Hei vaan,
@Arwen Undomiel Iltatähti ! Psyykelääkkeiden käytön lopettamiseen ei jostain syystä anneta vieläkään kunnollista tukea, ja tuo että lopetit ne yllättäen seinään, kuulostaa kyllä hurjalta. Hermostolla ei ole aikaa tottua kemialliseen muutokseen, ja aivot ovat kovilla kun niiden tulisi hallita samanaikaisesti ulkoisia elämänmuutoksia että sisäisiä kemiallisia muutoksia.
Muistan oman yritykseni lääkkeettömään elämään keväältä 2014. Olin kokenut ensipsykoosini viisi vuotta aiemmin, minkä jälkeen olimme hitaasti vähentäneet abilify-nimisen antispsykoottisen lääkkeen annostusta. Kevättalvella olin puhunut lääkärin kanssa aiheesta viimeisen kerran, missä yhteydessä hän antoi minulle vapaat kädet lopetuksen viimeiseen vaiheeseen, koska hänen mielestään silloisellakaan lääkeannoksella ei ollut enää hoidollista vaikutusta. Toukokuun 1. päivästä 2014 lähtien olin täysin ilman lääkkeitä. Vaikka aluksi tunne-elämäni tuntuikin palautuvan vanhaan rikkauteensa ja oloni oli erinomainen, alkoi hiljakseen ilmestyä flippaamisen piirteitä. Järkeilin niiden olevan väliaikaisia vieroitusoireita, jotka oli vain kestettävä. No, joka tapauksessa päädyin kuun loppuun mennessä mielisairaalan suljetulle osastolle, eikä ketään enää kiinnostanut, halusinko syödä lääkkeitä vai en. Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä on käytössä tahdosta riippumaton lääkitys psykoositapauksissa, minkä olin oppinut jo pääsiäisenä 2009: lääkkeistä kieltäytyvä psykoosipotilas viedään eristyskoppiin, painetaan joukkovoimalla patjalle ja isketään piikki perseeseen.
Lääkkeettömyysyritykseni jälkeisenä vuonna eli toukokuusta 2014 huhtikuulle 2015 olin kolmeen otteeseen Pitkäniemen psykiatrisessa sairaalassa, ja hengenlähtökin oli useaan otteeseen lähellä. Sen jälkeen elämä on jälleen kääntynyt noususuuntaiseksi, ja parhaimmillaan tuntuu kuin sairautta ei olisikaan. Olemme jälleen vähentäneet vuosien varrella hallitusti antispykootin, tällä kertaa Risperidonin määrää 6 milligrammasta neljään, mutta toistaiseksi minulla ei ole kiinnostusta yrittää vähentää sitä enää tuosta useimmille vielä turvallisesta alarajasta. Tätä vähennystä tehdessäni minulla oli tukenani kaksi istuntoa psykoterapiassa jokaikinen viikko. Masennuslääkkeitä syön edelleen kahtakin laatua: perinteikkäämpään masennukseen suunniteltua Venlafaxinia sekä kaksisuuntaisen masennukseen käytettävää Lamotriginia. Niiden käytöstä ajattelin keskustella nyt kevätpuolella lääkärini kanssa, katsotaan mihin päädymme. Enää en kuitenkaan pyri yksiselitteisesti lääkkeettömään elämään.
Mutta takaisin sinun tilanteeseesi, Arwen. Kaksisuuntaisen maniavaihe voi johtaa psykoosiin, mikä on helvetin vaarallinen tila ihmiselle. Itsekin uin psykoosissa syyskuun lopulla 2014 kovassa aallokossa Pitkäniemen rannasta Isosaareen, ja olin siellä kateissa pari yötä ennen kuin minut löydettiin. Tuommoiset tapaukset eivät pääty aina hyvin. Ja sitä seuranneen sairaalajakson jälkeen alkoikin tyypillinen psykoosinjälkeinen vaikea masennus, jonka yhteydessä yritin itsemurhaa. Seuranneella sairaalajaksolla minun kuvattiin olevan täysin ilmeetön, vastaavan pitkällä viiveellä kysymyksiin ja toivottomuuteni täydellisyyden asteen lähestyvän psykoottisuutta. Tästäkin sitten lopulta selvisin, mutta ne monet jotka eivät ole selvinneet, eivät myöskään kirjoita enää yhtään mihinkään.
Sanoisinkin siis oman kokemukseni perusteella, että psyykelääkkeiden käytön vähentämiseen pitäisi aina yrittää saada kaikki mahdollinen tuki, ja siinä pitäisi käyttää suurta varovaisuutta. Mielestäni olet ottanut hirveän ison riskin, Arwen. Vaikka ihmisellä onkin moraalinen oikeus tehdä valintoja, niin psykoosiin päädyttyään ihminen on hyvin oudossa ja vaarallisessa tilassa, eikä hänellä ole enää edes samoja laillisia oikeuksia. Näistä syistä kehottaisin sinua etsimään ensinnäkin lyhyellä aikavälillä apua, ettei psykoosiriski toteutuisi, ja pitkällä aikavälillä tukea pyrkimyksillesi lääkkeettömään elämään. Ja ennen kaikkea yritä pysyä hengissä!