Mitä kuuluu?

Katson paljon kauhuelokuvia, se on ikään kuin harrastus miulle, mutta kerrankin kohdalle osui yksi niistä loistavista, oikeasti kuumottavista tapauksista. "Carnival of Souls" (1962), sitä hyvää mustavalkoista sätkyjä ja tärinöitä -matskua. Viimeksi saman reaktion aiheutti "Event Horizon" jostain kasari/ysäriltä, ja "Life" parin vuoden takaa, jotka katsoin joskus viime vuoden lopulla. Hihi :) Hyvät leffat ja kirjat parantavat elämänlaatua näinä aikoina.
Muuten menee kelvollisesti. Säätö kaatunee korona-ajan jatkuvaan eristykseen, tämä on erittäin huono aika kaukosäädöille. :(
Kevät tulee ja aivoparat ovat innoissaan lisääntyneestä valon määrästä. Sain vihdoin ne viralliset kandin paperit, eli sen paperiversion tutkinnosta. Pääosin kuuluu siis hyvää.
 
Kyllä vain, olen tapittanut sen ja pidin :) Oikein hyvää, ehkä jopa parempi kuin Hereditary.
 
Pitänee varustaa spoiler-tagilla seuraava viittaus The Miittiin ja mainittuun elokuvaan:
Koputteliko miittipaikan suljetun oven takana Morgothin pässi - vai itse Black Phillip?
 
Ei olisi pitänyt eilen leveillä ilonaiheiden topsuun siitä, miten kroppa on sopeutunut kitisemättä uuden työmatkapyöräilykauden avaukseen. Illalla kotona tuli selväksi, että reisilihakset alkavat tuntea olonsa hiukan väsyneeksi, ja tänä aamuna oli jo selkeästi raskaampaa polkea töihin. Mutta nyt tuleekin sopivasti pääsiäinen väliin, joten kunhan jaksan sotkea itseni vielä töistä kotiin tänään, jalat saavat levätä monta päivää ennen ensi viikon ponnistuksia.

Tänä aamuna oli selvää, että yöllä oli vaihteeksi ollut pakkasta ihan kunnolla. Eilen aamulla työmatkan varrella olevan tulvivan luonnonsuojelualueen reunamilla oli riitettä, mutta tänä aamuna koko alueen peitti lähes yhtenäinen jäälakeus. Vain virtapaikoissa oli avointa vettä. Tuli hetkellinen huoli muuttolinnuista, mutta käsittääkseni hanhet ja joutsenet pärjäävät kyllä oikeasti varsin mainosti yöpakkasissakin.

Olen kellojen siirron jäljiltä edelleen ihan pööpönä; tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä heikommin pää kestää tunnin siirtymää. Kello on koko ajan "edellä" ja minä jäljessä, kaiken kanssa tulee kiire enkä millään pääse edes ajoissa nukkumaan, kun ajantaju on sekaisin ja koko ajan tuntuu, ettei kello voi olla niin paljon kuin mitä se jo näyttää. Pitää kai yrittää tänään levätä kunnolla, koska huomenna viimeistään on pakko aloittaa tiivis loppuspurtti ensi tiistaina 75 vuotta täyttävän äitini synttärilahjan saamiseksi ajoissa valmiiksi.
 
Mä olen tällä viikolla ollut vaikeuksissa ovien kanssa. Ma-ti yönä tulin työkeikalta hotellille ja ajattelin hakea respasta sämpylän iltapalaksi. Kun huoneen ovi loksahti kiinni niin tajusin että avainkortti oli yhä huoneessa. Valoja kun ei saanut päälle ilman että kortti laitetaan oven vieressä olevan katkaisijan päällä olevaan koloon. Siinä sitten vähän nolona respaan, sain leivän lisäksi toisen avainkortin.

Tänään jäin työpaikan hissiin jumiin, kun ovi ei auennut eikä hissi suostunut enää liikkumaan. Hissihuolto tuli alle puolessa tunnissa pelastamaan mut. Kun ulkopuolelta kuului kolistelua niin huutelin hissistä että ootko hissihuollosta, huoltomies vastasi että joo, saan tän kohta auki, älä karkaa mihinkään. Toki olisin karannut jo aiemmin jos osaisin kulkea seinien läpi...

Ja nyt on vasta keskiviikko 🤯
 
Okei, kirjoitan nyt vähän elämästäni koska minua huvittaa.

Jännittävää, miten kaikkein typerimmät ja järjenvastaisimmat päätökseni ovat lähimenneisyydessäni tuottaneet parhaita tuloksia. Psyykelääkkeiden lopettaminen oli näin jälkiviisaana... todella hyvä päätös. En todellakaan sano, että kenenkään muun pitäisi ikinä tehdä niin, mutta itse en ole katunut sekunttiakaan. Jyväskylään muuttaminen sellaisen työn perässä, josta saadulla rahalla en todellakaan elä oli myös aivan järkyttävän hyvä päätös. Rakastan kaikkea tätä, mitä minulla täällä on. Yksinkertaista tai helppoa ei ole mistään tullut, mutta elämisen arvoista? Todellakin.

"En minä halua järkipäätöksiä! Minä haluan typeriä, äkkinäisiä ja hulluja päätöksiä!"

Alle kaksi viikkoa sitten kohtasin elämäni suurimman pettymyksen, en todella kovasta treenaamisesta huolimatta päässyt haluamaani kouluun, en edes toiseen vaiheeseen. Tätä seurasi sellainen perinteinen mental breakdown, joka meinasi eskaloitua aika pahasti. En nukkunut koko yönä ja seuraavana aamuna töissä olin todella huonossa kunnossa kaikin tavoin. Tauolla päivällä päätin, että tämä ei nyt mene näin. Minä en suostu palaamaan itseinhon, itsesäälin ja itsetuhon maailmaan. En nyt kun olen juuri päässyt sieltä pois. Pyysin apua. Ja sain sitä. Ympärilläni olevat ihmiset olivat minulle läsnä ja vetivät minut pois kuilusta, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ja siitä olen äärettömän kiitollinen.

Jotenkin olen päässyt siihen pisteeseen, että suurimman osan ajasta tykkään olla minä. En tiedä mihin päädyn ensi vuodeksi ja on tässä pientä identiteettikriisin poikasta myös ollut ilmoilla tämän tiimoilta, mutta tiedän, että täällä teen kuitenkin jo unelmatyötäni ja ihmiset arvostavat minua ja taitojani. Ihmiset uskovat minuun täällä ja ihan oikeasti voi olla, että joku myös pitää minusta. Ihmisenä. Ei työntekijänä tai esiintyjänä. Olen niin onnellinen, että lähdin tänne. Töissä on myös ollut ihanaa. Nyt on loma, joka kyllä tuli tarpeeseen kahden 48h työviikon ja pääsykoerumban jälkeen. Ja ehkä tämä kesä, ehkä tämä kesä on erilainen.

Tartun kiinni jokaiseen onnen haituvaan, mikä ohitseni lentää. Pidän niistä kiinni kuin rakastamani ihmisen kädestä, haluamatta päästää koskaan irti, koska ehkä sitten en enää saa siitä otetta. Tartun hetkeen ja tallennan sen niin hyvin kuin osaan. Mitä näen, mitä tunnen, mitä kuulen, mitä rakastan, mitä ajattelen, miksi juuri nyt on hyvä. Älä päästä irti, muuten se voi kaikki karata, kuin uni, jota ei enää aamulla muista.
 
Olen vuosikausia tiennyt, ettei eräs äidinpuoleinen isosetäni ollut kovinkaan kiva tyyppi. Äidille asia selvisi joskus niillä main kun olin itse teini, ja hän puolestaan kertoi minulle järkytyksestään kun selvisi, että hänen lempeänä vanhuksena tuntemansa setä oli itseasiassa sisällissodan aikana pakkosyöttänyt vankileirillä syömälakkoon ryhtyneitä punaisia naisia ja myöhemmin lääkärinä tehnyt kyseenalaisia kokeita kehitysvammaisilla lapsilla.

Vasta nyt tilanteen koko ruma kuva kuitenkin paljastui. Luen parhaillani Hanna Kullanväärtin vinkkaamaa kirjaa Terveys ja humpuuki (todella mielenkiintoinen katsaus kaikenlaiseen puoskarointiin kautta Euroopan historian), ja kukapa tuli vastaan eugeniikkaa käsittelevässä kappaleessa ellei samainen isosetä. Hän onkin ollut ihan puhdas kovan linjan rotuhygienisti, joka mm. sekä sodan aikana lääkintäeverstiluutnanttina pitämässään esitelmässä että siihen pohjautuneessa, sodan jälkeen julkaistussa artikkelissaan ilmaisi mielipiteenään, että noin 13 prosenttia suomalaisista pitäisi yksinkertaisesti tappaa, koska he ovat pelkkiä loisia ja taakkana yhteiskunnalle. Tähän tuhottavien joukkoon kuuluivat mielisairaat, rikoksenuusijat, työkyvyttömät, vajaaälyiset, juopot ja "pinnarit". Tarkoitus oli paitsi vapauttaa yhteiskunnan voimavaroja myös pitää huoli siitä, ettei tämä "huono aines" pääse lisääntymään, kun "hyvien miesten" kuoltua sodassa "huonoille" aukesivat paremmat mahdollisuudet avioliittomarkkinoilla.

Ajan yleisistä asenteista kertoo, ettei tällaisten mielipiteiden esittäminen ilmeisesti haitannut mitenkään hänen uraansa psykiatrina. Päin vastoin, hän toimi 30-luvulta 60-luvulle ensin erään piirimielisairaalan ja sitten erään sairaalan ylilääkärinä. Puistattaa ajatellakin, miten potilaisiin on hänen johtamissaan laitoksissa asennoiduttu.

Tässä on nyt vähän pureskeltavaa ennen kuin totun ajatukseen. Kuvioon kietoutuu vielä sekin, että äiti on opettanut minut pienestä pitäen olemaan ylpeä inkeriläisistä sukujuuristani, koska sillä puolella sukua koulutusta on arvostettu todella korkealle ja kaikki lapset on jo 1900-luvun alusta lähtien pyritty kouluttamaan mahdollisimman pitkälle sukupuolesta riippumatta. Mutta se sama sukuhaara tuotti myös tämän erittäin korkeasti koulutetun intomielisen rotuhygienistin.
 
Mitäs tässä. 15-vuoden parisuhde päättyi, ja olen nyt sit ensimmäistä kertaa elämässäni muuttamassa
asumaan yksin.

Emt edes että mitä tästä ajatella. Kolme päivää eropäätöksen jälkeen meni itkiessä ja sitten sen jälkeen asuntoja katsoessa.
Tänään löysin itselleni kivan yksiön, huomenna saan sopimuspaperit sähköpostiin ja muutto onkin sitten jo ensi viikon torstaina.
 
Voimia Vampireladylle. Aikansa se ottaa niinkuin muutkin isommat (ja joskus pienemmätkin) muutokset elämässä, mutta uskon että pärjäät kyllä.

Miulla on taas vaihteeksi jännittävää odottelua, kun taas kerran odotan pääsisinkö opiskelemaan. Pääsykokeista toinen oli sellainen että siitä osa valittiin jatkoon toiseen osioon ja pääsin sinne. Teknisistä haasteista huolimatta sain sen suoritettua. Nyt ongelmani on, että jos pääsen opiskelemaan niin pitäisi olla olemassa virallisesti oikeaksi todistettu jäljennös todistuksesta. Otin yhteyttä kouluun josta todistuksen sain aikanaan, mutta toimisto aukeaa vasta elokuussa ja tarvitsisin jäljennöksen heinäkuun puolelssa välissä. Tämä tarkoittaa että pitäisi selvittää miten toimii julkinen notaari, kun sinne voisi mennä alkuperäisen kanssa ja jotenkin saaha jäljennöksen. Jollen pääse opiskelemaan niin voisin silti käyä syksyllä hakemassa sen jäljennöksen. Olisimpa aikaisemmin törmännyt tietoon, että ei riitä itse lähetetty skannaus, niin olisin voinut keväällä käydä selvittämässä, kun koulu oli vielä auki. Mitähän muuta tällasia vielä tulee puskista...
 
Tämä tarkoittaa että pitäisi selvittää miten toimii julkinen notaari, kun sinne voisi mennä alkuperäisen kanssa ja jotenkin saaha jäljennöksen. Jollen pääse opiskelemaan niin voisin silti käyä syksyllä hakemassa sen jäljennöksen. Olisimpa aikaisemmin törmännyt tietoon, että ei riitä itse lähetetty skannaus
Olen joskus nähnyt että tällaisissa tapauksissa voisi riittää että ottaa paperikopion todistuksesta, ja hankkii sen aitoudelle kaksi todistajaa yhteystietoineen. En sit tiiä onko tässä syy siihen miksi valelääkäreistä ym. on kuultu silloin tällöin.
Mutta jos vaaditaan oikein notaaria todistamaan aitous niin pitää kait sit painella käräjäoikeustalolle, tai tuntea joku lakimies jolla on notaarin oikeus (vastaa kai yleislääketieteen kandiharjoittelija)
 
Tuolla listassa nimenomaan sanotaan ettei riitä jos on kaks random ihmistä allekirjottamassa. Näköjään vaatii digi- ja väestötietovirastoon yhteydenottamista notaarin ajan saamiseksi.
 
Jälleen yhdet juhlat tulossa. Minulle on aika käsittämätöntä, miten jotkut oikeasti nauttivat juhlien järjestämisestä. Itse alan ahdistumaan jo puoli vuotta aikaisemmin. Mutta tuleepahan vuoden parin välein siivottua paremmin. Ja nyt lähden heti juhlien jälkeen rinkka selässä tuntureille! Sen ajatuksen voimalla jaksaa.
 
Mitä kuuluu, no kaipa tämmöinen pohdiskelukin tänne kuuluu.

Vaihdoin vuosi sitten työpaikkaa. Duuni on sinällään mielenkiintoista, mutta ongelmaksi on muodostuneet työajat ja -matkat. Työmatkalle saattaa joutua ihan milloin vaan ja työpäivä voi matkan aikana olla minkä mittainen vaan. Esim. eilen olin töissä 15 h. Tästä ei ollut aikoinaan työhaastattelussa mitään puhetta. Haluaisin alkaa taas harrastaa kaikennäköistä (etenkin kun koronan jälkeen kohta taas voi harrastaa) mutta arkielämän (omien) aikataulujen suunnittelu on osoittautunut aika lailla mahdottomaksi. Mun elämääni kuuluu olennaisesti myös esim. keikoilla käyminen, ja kun keikkalippuja on ostettu ties mihin ajankohtaan kuukausien päähän, niin oispa aika hanurista jos ko. keikkapäivän aamuna tuleekin komennus 600 kilsan päähän. Lisäksi ikääkin on sen verran ettei oikein jaksaisi mitään ylipitkiä päiviä, etenkään kun työ sisältää myös fyysisesti raskaita tehtäviä.

Mun työhistoriani parin viime vuoden ajalta on varsin stressaava (yrityksen lopettaminen, parin kk työttömyysjakso, uusi työpaikka, parin kk koronalomautus, uusi työpaikka) joten ei nyt millään jotenkin jaksais TAAS hakea töitä. Mutta kai se on pakko.
 
Ihan hyvää kuuluu. Olen opiskellut viime viikot raivokkaasti, ja olen uteliaalla tuulella ja esseiden kirjoittaminen sujuu hyvin. Olen tarkkaillut mitä kaikkea paikallista faunaa käy juomassa pihalle asetetussa pikku juomalautasesta: siili, pupu, pari oravaa, lintuja ja mehiläisiä.
 
Olen ollut muutaman päivän koiran kanssa kaksin kotona. On ollut tekemistä, etten ole ihan höperöitynyt. Olen maalannut alakerrassa kattoa, mistä seurasi valtava hartioiden ja niskan jumitila. Onneksi osasin ennakoida sitä. Heti maalaamisen jälkeen nappasin särkylääkkeen, otin kunnon löylyt saunassa ja makailin piikkimatolla. Silti eilen aamulla ja vielä tänäänkin niska-hartia alue on jumissa. Mutta päänsärkyä en onneksi ole siitä saanut.
Sain tänään maalattua myö oman työ"huoneeni" seinäpaneelit mangorahkan värisellä maalilla, joka korostaa hienosti paneelien koristeellista muotoa.
Sain myös kirjoitettua isona mörkönä kummitelleen ympäristökasvatu suunnitelman enimmäiset osat valmiiksi. Kunhan muu perhe palaa, mies varmaan neuvoo miten saan muutettua sen pdf:ksi ja jaettua muille kommentoitavaksi. Suunnitelman loppu onkin enemmän minun heiniäni kun pääsen avaamaan sitä käytäntöön. Sen luulisi siis sujuvan mukavasti. Ja aikaa viimeistelylle on ihan riittävästi.

Noin muuten aina yksin ollesa minulla on hurjasti tilaa mielikuvitukselle. Ja kun normaalissa arjessa ei ole niin paljon aikaa omien ajatusten kanssa niin nyt päässä ihan surisee. Tuntuu, että olen 2/3 ajasta jossain ihan muualla kuin tässä todellisuudessa. Se on kivaa, mutta tiedän miten hankala sieltä on riuhtaista itsensä irti. Se vaati jo ponnisteluja, että sain asennoiduttua koulutehtäviin, mutta heti kun sain ne tehtyä ajatus karkasi taas jonnekin Pemberlyyn, Tylypahkaan, satumaailmaan tai jonnekin vaan ihan muualle kuin tänne. Olen katsonut todella paljon elokuvia ja lyhyempiä youtube-videoita, jotka oikein ruokkivat tuota päänsisäistä surinaa. En tiedä mitä tapahtuisi jos perhe ei tulisi huomenna kotiin. Katoaisinko omaan maailmaani kuin muumi mamma seinämaalaukseensa. Sen siitä saa kun on niin harvoin ihan itsekseen omien ajatustensa kanssa. Kun sitten saa olla niin kaikki mielessä seikkaileva potentiaali purkautuu yhdellä kertaa enkä saa sitä kanavoitua vaan uppoan siihen päälakeani myöten.

Sitten se pieni ärsyttävä seikka, että näppäimistölleni kaatui alkukesästä kukkaruukku ja näppäinten alle jäi multaa, jota ei meinaa millään saada pois. Esimerkiksi S ja H jumittavat harmillisesti välillä.
Ja se, että helteen takia en ole päässyt tekemään oikein pitkiä kävelyretkiä koiran kanssa, mitä olen tavannut harrastaa silloin kun minulla on tilaisuus olla yksin kotona.
 
Näppäimistön voi teoriassa pestä ilman pesuainetta astianpesukoneessa, 3pvä - viikko kuivausta sen jälkeen... Parempi tapa on irrottaa näppäimet ja putsata hyvin pehmeällä harjalla, mutta takeita toimivuudesta ei senkään jälkeen ole... Joka tapauksessa näppis on poissa käytöstä ainakin sen 4 tuntia mitä kunnollinen harjaus vaatii. Voi toki yrittää pehmeällä imurin harjaspäällä ottaa vääripäin olevasta näppikestä roskia/pölyä pois, päällä näppäimiä painellen, mutta sitten on oltava valmis metsästämään pölypussista mahdollisesti irronneita näppäimiä.
 
Last edited:
Tämä näppäimistö on littana ja jos siitä kerran irtoaa näppäin niin se on irti. Spyro nimittäin ihan vauvana väänsi tästä nollan irti ja sitä on yritetty kerta toisensa jälkeen näinä vuosina laittaa takaisin, mutta ei vaan onnistu. Näppäin ja näppäimistö on ihan ehjä, mutta palaset eivät vaan loksahda kohdalleen.
Toinen ikävämpi puoli on se, että näppäinten alla on jonkinlainen kumimatto johon kaikki roska (varsinkin koirankarvat, hiukset ja kaikki hienorakenteinen materiaali) tarraa kiinni aika tehokkaasti. Muuten tykkään tästä näppäimistöstä kovasti. Sopivan kompakti, mutta numeronäppäimistö löytyy. Tyylikäs ja mukava käyttää. Valot on kiva lisä, vaikka näytön valaistessa niitä ei ihan välttämättä tarvitsisikaan. Puhdistus vaan on hankalaa kuin balrogin hampaiden pesu.
 
Ylös