Mitä kuuluu?

Kiinteistöhuolto lukitsi minut taas pihalle. Tällä kertaa syy oli siinä, että vaikka kävin kiltisti päivittämässä avainkorttini, niin se toimi silti kaikkiin muihin oviin (pyykkitupa, pyörävarasto, alaovi), paitsi kotioveen. Olotila alkaa olla "v***u muutan muualle". Nyt pääsin sisälle, mutta itkettää ja ahdistaa silti. Olisipa edelleen vanhat kunnon fyysiset avaimet, joilla ainakin pääsisi sisään eikä sähläisi näiden hemmetin avainkorttien kanssa.
 
Olisipa edelleen vanhat kunnon fyysiset avaimet, joilla ainakin pääsisi sisään eikä sähläisi näiden hemmetin avainkorttien kanssa.

Huh, onkos tosiaan jo jossain niin nykyaikaista, ettei kotiovessa ole enää fyysistä avainpesää? Täytyy kyllä sanoa, että olen itse vielä sen verran vanhanaikainen, että vaikka moneen paikkaan onkin jo noita tunnuslätkiä ja avainkortteja niin oman kotioven ollessa kyseessä haluan kyllä sen fyysisen abloy avaimen aina löytyvän taskunpohjalta. Sama juttu esim auton kohdalla. Kyllä ainakin yksi autonovi pitää aina saada fyysisellä avaimella auki. Siitä kun on omakohtaistakin kokemusta avaimen auki/lukitus -"nappien" hajoamisen myötä.
 
Kovissa avaimissakin vain on nykyään se "hauska" puoli, että niihinkin voi monesti sisältyä myös sähköinen tunnistus, ja siihen voi tulla vikaa tai se voi unohtua päivittää. Olen ollut kaninhoitajana perheelle, jolla oli kyseisenlainen kotiavain, ja minua neuvottiin kokeilemaan vain kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen, jos avain jonain päivänä ei tuntuisikaan toimivan. Siinä kun oli aina silloin tällöin sähköisen tunnistuksen häiriöitä.
 
Autonavaimissa ainakin vanhempien autossa, jossa on sellainen etämötikkä, on etämötikän sisällä kuitenkin tavallinen avain, jolla saa autonoven auki, jos mötikkä lakkaa toimimasta. Auto lähtee käyntiin vaikka autonavaimen paristo olisi loppu, jos sen laittaa ihan kiinni siihen virtalukkoon, koska silloin auto itse jotenkin tunnistaa sen, t. kokemusta on yhdeltä miittimatkalta kun autonavain lakkasi toimimasta :p.

Kuuluu tällä hetkellä ihan hyvää, katsoin eilen tuon avainshown jälkeen kolme kauhuleffaa ja luin pari tuntia kiinnostavaa nykytutkimusta taidehistoriasta (Hautamäki ym., 2021, "Avantgarde Suomessa").
 
Huh, onkos tosiaan jo jossain niin nykyaikaista, ettei kotiovessa ole enää fyysistä avainpesää?
Meillä on sähkölukot kotona. Kätevää kun voi tarvittaessa esimerkiksi remontin aikana antaa urakoitsijalle oman koodin millä pääsi takaovesta sisään ja remontin valmistuttua sen sai pois. tai jos pyytää naapuria kastelemaan kukkia niin voi luoda väliaikaisen koodin naapurille. On meillä ne lätkätkin, mutta aikuiset käyttävät pääasiassa noita koodeja (en edes tiedä mitä miehen koodi on kun kuljen aina omallani).
Mutta pakko sanoa, että olen itsekin aika epäluuloinen sen suhteen, että tällaisiin sähköjuttuihin voi aina tulla joku vika. Mutta tähän asti on mennyt hyvin.
 
Luonto on ollut minulle lapsesta asti tärkeä, mutta ympäristökasvattajan opintojen myötä tuntuu, että olen paljon tietoisempi kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja siitä miten kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen luonnossa. Kun yksi eliö häviää jostain se vaikuttaa moniin muihin eliöihin, jotka vaikuttavat moniin muihin eliöihin. Ällistyn näiden asioiden äärellä aina uudestaan ja uudestaan. Viimeksi kun äsken kuuntelin Ulos Ut Out- tapahtuman avauspuheenvuoron. Oikeasti minun pitäisi ottaa arki-illat levon kannalta, mutta kun sitten tulee tällaisia juttuja, jotka oikeasti kiinnostavat niin ei malttaisi, vaikka tietää sen kostautuvan huomenna ja loppuviikosta kun palautumista on ollut liian vähän.
 
Eronjälkeisen elämän päivitys vol ???:

Väsymyksen määrä on hirveä. Pitäisi jaksaa aktivoida kissoja paremmin, koska ne riehuvat öisin ja vievät minulta yöunet.
Pitäisi jaksaa käydä ulkona enemmän, edes kävelemässä. Pitäisi jaksaa tehdä joskus jotain oikeaa ruokaa, eikä mikro/uuniaterioita.
Pitäisi sitä ja tätä ja tuota.

Tänään jäin kotiin nukkumaan, vaikka olisi pitänyt mennä kouluun. Nukuin joku 10h ja sitten vain
makasin sängyssä masentuneena. Menin koneelle masentumaan, katsoin samaa sarjaa miljoonatta kertaa uusiksi,
tilasin ruokaa, söin, menin suihkuun, nukuin päikkärit viideltä, heräsin, ja menin takaisin koneelle.

Nyt olen vieläkin hereillä ja aion laittaa opettajalle viestiä, että en kyllä pysty kouluun tällä viikolla ollenkaan.
En vaan oikeasti jaksa yhtään mitään muuta kuin maata täällä masennuskuopassa.

Läheisyydenpuute on ihan hirveä ja yksinäinen olo jatkuva.
 
Sain tänä aamuna elämäni toisen kouristuskohtauksen. Makaan parhaillani päivystyksessä tarkkailtavana. Vaikka edellisestä kohtauksesta on yli kahdeksan vuotta ja kummatkin aiheutti todennäköisesti intensiivinen kipukohtaus, lääkäri sanoi, että epilepsialääkitys menee seuraavaksi harkintaan.
 
Nyt on takajalan kipu hellittänyt. Aamulla koiraa ulkoiluttaessani en edes muistanut koko jalkaa, enkä enää onnu. Kipu on samantapainen epämukavuudentunne kuin jos käyttäisi huonosti istuvaa pohjallista.

Maanantai ja tiistai menivät vielä flunssasta toipuessa, mutta keskiviikkona menin jo töihin. Olin vähän epäileväinen jaksamisestani, mutta ihan hyvin se meni. Illalla teki vähän tiukkaa istuskella ukettamassa ja eilen katsomossa kun musiikkilukiolaiset esittivät Tehosekoittimen tuotantoon perustuvaa musiikkinäytelmää, muttei kovin pahasti. Meinasin huomenna lähteä päiväreissulle Mikkeliin katsomaan vakavasti sairasta enoani sairaalassa, mutta en taida olla vielä riittävän terve moiseen. Yskittää edelleen ja korvissa on tukkoisuutta. Hajuaistini sentään on palaamassa takaisin. Viikon päästä olen varmaan paljon terveempi ja enoni kipulääkityskin on saatu kohdalleen, eikä hän nuku kaiken aikaa. Ajoitan siis reissuni ensi viikon loppuun, jolloin se on myös "between jobs"-matka. Sitä seuraavana maanantaina aloitan uudessa työpaikassa.
 
Sain eilen viimeisen näytön purkkiin ja näytön lopussa puhuttiin tulevaisuuden haaveista ja toiveista. Miten hankkeeni jatkuu ja kantaa nyt kun opiskelu loppuu.

Näytön jälkeen illalla vilkaisin työsähköpostia ja siellä oli eilisen palaverin muistio. Mikä lienee ajanut vilkaisemaan sitä ja näyttää siltä, että en ehkä pystykään jatkamaan hankkeeni eteenpäin viemistä. Iski hirveä ahdistus. Se minulle normaali, mikä voi iskea siitä jos jostain merkeistä havaitsen olleeni väärässä paikassa tai jotenkin tiellä tai jos vaan koen sanoneeni jotain väärin. Oikeastaan se voi iskeä mistä vaan. Tuli todella epätoivoinen olo ja sellainen, että tekisi mieli painua maan alle ja luovuttaa kaikki.

Yleensä tällaisen ahdistuksen tullessa laamannun täysin. En vaan pysty ajattelemaan tai toimimaan. hautaudun telkkarin tai pelin maailmaan. Nyt olen yrittänyt pysyä aktiivisena ja ajatella asioita eteenpäin. Jos tilanne on se miltä se nyt vaikuttaa niin mitä sanon, miten toimin, miten jatkan siitä eteenpäin. On asioita joiden kanssa työskentelyä en jatka ja vastuita joista luovun (joista koen, että minun on luovuttava, koska niille ei enää riitä työaikaa). Eihän se katastrofi olisi jos nyt työaikani vähenisi. Mutta kyllä se vaikuttaisi asioihin. Joutuisin ottamaan keikkoja, mutta samalla saisin lisää vapautta. Taloudellisesti olisi tiukempaa, mutta ehkä henkisesti helpompaa. Tuntuisi taas etten kuulu varsinaisesti minnekään. Olisin nuuskamuikkunen. Hyvässä ja pahassa. Tässä olisi paljon sulateltavaa.

Nyt tärkeintä on yrittää hallita tuota ahdistusta ja yrittää pysyä toimintakykyisenä, koska en vielä varmaksi tiedä mitä tulee tapahtumaan ja miten asiat oikeasti kehittyvät.

Taustatietona siis vielä, että Spyro on karanteenissa ja olen ollut hänn kanssaan kotona perjantaista asti ja huomenna olen palaamasa töihin.
 
Ja niin se ahdistus vaan yrittää edelleen puskea päälle. Ei tästä näköjään pääse niin helpolla yli edes hyvin nukutun yön jälkeen. Yritän huijata itseäni, että ei ahdista ja työntää koko tunnetta taka-alalle. Kai oikeampi tapa olisi kohdata tunne, hyväksyä se ja ajatella, että se on vaan tunne joka pitää tuntea läpi eikä se voi vahingoittaa, mutta suoraan sanottuna minä pelkään päästää juuri tuota kyseistä tunnetta valloilleen.

Jos tällä hetkellä huomaan toivovani enemmän kuin mitään, että tulevaisuudessa ei olisi yhtään sovittua juttua, joka pakottaisi poistumaan kotoa ja huomisen työpäivän ja sosiaalisten juttujen ja asioiden selvittämisen ajatteleminen saa aikaan lievää hengenahdistusta niin jos päästäisin ahdistuksen tulemaan vapaasti istuisin sohvan nurkassa tekemättä mitään ja ajattelematta mitään tai jos ajattelisin niin todennäköisesti vain ruokkisin ahdistusta ja päätyisin itkun kautta nukkumaan. Pahimmillaan pelkäisin kulkea ikkunoiden ohi (tuota huomaan vähän jo nyt) ja haluaisin mieluummin vaikka kuolla kuin kohdata ketään. Kun tiedän tunteen olevan ohimenevä niin juuri nyt mieluummin pysyn toimintakykyisenä ja työnnän ahdistuksen vaan taka-alalle kuin otan sen täysillä vastaan.
 
Itseäkin ahdistaa, koska leikkasin hiuksia ja leikkuukone oli sen verran rikki että tuotti pelkkää kaljua tai ei mitään, nyt ahdistaa, näytänkö ihan ananakselta 😅 onneksi kasvaa pian järkevän näköiseksi, tietty on tämäkin söpö mutta kun ahdistaa niin sitten ahdistaa aina mistä hyvänsä syystä.

Lisäksi ahdistaa syöminen taas mutta kyllä se tästä kiukkuisesti natustan perunoita ja papuja kunnes aivot lakkaavat sekoilemasta.
 
Tilannepäivityksenä, sain puhuttua esimiehen kanssa ja kaikki ok. Tilanne ei ollut se mitä pelkäsin (aina kannattaa kysyä suoraan eikä ruveta liikaa spekuloimaan, mitä yritin, mutta silti väkisin pyöri mielessä). Rauhallisin mielin siirryn yhden työpäivän jälkeen viikonlopun viettoon ja odottamaan lumen tuloa.
 
Vaimon työpaikalla ahdistaa homma, joka 1) vaatii vuoden lisäkoulutuksen, jota 2) täytyy tehdä omien työtehtävien lisäksi ja josta 3) ei saa rahallista korvausta. Homman edellinen haltija vaihtoi työpaikkaa ja se heiluu uhkaavana jäljelle jääneiden päällä. Kukaan ei hommaa vapaaehtoisesti halua ja nyt uhataan, että se vain määrätään jollekulle. Ensi viikolla palaveerataan asiasta, mutta vaimo on silloin turhalla äitiyslomalla, millä on hyvät ja huonot puolensa. Hän säästyy ylimääräiseltä vänkäykseltä, mutta tällaisilla nakeilla on taipumusta päätyä heille, jotka eivät ole paikalla painokkaasti kieltäytymässä niistä.

Tänään on viimeinen työpäiväni tässä paikassa, jossa olen työskennellyt yli 15 vuotta. Olo on lähinnä epätodellinen, samanlainen kuin silloin kun koronan takia muuttuivat työskentelyolosuhteet radikaalisti puolitoista vuotta sitten. Mikään ei ollut silloin enää kuin ennen. Puhelimeen vastailu loppuu ja jatkossa käytän puhelinta lähinnä vain jos koneet hajoavat ja ajat peruutetaan. Omaa työpuhelintakaan ei tarvitse kuljettaa mukana. Työ muuttuu epäitsenäisemmäksi tiimityöksi ja erityisesti parityöskentelyksi. Luonteeni puolesta olisin onnellisimmillani työpaikassa, jossa voisin tehdä yksin töitä. Tässä nykyisessä ja väistyvässä työpaikassa olen välillä joutunut tekemään niin ja se on ollut nimenomaan joutumista, sillä töitä on liikaa yhdelle ihmiselle. Siitä huolimatta olen silloin pukuhuoneesta työpisteelle kävellessäni virnistellyt susimaisesti, vaikka hymy aina onkin tavannut hyytyä hyvästi ennen työpäivän loppumista. Mutta jokin väestöpohjaltaan tarpeeksi pienellä paikkakunnalla sijaitseva yksikkö, jossa pärjäisin hyvin yksikseni ja jossa voisin tehdä täyttä työpäivää... kuitenkin lomille, koulutus- ja sairastamisjaksoille sijaisen helposti saaden... sitä minä kutsuisin eläkeviraksi. Ne hommat olisivat samanlaisia kuin mitä nytkin teen ja jos tässä viidentoista vuoden aikana on jotain kertynyt, niin ainakin itseluottamusta.

Vaimon äitiysloma on turha siinä mielessä, että meille piti tulla koiranpentu tänä viikonloppuna. Pentueesta kaikki kuitenkin olivat uroksia ja me haluamme nartun narttukoiran seuraksi. Minulla olisi ollut isyysloma itsenäisyyspäiväviikolla, mutta työpaikan vaihdoksen vuoksi en käytäkään sitä niin ikään turhana.
 
Olen huhkinut koko viikonlopun äitini joulukalenteria tehden siinä vakaassa uskossa, että joulukuu alkaa tiistaina. Vasta viime yönä, todettuani puolen yön aikaan että nyt on vain pakko lopettaa ja mennä nukkumaan ja pyörittyäni sitten aikani sängyssä hereillä miettimässä, miten ihmeessä saan edelleen aika keskeneräisen työn valmiiksi yhden maanantai-illan aikana, tajusin mikä päivämäärä oikeasti on. Minulla onkin siis paitsi tämä, myös huominen ilta vielä aikaa maalata ja askarrella. Helpotus ja huvittuneisuus omasta päiväyssekoilustani on nyt varsin suurta.
 
Vakavasti sairas enoni kuoli viime yönä. Levinnyt syöpä, ei mitään tehtävissä. Kivut olivat herättäneet hänet yöllä ja hän kävi vessassa hoitajan avustuksella. Sen jälkeen hän sai lisää morfiinia ja rauhoittavaa. Seuraavalla tarkastuskerralla hoitaja havaitsi hänet kuolleeksi.

Kävin katsomassa häntä vajaat kolme viikkoa sitten. Istuin sairaalassa muutaman tunnin ajan hänen vuoteensa vieressä ja juttelin niitä näitä. Sen reissun toteutumisesta olen kyllä iloinen ja niin oli kuulemma ollut hänkin. Enoni oli harvoja sukulaisia, joista olen pitänyt nöösipojasta lähtien. Eivät muut sukulaiseni niin ikäviä ole, vaan minä olen hyvin ronkeli. Saattaisin menestyä jossakin aspergertestissä.

Työt ovat alkaneet hyvin ja harkitsen jo edellisestä hommasta irtisanoutumista, vaan eipä hätäillä. Työkaverit ovat olleet luonnottoman kivoja ja mukavia. Haluaisin nähdä heidän rosoisenkin puolensa ennen siltojen polttamista ja sitoutumista.
 
Sain tapaninpäivän kunniaksi uuden kouristuskohtauksen, vain reilu kuukausi edellisen jälkeen. Likeltä liippasi, ettei sairaalapäivystyksen tarkkaamon lääkäri ottanut osastolle yöksi, kun edellisen kouristuksen syyn etsimiseen liittyvä magneettikuvaus on huomenna ja hän ajatteli ensin, että olisi ehkä fiksuinta, jos olisin siihen asti sairaalan huomassa. Koska TT-kuvat olivat kuitenkin puhtaat (minulla oli tällä kertaa selkeästi hyvä ranneke, koska pääsin laitteeseen kahdesti), pääsin lopulta yöksi kotiin.

Alkaa haiskahtaa tulossa olevalta epilepsialääkitykseltä.
 
Joulun aikaan ajoittunut "pieni" mielenromahdus on nyt selätetty. Hetken aikaa ajattelin, että kaikki mitä olen ollut ja tehnyt ja saanut kuluneen vuoden aikana aikaan romahtaa nyt minun mukana enkä enää löydä itseäni ollenkaan, mutta Pikkuhiljaa aloin taas nähdä maailmassa värejä ja toivoa ja nyt alan olla taas oma rasittavan innokas itseni 😅
Edelleen tuntuu, että olen käynyt jossain syvällä. On sellainen olo kuin todella pitkän sauna- ja uintisession jälkeen (tulin muuten juuri saunasta ja hangesta, mutta tarkoitin nyt henkistä jaksamista). Voipunut ja vähän hervoton, mutta myös hyvällä tavalla rento. Siitä selvittiin. Ei muuttumattomana, ei varmasti myöskään vahingoittumattomana, mutta ehkä olen nyt tasapainoisempi. Ennen romahdusta minulla oli monta rautaa tulessa ja taottavana samaan aikaan vielä pari lisää. Hyviä ja innostavia asioita, raskaita ja kuormittavia asioita. Kaikkea vähän liikaa ja tunsin itsekin, että nyt sinkoilen asiasta toiseen vähän turhan impulsiivisesti ja levottomasti, mutta en halunnut lopettaa kun olin niin innoissani. Mieli päätti sitten pistää rajulla tavalla stopin rimpuilulle.
Ensi viikko on lomaa ja aion ehdottomasti hyödyntää sen lomana. Ensi vuonna työtahti on enemmän omissa käsissäni. Kolme päivää teen vakiosti, mutta voin itse päättää mihin kohtaan ja minkä verran voi ottaa sijaisuuksia vastaan. Ehkä yritän ottaa asiakseni ihan tietoisesti hoitaa myös omaa luontosuhdettani, enkä vain toisten. Pitää hakea nyt tasapainoa elämään.
 
Hyvää ja huonoa ja ookoota. Opinnot etenevät vuosi sitten tulleen "en tiedä enää mistään mitään"-stopin jälkeen loistavasti, nelosia ja vitosia tulee (ja yksi ykkönen mutta menen uusimaan), riitelin entisen parhaan kaverini kanssa eilen, joka taisi katkaista tai ainakin hyvin paljon viilentää jo valmiiksi melko etääntyneitä välejä lisää, laitoin muutaman täysin kuolleen kasvin pois ja muutaman juorun uuteen purkkiin. Olen jälleen ruttoaltistunut, mutta en vaan jaksa enää pelätä, toki desinfioin käsiäni ja käytän maskia mutta jos olen napannut oireettoman tai erittäin vähäoireisen pikku-oon niin siinähän sitten. Haluaisin kolmannen piikkini, mutta täällä ilmeisesti ei-riskiryhmäläisen pitää odottaa vielä hetken, ennen kun voi mennä piikkiapajille. Olen hakenut kesätöitä eri lehdistä ja kauppojen kassalta, toivottavasti joku nappaa, että saisin alkukesän töistä lisää vaihtorahaa, niin voisin sitten riehua pitkin laajaa Norjanmaata.
 
Haluaisin kolmannen piikkini, mutta täällä ilmeisesti ei-riskiryhmäläisen pitää odottaa vielä hetken, ennen kun voi mennä piikkiapajille.
Aikuiset ei-riskiryhmäläiset voivat myös varata rokotusajan kolmannelle piikille, jos toisesta on kulunut riittävästi aikaa! Itse olen menossa torstaina Killeriin piikitettäväksi. (Joo, Killeriin.)
 
Ylös