silti moikata. :p
 
Ahaa, jos on kaupassa minua näkynyt niin on useimmiten putkinäkö päällä jahtaamassa seuraavaa asiaa kauppalapulta, tänä vuonna entistä enemmän kun väistää mahdollisuuksien mukaan kaikkia.
 
Tänään iski pitkästä aikaa mystinen ahdistus. Päivä on sujunut ihan mukavasti. Töissä kaikki meni hyvin ja oli kivaa. Ja sitten yhtäkkiä kun puin kenkiä lähteäkseni kotiin se iski. Tuli sellainen olo että nyt jos joku sanoo jotain negatiivista tai vaihtoehtoisesti olisi todella ystävällinen niin purskahtaisin itkuun.
On tämä vähän varoitellut alkuviikosta, mutta nyt se iski.

Voin vain arvailla mikä tässä on taustalla. Ehkä unen puute. Teen neljättä viikkoa pääasiassa aamuvuoroja ja herätykset aamuisin ovat olleet siinä viiden molemmin puolin. Unta on tullut arkipäivää edeltävinä öinä pääsääntöisesti vajaa seitsemän tuntia. Mikä on minulle liian vähän. Tämä kasautunut univelka on voinut vaikuttaa.
Toinen syy voi mahdollisesti olla erityisen rankka ovulaatioaika. Se aiheuttaa minulle välillä samanlaisia oireita kuin kuukautisten alla.
Tai sitten minulla vaan on nyrjähtänyt pää taas vaihteeksi. Joutuu olemaan taas tosi tarkkana oman jaksamisen kanssa, koska nämä ahdistukset ovat selvä varoitusmerkki siitä että kaikki ei ehkä ole ihan kohdallaan.
 
Olen nyt viikon ollut oikolukijana. (Jee!) Ja tuntuu että en ole tehnyt muuta kuin mokannut jotain kerran päivässä (buu!). Yhteen artikkeliin jäi otsikkoon jäi "albumi julkaistu päivänä x", yhdessä oli kirjoitusvirhe ja mikä pahinta, julkaisin yhden levyarvion vaikka se oli (bändin kanssa) sovittu julkaistavaksi vasta maanantaina. Tuntuu että tätä menoa olen toisen viikon kuluessa entinen oikolukija. Puolustuksekseni voin sanoa, että jos minua ensin nootitetaan siitä, että jätän johonkin artikkeliin lukemaan tuon levy julkaistu päivänä Y, ja sitten poistan sen levyarviosta (joka piti julkaista vasta ylihuomenna) vaikka kyseinen arvio on ajastettu julkaistavaksi heti (eikä ylihuomenna) niin mielestäni minua ei voi kauheasti syyttää, varsinkin, kun minua on käsketty olemaan puuttumatta julkaisuajastimeen?
Virheistä oppii jne mutta turhauttaa, kun on mielekästä hommaa ja olen innoissani ja siitä huolimatta möhlinkejä sattuu joka toinen päivä. Toivottavasti huominen vuoro menee ilman vastaavaa säätöä. Paniikissa kävin jo tarkistamassa jokaisen artikkelin läpi, etten vain olisi esimerkiksi julkistanut Ison Kansainvälisen Bändin keikka-aikataulua ennen aikojaan. Ja en ollut. Joten ehkä perääni ei lähetetä trve kvlt- bläkkis-hitmania.
 
Minä taas en ole oikolukija, vaan väärinkirjoittaja. Pysyvä ohje kuvantamisessa on, että lääkäreiden paperille tulostettujen lähetteiden kirjoitusvirheitä ei saa korjata kun niitä siirretään potilastietojärjestelmään. Jos lähetteessä siis lukee "hegnitysvaikeuksia", se tulee kirjoittaa "hegnitysvaikeuksia" ja antaa radiologin korjata se päässään. Näin eliminoidaan mahdollisuus lapsen heittämisestä pois pesuveden mukana. Mitäs jos oletettu typo olikin tärkeää informaatiota, jota hoitaja ei vain ymmärtänyt? Pitää siis purra hammasta ja kirjoittaa päin helkkaria, vaikka joka solu huutaisi vastaan. Anything goes as long as I get paid.

Melkein kaaduin pyörällä pari viikkoa sitten. Pyöräilin käytöstä poistetulla linja-autoasemalla suoraan matalaan kuoppaan pimeässä. Seuraavat sekunnit jäivät vähän hämärän peittoon, mutta luultavasti ohjaustanko riistäytyi käsistäni ja etupyörä yritti kääntyä poikittain. Kun hamusin tankoa taas otteeseeni, väänsin lampun irti kiinnikkeestään, se putosi maahan ja meni rikki. Putosin satulasta rungon päälle ja sain ison mustelman vasempaan sisäreiteeni. Se on siinä vieläkin. Sattuneesta syystä pyörän runko ei ole kovin korkea kehooni verrattuna, joten en saanut vaurioita vähän ylemmäksi. Pysyin myös muuten pystyssä. Lampun sain vaihdettua samana iltana, koska olin aiemmin ostanut samanlaisen turhaan. Operaatiossa kärsin terävästä muovisuikaleesta haavan sormeeni ja sen paranemiseen meni muutama päivä.

Episodi nakersi luottamustani pyöräilyyn yleensä ja kaupunkipyöriin erityisesti. Maastopyörä olisi varmasti pysynyt paremmin hallinnassani ja läskipyörällä tuskin olisin edes huomannut koko kuoppaa. Pyöräily muuten on erittäin hyvä tapa liikkua lyhyitä matkoja paikasta toiseen, mutta järin turvalliseksi sitä ei voi sanoa. Nyt olen entistä varovaisempi pyöräilijä, mikä ei näin liukkaiden kelien alkaessa ole mitenkään haitaksi.
 
Tänään on viimeinen päivä palauttaa Unkarin Tolkien-seuran Tolkien Mailing Competitionin ensimmäisen kierroksen vastaukset, ja tietysti olen ihan vaiheessa niiden kanssa. Onneksi töissä on hiljaista koronan takia, joten voin varsinaisten työtehtävien välissä käyttää aikaa myös kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Ehkä tämä tästä vielä valmistuu tämän vuorokauden puolella.
 
Hyvää! Tällä viikolla en ole mokaillut mitään ja olen saanut jopa kiitosta oikoluvun laadusta. Lisäksi sataa lunta! Luultavasti turha toivo että ei sulaisi huomenna ja ylihuomenna kun on luvattu plussaa taas, mutta toivon silti. Pääsisipä pian hiihtämään.
 
Jostain kumman syystä tänne tulee avauduttua silloin kun eniten ottaa päähän 😅
Olen tänään käytännössä kaiken lapsilta vapaaksi jäävän ajajn vääntänyt opiskeluihin liittyvää hankesuunnitelmaa tai soitellut ympäriinsä siihen liittyvissä asioissa. Nyt se kostautuu etten päässyt lähipäiville (edelleen katkera siitä ja nyt vielä entistä enemmän). Kouluttaja jolle soitin sanoi että olivat käyttäneet puoli päivää näiden paperitöiden ja suunnitelmien laatimisen avaamiseen että ei yhtään ihmettele että olen pihalla. En minäkään. Tämä on se osuus tuota opiskelua jota pelkään ja stressaan eniten. Kaikki Mordorin byrokratia ja viralliset paperit ja ylipäätään paperit. Haluan tehdä enkä kirjoittaa papereita. Haistakaa kalmansuot... Tekisi mieli lykätä opiskeluja sen verran että pääsisin lähipäiville vaikka seuraavan ryhmän mukana. Epätoivo iskee. Tuo hankesuunnitelma vaikutta sitäpaitsi paperitöistä helpoimmalta.
Ajattelin pitää pienen tauon päivällä ja kääntää ajatukset hetkeksi pois kun koko viikonlopun odottamani fopen uusi päivä alkoi niin minut olikin potkittu ulos. Jos olisin yksin kotona huutoitkisin täällä ja heittelisin tyynyjä ja makaisin lattialla potkimassa. Niin pieni asia, mutta tuntui olevan viiminen naula tähän päivään.
Asiaan vaikuttaa varmasti todella suuresti myös se että en ole pystynyt kolmeen yöhön nukkumaan kunnolla. Uni on jotenkin pinnallista ja katkonaista. Illalla on liian väsynyt mennäkseen nukkumaan ja aamulla uni kevenee joka tapauksessa siihen aikaan kun yleensäkin ja sitten heräävät lapset ja en enää nukahda uudestaan vaikka mies menisi lasten kanssa ja saisin jäädä nukkumaan.
Ja huomenna töihin...
 
Loppuvuosi on ollut yhtä taistelua. Ensin on vaivannut väsymys (jonka syyksi numero 1 selviytyi huomattava raudan puute, mahdolllinen syy nro 2 on vielä selvityksessä), minkä takia töitä on kasautunut. En yleensä stressaa töistä ja kiireistä, mutta kun ne ovat omaa syytä ja niistä joudutaan huomauttamaan monta kertaa, niin itsetunto alkaa kärsiä. Ikinä en ole ollut fyysisesti niin väsynyt kuin tänä syksynä, ja ehkä ikinä ei ole ollut näin epävarma olo töistä – vaikka työn laadussa ei ole vikaa, vain ajassa, jossa sen toimitan.

Ja mikä tuota muka vähähaukkuiseen rotuun kuuluvaa koiraani vaivaa, kun se haukkuu kaikkia rapusta kuuluvia ääniä? Ärsyttää, kun en osaa lopettaa haukkumista ja koira vain jatkaa ja jatkaa, haukkuu kovaa ja usein. (En tarvitse tähän vinkkejä, osaan kyllä etsiä itsekin sitten kun jaksan, ja etsimättäkin tiedän periaatteessa, mikä auttaisi.) Tämäkin haittaa töihin keskittymistä. Tuo koira on luultavasti pelastanut mielenterveyteni korona-aikana, mutta silti.

Väsymyksen ja kiireiden takia kaikki vähäisetkin harrastukset ovat karsiutuneet minimiin. No, onneksi tämä väsymys ei iskenyt aikana, jolloin olisi pitänyt pystyä vielä enempään kuin vain töihin. Mutta... Ilman tätä väsymystä ja työhuolia olisin varmaankin oikein tyytyväinen elämääni. Nyt vain stressaa.
 
Toivottavasti Dracaenan väsymykseen löytyy syy tai edes helpotus <3
Ajattelin pitää pienen tauon päivällä ja kääntää ajatukset hetkeksi pois kun koko viikonlopun odottamani fopen uusi päivä alkoi niin minut olikin potkittu ulos. Jos olisin yksin kotona huutoitkisin täällä ja heittelisin tyynyjä ja makaisin lattialla potkimassa. Niin pieni asia, mutta tuntui olevan viiminen naula tähän päivään.
Pitää vielä sanoa että tiedän kyllä mikä on pelin henki. Että joku tiputetaan pois. Tunnepuoli vaan tällä hetkellä potkii vastaan sen verran kovaa että en yhtään ihmettele miksi taaperot kiukuttelevat tällaisiata pikku takaiskuista kun niillä ei ole sitäkään tunteiden säätelykykyä mikä minulla :D
 
koko viikonlopun odottamani fopen uusi päivä alkoi niin minut olikin potkittu ulos. Jos olisin yksin kotona huutoitkisin täällä ja heittelisin tyynyjä ja makaisin lattialla potkimassa. Niin pieni asia, mutta tuntui olevan viiminen naula tähän päivään.
Itsekin olen pelannut neljässä tällaisessa fopessa (en tosin Vihreässä Lohikäärmeessä) ja kolmessa niistä olen tippunut ensimmäisenä pois 😟 Aluksi se tympi kun aina tippui ekana mutta kun sitten lopulta säilyi melkein pelin loppuun asti niin se tuntui kyllä hyvältä. Ja tämä on siis ensimmäinen kerta kun toimin pelinjärjestäjänä.

Voimia Dracaenalle! ❤
 
Työpäivä alkoi mielenkiintoisesti: kiinteistössä oli eilen suunniteltu sähkökatko muuntamon huoltotöiden takia, mutta aulatilojen valojärjestelmä otti asiasta nokkiinsa eikä valoja ole saatu päälle lainkaan, vaikka joukko sähkäreitä uurastaa saadakseen vian paikannettua ja korjattua. Teen siis töitä hempeässä tunnelmavalaistuksessa, jonka saa aikaan työkoneeni ruudun ja aulatilassa olevan ison mainosvideota pyörittävän ruudun yhdessä luoma hehku.
 
Olen täällä taas! Hei ystävät!

Viihdytin itseäni lukemalla tänne kirjoittamani hobitti-elokuvien arviot ja nauroin vedet silmissä. Sillä saattaa olla osuutta asiaan, että olen aikamoisen hypomanian kourissa, enkä nukkunut viime yönä, ja nyt olen jostain syystä mielestäni hirveän hauska ja kaikin puolin loistava. Se on kuitenkin ihan kivaa vaihtelua ainaiselle itseinholle. Lopetin kaikki psyykelääkkeeni kuin seinään noin kolme viikkoa sitten, koska yksinkertaisesti kyllästyin. Minulle sanottiin, että jos lähtee yhtään vauhdikkaaseen suuntaan, niin pitää samantien palata lääkitykseen, mutta minua se huvitti. Kenellekään ei ole mikään ongelma jos makaan kolme kuukautta sängyssä ja käyn ainoastaan järven rannassa miettimässä pitäisikö hukuttautua, ei, silloin on lääkitys psykiatrin mielestä ihan kunnossa, mutta minulle tarjoillaan oikealta vasemmalta alhaalta ja ylhäältä pillereitä ja osastopaikkoja jos vaan olen pari päivää sitä mieltä, että olen ihan hyvä tyyppi. Päätin, että elän mielummin sekä hypomanian, että masennuksen kanssa, kun pelkän masennuksen. Saattaa olla, että joskus päätän toisin, mutta juuri nyt olen ihan tyytyväinen

Minä sain töitä Jyväskylän kaupunginteatterista! Minä muutan sinne, ja olen aivan hirveän tyytyväinen, että pääsen pois kaikesta, minkä tiedän, koska Tampereella ei enää ole minulle paikkaa minne mennä. Koululle en enää saisi mennä, haluan eroon kaikista ja kaikesta, jostain syystä myös kaikista ystävistäni ja poikaystävästäni ja haluan täysin uusiin ympyröihin. En vaan millään jaksaisi odottaa huhtikuuhun asti. Haluan äkkilähdön jonnekin nyt!

Olen menettänyt toivoni tamkiin pääsyn suhteen mysteeristen ääniongelmien ilmettyä (lääkityksellä saattoi olla osansa niihin) ja nyt vaan mietin paniikissa, mitä teen kun ääneni ei koskaan palaudu ja kaikki unelmani ovat murskana. Tai siis... lähden kuitenkin tekemään unelmatyötäni sinne Jyväskylään, joten en tiedä, mutta ahdistaa. Ahdistaa, kaikki ahdistaa, mutta tekemistä olisi.
 
Hei vaan, @Arwen Undomiel Iltatähti ! Psyykelääkkeiden käytön lopettamiseen ei jostain syystä anneta vieläkään kunnollista tukea, ja tuo että lopetit ne yllättäen seinään, kuulostaa kyllä hurjalta. Hermostolla ei ole aikaa tottua kemialliseen muutokseen, ja aivot ovat kovilla kun niiden tulisi hallita samanaikaisesti ulkoisia elämänmuutoksia että sisäisiä kemiallisia muutoksia.

Muistan oman yritykseni lääkkeettömään elämään keväältä 2014. Olin kokenut ensipsykoosini viisi vuotta aiemmin, minkä jälkeen olimme hitaasti vähentäneet abilify-nimisen antispsykoottisen lääkkeen annostusta. Kevättalvella olin puhunut lääkärin kanssa aiheesta viimeisen kerran, missä yhteydessä hän antoi minulle vapaat kädet lopetuksen viimeiseen vaiheeseen, koska hänen mielestään silloisellakaan lääkeannoksella ei ollut enää hoidollista vaikutusta. Toukokuun 1. päivästä 2014 lähtien olin täysin ilman lääkkeitä. Vaikka aluksi tunne-elämäni tuntuikin palautuvan vanhaan rikkauteensa ja oloni oli erinomainen, alkoi hiljakseen ilmestyä flippaamisen piirteitä. Järkeilin niiden olevan väliaikaisia vieroitusoireita, jotka oli vain kestettävä. No, joka tapauksessa päädyin kuun loppuun mennessä mielisairaalan suljetulle osastolle, eikä ketään enää kiinnostanut, halusinko syödä lääkkeitä vai en. Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä on käytössä tahdosta riippumaton lääkitys psykoositapauksissa, minkä olin oppinut jo pääsiäisenä 2009: lääkkeistä kieltäytyvä psykoosipotilas viedään eristyskoppiin, painetaan joukkovoimalla patjalle ja isketään piikki perseeseen.

Lääkkeettömyysyritykseni jälkeisenä vuonna eli toukokuusta 2014 huhtikuulle 2015 olin kolmeen otteeseen Pitkäniemen psykiatrisessa sairaalassa, ja hengenlähtökin oli useaan otteeseen lähellä. Sen jälkeen elämä on jälleen kääntynyt noususuuntaiseksi, ja parhaimmillaan tuntuu kuin sairautta ei olisikaan. Olemme jälleen vähentäneet vuosien varrella hallitusti antispykootin, tällä kertaa Risperidonin määrää 6 milligrammasta neljään, mutta toistaiseksi minulla ei ole kiinnostusta yrittää vähentää sitä enää tuosta useimmille vielä turvallisesta alarajasta. Tätä vähennystä tehdessäni minulla oli tukenani kaksi istuntoa psykoterapiassa jokaikinen viikko. Masennuslääkkeitä syön edelleen kahtakin laatua: perinteikkäämpään masennukseen suunniteltua Venlafaxinia sekä kaksisuuntaisen masennukseen käytettävää Lamotriginia. Niiden käytöstä ajattelin keskustella nyt kevätpuolella lääkärini kanssa, katsotaan mihin päädymme. Enää en kuitenkaan pyri yksiselitteisesti lääkkeettömään elämään.

Mutta takaisin sinun tilanteeseesi, Arwen. Kaksisuuntaisen maniavaihe voi johtaa psykoosiin, mikä on helvetin vaarallinen tila ihmiselle. Itsekin uin psykoosissa syyskuun lopulla 2014 kovassa aallokossa Pitkäniemen rannasta Isosaareen, ja olin siellä kateissa pari yötä ennen kuin minut löydettiin. Tuommoiset tapaukset eivät pääty aina hyvin. Ja sitä seuranneen sairaalajakson jälkeen alkoikin tyypillinen psykoosinjälkeinen vaikea masennus, jonka yhteydessä yritin itsemurhaa. Seuranneella sairaalajaksolla minun kuvattiin olevan täysin ilmeetön, vastaavan pitkällä viiveellä kysymyksiin ja toivottomuuteni täydellisyyden asteen lähestyvän psykoottisuutta. Tästäkin sitten lopulta selvisin, mutta ne monet jotka eivät ole selvinneet, eivät myöskään kirjoita enää yhtään mihinkään.

Sanoisinkin siis oman kokemukseni perusteella, että psyykelääkkeiden käytön vähentämiseen pitäisi aina yrittää saada kaikki mahdollinen tuki, ja siinä pitäisi käyttää suurta varovaisuutta. Mielestäni olet ottanut hirveän ison riskin, Arwen. Vaikka ihmisellä onkin moraalinen oikeus tehdä valintoja, niin psykoosiin päädyttyään ihminen on hyvin oudossa ja vaarallisessa tilassa, eikä hänellä ole enää edes samoja laillisia oikeuksia. Näistä syistä kehottaisin sinua etsimään ensinnäkin lyhyellä aikavälillä apua, ettei psykoosiriski toteutuisi, ja pitkällä aikavälillä tukea pyrkimyksillesi lääkkeettömään elämään. Ja ennen kaikkea yritä pysyä hengissä!
 
Ylös