Mitä kuuluu?

Kyllä tuonkin sorttiset on selvinneet pesusta, tärkeää lienee että ei yritä kuivata liian nopeasti. Tämmöiseen kanavaan törmäsin hiljakkoin.
 
Minulla aina vähän heittelee mielialat erilaisten tapahtumien, tilaisuuksien ja matkojen alla. Olen ollut vähän kauhuissani syksyisestä kouluni lähijaksosta, johon kuuluu ulkona yöpyminen. Olen yöpynyt ulkona ennenkin, eikä sen pitäisi niin jännittää, mutta jostain syystä olen ollut melkein ahdistunut asiasta. Vaikka yöpyminen on vapaaehtoista niin tiedän, etten voisi jättää sitä välistä kuin todella hyvästä syystä. Jälkikäteen harmittaisi liikaa.
Tänään kuitenkin kaivoin muuttolaatikosta (ei olla muutettu, mutta vaellustavarat ovat tällä hetkellä muuttolaatikossa säilössä) riippumattoni ja tilasin sitä varten uuden makuualustan (koska minun riippumattoni on sellainen, jossa ei ole mahdollista nukkua ilman tietyn tyyppistä makuualustaa. Ja tämä ei ole nyt vain omaa mukavuuden haluani, vaan se on oikeasti riippumatto, jossa alusta kuuluu olla, että se toimii) ja katselin joutessani pari videota riippumatostani. Ihan vaan tunnelman tuojaksi. Ja toihan se tunnelman :) Nyt en malta millään odottaa, että makuualusta tulee ja pääsen nukkumaan yhden testiyön sen kanssa ennen lähijaksoa ja ulkona yöpymistä. On aina hienoa kun löytää uudestaan innon johonkin asiaan, mistä on joskus innostunut, mutta into on kadonnut jossain kohtaa.

Olen vähän ahdistunut töiden alusta. Viimeinen lomaviikko käynnistyy huomenna. Loma on ollut pitkä ja antoisa, mutta silti tuntuu, että jotain uupuu. Lisäksi olen ollut viime päivinä todella, siis ihan todella väsynyt. Nukun ihan hyvin, mutta tuntuu ettei mikään uni tahdo riittää. Hurjat helteet veivät kesästä aika ison pätkän. Silloin ei kyennyt pitämään ovia tai ikkunoita auki, eikä oikeastaan edes olemaan ulkona. Tuntuu, että ne päivät jotenkin valuivat hukkaan sisällä istuessa ja olivat pois lomasta. vaikka eihän se niin ole.
Toisaalta taas alkaa tuntua, että vähän jo odotan töihin pääsyä. Minulla on mukavia työkavereita, uusi työyksikkö, jossa odottaa isoja muutoksia ja joudun viemään omankin osaamiseni aika äärirajoille kun toimin siellä jollakin tavalla näiden muutosten alullepanijana ja asiantuntijana, mutta ilman käytännön kokemusta.

Eli ristiriitaisissa tunnelmissa monellakin tapaa. Mutta juuri tänä iltana tuntuu, että vaaka kallistuu ahdistuksen sijaan enemmän odotuksen ja toiveikkuuden suuntaan.
 
Last edited:
Alan nyt naputella mietteitä viikosta festarointia.
Ensinnäkin, ensimmäinen päivä oli niin väsynyt, koska ehdin nukkua vain 3 tuntia, ennen kun piti 5.20 herätä ja kipittää 6.20 juna-asemalle, koska bussit eivät liikkuneet vielä tuolloin. Hämeenlinnaan päästyäni seikkailin linnalle, ja sain käsiini Tärkeän Kansion ja työvaatteet (ihanan viikinkityttöasun hih). Toimistolle muuttaminen oli aika säätöä, mutta selvisin. Tutustuin ihanaan pikku koiraan, joka oli toimistoapulaiseni nro 1 ekat kaksi päivää. Vettä satoi kaatamalla ja kaikki tuntui yhdeltä valtavalta kaaokselta. Ma-ti yö vietettiin teltassa, jossa ei ollut pohjaa ja jonka takia katselin kylmissäni puoli yötä sitä, kun makuualustan viereen alkoi syntyä pieni puro yön ja sateen mittaan. Neljältä luovutin ja siirryin toimistolle keittämään kahvia ja lämmittelemään. Keräsin tavarat kasaan ja siirsin nekin toimistolle kuivumaan. Toinen päivä, tiistai, oli yhtä kaaosta. Koko ajan satoi kaatamalla, ja sain auttaa kolmesti siinä, että infoteltta meinasi lähteä tai lähti lentoon ja sitten se piti saada takaisin paikalleen. Keitin litrakaupalla teetä paleleville festaritalkoolaisille, jotka pahimmillaan tekivät aidanpystyttämishommaa 15h märissä vaatteissa. Yksi viikinkiparka vilustui.
Keskiviikko oli myös yhtä kaaosta, mutta aloin vähitellen oppia ja päästä hommieni tasalle, joten selvisin siitä päivästä iloinen virne naamalla, myöskin siksi, että nukuin sisätiloissa tuon yön ja se teki väsymystasolle hyvää. Tavernan auettua kipitin sinne auttamaan ja riehuin ehkä hivenen yötä myöten roskapihtien kanssa. Joku tyyppi retosteli myyvänsä alueella ties mitä huumeita ja minäpä sitten moraalista velvoitetta tuntien vikisin asiasta seriffeille, jotka sitten myöhemmin nimittivät minut " se pieni vampyyrityttö, jolle pitää ilmoittautua ja joka ratkaisee ongelmanne". Tämä siksi, että tylsyyksissäni piirsin melko haudastanousseen näköiset meikit toimistolla ja kiinnitin lapun mekkoon, jossa luki "Miss Ruttouhri 1349". Torstaina olin jo "vampyyri" ihan tuon lapunkin perusteella. Torstaina hoidin luovasti kaikki ongelmat, mitkä vain vastaan tulivat, ja olin erittäin tyytyväinen itseeni, sain myös uusia kavereita.
Perjantaina ja lauantaina kiire ja kaaos yrittivät koko ajan tulla tielle, mutta jotenkin siitäkin selvittiin ja olin hyvällä tuulella ja hyvässä seurassa. Lauantaina exän faija alkoi haastaa riitaa ja sanoi, että "turhaan meikkaat, kun ei noilla riimuilla naamassa peitä sitä, että pääsi on täynnä pskaa". Mitäs siinä, puoli tuntia väännettiin sanansäilää kunnes ukko otti ja häipyi, ja sitten vollotin paniikissa erään viikinkimuijan olkapäätä vasten seuraavat puoli tuntia. Sitten sisuunnuin, piirsin meikkini ja riimuni (hagalaz, thurisaz ja kenaz) uudestaan naamaan ja olin hyvin kiukkuinen ja valmis hoitamaan minkä tahansa ongelman tai kummallisen ihmiskohtaamisen. Niinhän siinä sitten kävikin, että päädyin kolmen järkkärin kanssa jahtaamaan erästä porttikiellon saanutta pitkin aluetta. Rauhoituin ja oloni parani, ja illalla taas menin tavernalle auttamaan ja sosiaalisoitumaan, lisää kavereita jeij!!! Näin myös muutamaa kontulaista ohimennen, sekin oli jeij.
Sunnuntai oli vain puolikas päivä, ja lähtiessäni kotia kohti melkein vollotin, että en halua palata normaaliin elämään, haluan jäädä tänne hoitamaan Tärkeitä Asioita ja Ratkaisemaan Katastrofeja jne. Kotona oli todella outo olo, ja kävin osteluni läpi ja hipelsin innoissani uusia korujani ja tuijotin väsynyttä naamaani peilistä, ja totesin, että jonkinlainen pomon homma toden totta sopii minulle, vaikka ensin oli pieni sos-tila päällä. En stressannut hommistani kuten työparini, vaan jotenkin keksin ratkaisut kaikkiin asioihin, mitä eteen tuli. Selvisin, ja vielä kunnialla. Kuulemma minut aiotaan napata ensi vuonna viralliseen johtoportaaseen, huh!! Vampyyrityttö teki näköjään hyvän vaikutuksen c:
Nyt oloni on ihan okei, mutta väsymystä on edelleen liikkeellä. Järjestelen vaihto-asioita ensi vuoden alkuun ja opiskelujuttuja ja ties mitä, mutta ainakin minulla on uudella tavalla varma olo itsestäni ja taidosta selvitä uusista tilanteista. On oikein hyvää ja virkistävää mennä tuonkaltaisiin tapahtumiin täysin yksin, koska sitten on ihan toden totta pakko tutustua uusiin ihmisiin ja selvitä.
 
Yksineloa täynnä nyt kohta kaksi kuukautta. Silleen ihan kiva, että kämpän siisteustaso on juuri
sellainen kuin haluan ja ei tarvitse säätää ruokajuttuja kuin itselleni.

Mutta ne huonot puolet.

Yksinäisyys on jatkuva. Ihan sama vaikka on kavereita, joille jutella, mutta tuntuu vaan niin oudolta
olla joka päivä yksin kotona. Läheisyydenkaipuu on ihan hirveä ja itken edelleen monta kertaa viikossa.
Onneksi on edes kissoja, niin en ole ihan yksin.

Heinäkuu meni suureksi osaksi siihen, että makasin masentuneena kotona sisällä ja kuuntelin podcasteja. Ulkona oli myös ihan liian kuuma tehdä
mitään. Ruuanlaitto ei kiinnostanut helteellä joten elin valmisnuudeleilla, panineilla, kananmunilla & leivällä kun en muutakaan jaksanut.

Nyt elokuun alussa alkoi koulu, joten ainakin ilmainen lähiruokalounas lisää vireyttä kun ruokavalio on taas
monipuolinen. Lisäksi kävelen kouluun ja takaisin (3km suuntaansa) joten tulee liikuttuakin. Hirveä totuttelu on kyllä ollut
heräämisen suhteen. Nukkuminen on muutenkin vaikeaa, herään noin 1-4 kertaa joka yö, enkä ole saanut tarvittua unimäärääni
(8-10h) ikuisuuksiin.

Semmoista. Onneksi nyt on ollut ihanan viileää ja sateista, syksy on kyllä lempivuodenaikani.
 
Vampirelle voimia. Toivottavasti syksy ja koulu tuovat vähän piristystä ja toisenlaista sisältöä arkeen. Nukkumisvaikeudet on ihan Mordorista.

Minua jännittää ensi viikon lähijakso ja ulkona yöpyminen. Lapset on nuhaisia (nuorempi testattu). Minun ei olisi nyt varaa saada mitään flunssaoireita, koska olin viimeksikin pois lähijaksolta jossa käsiteltiin näitä aiheita, mitä nyt viedään eteenpäin ja olen ollut aiheen kanssa aika hukassa.
Nukkuminen on myös töiden alettua ollut vähän huonoa, mikä edesauttaa flunssan puhkeamista.
 
Tajusin etten pääse tänä vuonna mihinkään keskiaika- tai muillekkaan markkinoille :( Häneen linnaan olisin päässyt muuten, mutta veli tuli Suomeen käymään niin pitihän sitä mennä moikkaamaan pitkästä aikaa. Ensvuonna sitten markkinoille (kyllä, Naantali, Savonlinna ja Birgitta jäävät välistä myös), joten en pidä kiirettä Enttisen vaatteiden uusimisen kanssa, kun kasvaa vielä. @Sidhiel kuvauksesta päätellen puoljoukkuetelttojen katot lienee paikattu sen jälkeen, kun mie olen pienen kanssa siellä nukkunu. Lapshan sai vettä niskaansa ja oli kuumeessa ja flunssassa koko hämeen markkinoita seuraavan viikon parisen vuotta sitten...

Ropecon saatiin pidettyä ja olin ekaa kertaa coniteassa.

NESAT eli North European Symposium of Archaeological Textiles on menossa tämän viikon. Loppui jo tältä päivältä, mutta jatkuu taas huomenna. Täytyy tämän jälkeen käyä ajatuksella läpi muistiinpanot, annetut nettilinkit, videot jne.

Opiskelu alkaa ensiviikolla. Etänä nyt ainakin alkuun. Yliopiston sivut ovat sekavat, mutta onneksi olen tiennyt sen jo vuosia.

Jaksamista Vampirelle. En voi sanoa olevani samalla tavalla yksin, kun on sentään lapsi jolle puhua ja joka vastaa, mutta kyllä ymmärrän mitä tarkoitat läheisyydenkaipuulla. Tämä pandemiatilanne ei myöskään helpota ihmisiin tutustumista.

Todo-listalla on 97 kohtaa -.-' Jos saisi sieltä yhden pois tällä viikolla niin se voisi olla realistinen tavote. Tietty jos saa enempi niin hyvä niin.
 
Ei oltu paikattu, mutta viritin teltan katolle neljä pressua. Se piti, mutta maata myöten purot löysivät tiensä telttaan.
 
Ai mitteepä kuuluu? Jalkaan vähän sattuu, mutta se on vain ohimenevää. Epäilen rasitusmurtumaa jossakin jalkaterän pikkuluista. Sille ei tehtäisi mitään, joten en ole viitsinyt lääkäriinkään mennä. On se vähän parempi kuin kuluneina kahtena viikkona.

Olen yli viisikymmentä vuotta vanha, joten kaikella todennäköisyydellä minulla on enemmän elinvuosia takanani kuin edessäni. Menneisyyttä ajatellessani ei eletty aika tunnu kovin pitkältä. Niinpä se jäljellä oleva aika tuntuu vielä lyhyemmältä. Ajatuksen piakkoin kohtaavasta kuolemasta pitäisi rohkaista elämään NYT eikä vasta vuosien päästä, koska niitä vuosia ei välttämättä tule, mutta jotenkin se vain lamaannuttaa ja lannistaa – en halua tarttua mihinkään aikaavievään, koska se voisi jäädä kesken. Haluan takertua siihen mitä minulla on jo nyt ja toivoa, että se kestäisi.

Pitää oikein potkia itseään eteenpäin. Aloin soittaa ukulelea ja tinapilliä, vaikken pidä itseäni erityisen musikaalisena. Ammattilaista minusta ei koskaan tule, eikä erityisen taitavaa harrastelijaakaan, mutta soittamisessa koetut onnistumisen hetket rohkaisevat jatkamaan.

Tuntuu siltä, kuin olisin ollut nykyisessä työssäni yli viisitoista vuotta, mikä pitää paikkansa. Työnantajat, työkaverit ja laitteet ovat vaihtuneet, mutta paikka on pysynyt samana. Työtehtäviä on karsiutunut pois ja muita tullut tilalle. Työssä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta ne ovat tuttuja puolia. Tuntemattomaan heittäytyminen pelottaa. Taustalla kuiskuttelee vanhuuden ääni: "Olet jo liian vanha kokeilemaan uutta. Tyydy vanhaan ja tuttuun. Se on turvallisempaa ja mukavampaa. Älä yritä muuttua, älä yritä elää. Se on jo liian myöhäistä." Oikeasti liian myöhäistä elää on vasta sitten kun on kuollut.

Tänään haen toista työpaikkaa. Mikään radikaali muutos se ei ole – onpahan vain hommaa, jota tein viimeksi yli viisitoista vuotta sitten. Näen siitä edelleen unia. On aika tehdä taas unista totta.
 
Heräsin juuri melkein yhdentoista tunnin unien jälkeen. En muista, milloin olen viimeksi saanut niin paljon unta kerralla. Aamulla mietin puoliunessa, että voiko olla totta että saan vain nukkua, vai muistanko väärin ja sittenkin tänään olisi ollut jotain tehtävää. Syy pohdinnoille on se, että olen runtannut 19 koulupäivää putkeen, enkä levännyt missään välissä. Viikot ovat olleet kahta koulua ja töitä, viikonloppuisin olen ollut Tampereella kapellimestarikurssilla.

On ollut hauskaa tutustua uuteen puoleen itsestään kapujuttujen tiimoilta. Musiikin johtaminen on vaativuutensa ja jännittävyytensä takia aina vaikuttanut mielenkiintoiselta, mutta myös luonnejutulta, jota ihan kaikki eivät voi tehdä. Omaksi yllätyksekseni pärjäsin ensikertalaiseksi mainiosti. Johdin Finlandiaa kun kaikki muut teokset olivat todella vieraita tai aivan liian vaikeita. Kun on useamman vuoden piiskannut itseään, ja jättänyt kehut vastaanottamatta sen pelossa, että kehut laiskistaisivat minut, oli oikeasti hienoa kun itsekin tiesi onnistuneensa eikä sitä tarvinnut peitellä. Ja sitten oli upeaa, kun sai omille kokemuksilleen vahvistusta pitkälle ehtineiltä sotilaskapuilta ja muilta ammattimuusikoilta. Ensin sain spontaanit ja riemuisat aplodit orkesterilta oman viisiminuuttisen jälkeen. Sitten katsoimme jälkikäteen videotallenteita omasta tekemisestämme, ja sain samanlaiset spontaanit aplodit kapukavereilta.
Sekin on muuten ollut näiden viikonloppujen parasta antia: olen viihtynyt todella hyvin ihmisten seurassa, jotka ovat kaikki ihan eri-ikäisiä ja edustavat eri sukupuolia. Sain monta uutta kaveria kapukursseilta, ja minut jopa tuupattiin seuraavalle kurssille vähän puoliväkisin, kun en itse uskonut että pystyisin siihen. Kommentit olivat hyväntahtoisia mutta napakoita "linde prkl, jos sä et mene tuonne niin sitten menet jonnekin muualle koska sulla on potentiaalia ja tämä ei jää tähän." :D Se mikä minua yllätti enemmän, ja sai lopulta suostumaan seuraavalle kurssille, oli tieto siitä että vain harvoin kurssin järjestäjä erikseen kutsuu sinne ihmisiä, kuten oli nyt maanitellut minua.
Elämässä on ollut kyllä muuten ihan riittävästi draamaa. Yksi läheiseni on jo pitkään sulkenut kaikki toiveensa, tunteensa ja epävarmuutensa sisälleen, ja siksi vuorovaikutus hänen kanssaan on jäänyt pinnalliseksi, kun sellaista aitoa paljautta ei ole. Nyt asiat näyttävät kuitenkin lutviutuvan silläkin saralla, ja olen helpottunut hänen puolestaan, vaikkakin edelleen hyvin varuillani. Kun on pitkään toteuttanut tiettyjä toimintamalleja, niin niistä on vaikeaa päästää irti.
Mutta syysloman alku, kapuhommat, kaikki saamani tuki ja kannustus ovat tämän hetken ihania asioita. Minua ei haittaa pätkän vertaa että joudun tekemään kouluhommia valmiiksi lomalla, koska päivät eivät kuitenkaan pääse venymään niin pitkiksi mitä arkena ovat venyneet.
 
Jalkakipu jatkuu. Marssimurtuman sijaan siellä saattaa olla jokin rustovaurio, ehkä nivelessä calcaneuksen ja cuboideumin välissä. Ortopedi ruiskutti sinne juuri puudutteen ja kortisonin sekoitusta. Kuukauden päästä katsotaan tilannetta uudestaan, mutta silloin olen kyllä jo seuraavan työnantajan palveluksessa. Terveyskeskuslääkäri määräsi kolme viikkoa sitten yhden tai kahden viikon tulehduskipulääkekuurin. Lopetin sen puolentoista viikon kohdalla, koska en aamulla muistanut, olinko jo ottanut tabletin. Aine on sen verran tujua, etten halunnut ottaa riskiä yliannostuksesta. Kuuri tuntui auttavan, kuten myös viime viikon lepuuttaminen lomailun merkeissä. Asteikolla yhdestä kymmeneen jalkakipu on ollut kahden paikkeilla, kun se vielä kuukausi sitten oli viittä tai kuutta. Nyt pitäisi jalkaa rasittaa enemmän ja antaa kortisonin vaikuttaa.

Niin, sain sen hakemani työpaikan. Seitsemän minuutin pyörämatkan sijaan minulle tulee vajaan tunnin reissaaminen bussilla. Rahaa palaa bussikorttiin, mutta palkka on sen verran suurempi, että jään voitolle. Kauemmin kestävän työmatkan lisäksi työpäiväni alkaa kolme varttia aikaisemmin. Tähän asti olen herännyt klo 5.35, mutta jatkossa herään viideltä ja jätän koiran ulkoiluttamisen väliin. Suihkussakin käyn edellisenä iltana. Siten ennätän tehdä aamutoimet vajaassa tunnissa ja rientää bussipysäkille talon edustalle. Bussissa voin torkkua tai selata somea tai kuunnella musiikkia tai katsoa suoratoistoa. Varsinkin paluumatkalla se voi mennä torkahtelemiseksi ja herään viimeistään silloin, kun ajokki kääntyy moottoritien liittymästä. Keskustassa voin jäädä kyydistä pois, käydä kaupassa ja jatkaa toisella vuorolla puolta tuntia myöhemmin kotitalolle asti.

Juuri nyt tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi tunkea tylsää Morgulin veistä jalkaterääni. Huomenna siihen pitäisi sattua vielä enemmän ja sitten helpottaa. Saas nähdä.
 
Kummallista kuuluu. Tai tuntuu kummalliselta. Tulin ensimmäistä kertaa työpaikalle aikaisin aamulla sitten viime vuoden maaliskuun ja lounastin työpaikan lounaspaikassa. Tämähän on ihan tuttua ja ympyrä sulkeutui nyt, yhtäkkiä tuntuu ettei edellisestä tällaisesta työpäivästä ole kuin muutama kuukausi aikaa. Silti on kummallista että välissä on oikeasti 19 kuukautta muunlaista aikatalua ja toisenlaisia järjestelyä toimistolla käymisen kanssa ja syömisten kanssa. Työt jatkuvat nyt kahtena päivänä toimistolla ja loput kotona. Valitsin tällaisen, koska tarvitsen tosissani ryhtiä tähän olemisen suureen vetelyyteen, joka on vallannut fysiikan ja korvienväliäkin. Ei ehkä kaikkein mukavinta näin pimeänä vuodenaikana, mutta en valita. Työmatka on kuitenkin todella lyhyt.
 
Poden ilmeisesti elämäni ensimmäistä noroa. Olo on ollut aivan kauhea, sairastuin ihan yhtäkkiä pe-la yönä ja tuolloin aamuyöstä vatsanväänteissäni mietin hetken ihan tosissani pitääkö soittaa ambulanssi. Nyt saa jo syötyä ja kuumekin on laskenut, mutta käymälän lähistöllä on syytä vielä pysyä. En suosittele kenellekään!
 
Tuo olo kestää vielä pari päivää, t sain 2 vuotta sitten salmonellan ja melkein päädyin tiputukseen. Mutta oikeastaan hirveintä on vain eka vuorokausi.

Itsellä on pientä tilanteen kaaostumista läsnä, mutta kyllä se tästä.
 
Onko kipu hellittänyt?
Kiitos kysymästä, muttei juurikaan. Itse pistoksen aiheuttama kipu on hellittänyt, mutta vaiva on ennallaan. Perjantaina olin aikeissa lähteä suoraan töistä reissuun, joten pyöräilemisen sijaan kävelin sinne. Edelläni kulki kaksi ekaluokkalaista tyttöä, joilla ei ollut mitään vaikeuksia pysytellä edessäni. En päässyt normaaliin matkavauhtiini, vaan minusta tuntui, kuin olisin ollut kaatumaisillani koko ajan.
 
"Kiitos syntymästäsi ja elämästäsi." Ensiksi mainittuun on itse voinut vaikuttaa sangen vähän, mutta toiseen sitäkin enemmän.

Toissapäivänä istuin vuoteeni reunalla ja tunsin voivani vaikuttaa varsin heikosti omaan olooni. Olin toista päivää kuumeessa ja kolmatta yskivänä. Aioin mennä pyörällä koronatestiin, mutta kuume ja pyöräily sopivat huonosti yhteen. Appiukko minut sinne sitten kuskasi. Molemmalla oli FFP2-maski kasvoillaan. Negatiivinen testitulos tuli seuraavana päivänä, jolloin tunsin vointini jo paremmaksi, paitsi että suihkussa käynti uuvutti minut niin, että nukuin sen jälkeen tunnin. Tänään ulkoilutin koiran ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olin tuntenut kadulla kävellessäni ensimmäiset kuumeen noususta kielivät vilunväristykseni. Hengitys rohisee yhä, eikä se astmaatikolla herkästi asetukaan inhaloitavan kortisoniannoksen nostamisesta huolimatta.

Sairaana on kamalaa olla, mutta kamaluuden aste unohtuu aina terveenä ollessa. Tai no - terveenä ja terveenä. Astma on jatkuva sairaus, mutta se haittaa vain silloin, kun hengitän. Muulloin se ei vaivaa minua.
 
"Kiitos syntymästäsi ja elämästäsi." Ensiksi mainittuun on itse voinut vaikuttaa sangen vähän, mutta toiseen sitäkin enemmän.

Korttiin tulee vain teksti "Alassëa nosta lyen", eikä kuva-aiheenkaan keksiminen lopulta ollut vaikeaa. Siitä tulee äidilleni pari vuotta sitten piirtämäni hobittiaiheisen kortin "pari", toinen puolisko samaa maisemaa. Mutta sen piirtäminen on kuin jättäisi hyvästejä. Seuraavaa synttäriä ei tule.
 
Ylös