Mitä kuuluu?

Toipumisen toivotukset @Jaamar . Loppuun palaminen on rankka kokemus koko ruumiille ja mielelle, se voi hyvin muuttaa ihmistä loppuiäksi niin kuin mikä tahansa muukin traumaattinen tapahtuma. On hienoa, että tunnistat oman jaksamisesi rajat, siihen kun eivät kaikki pysty useammankaan burnoutin jälkeen. Liian suuri työtaakka ei ole kenenkään etu.
 
Minun piti mennä perjantaina leikkaukseen jota olin odottanut melkein puoli vuotta. Olin koko viikon hermostunut ja pelkäsin että teen jotain väärin mutta onnistuin noudattamaan kaikkia ohjeita ja suorittamaan minulle annetut tehtävät ja pääsin sairaalaankin ja vaihdoin vaatteetkin ja kaikki kaatui siihen että minulla oli kuumetta. Tuntuu tyhmältä etten huomannut sitä itse, mutta olin nukkunut koko viikon huonosti ja tuona yönä ehkä kaksi tuntia. Ja minulla on ollut koko talven nuhaa ja välillä yskää niin uusia oireitakaan ei huomaa elleivät ne ole tosi rajut. Nyt olen sitten kotona potemassa älyttömän pientä flunssaa ja tuntien syyllisyyttä, ihan kuin olisin jotenkin hankkinut kuumeen (ilmeisesti stressi voi aiheuttaa sitä mikä ei kyllä helpota syyllisyyttäni). Ja huomenna pitää palata töihin ja tuntuu nololta kun on pitänyt kertoa kaikille ja jakaa työt eteenpäin. Mutta ainakin minulla on uusi aika parin kuukauden päässä ja ehkä silloin jännitän vähemmän sairaalaan menoa ja saan nukuttuakin. Eikä vaivani onneksi vaadi kiireistä toimintaa, olisi vain ollut kiva saada se alta pois.
 
Ymmärrän hyvin syyllisyyden ja nolouden tunteen, @Ereine. Minulla pitäisi olla huomenna vain unideprivaatio-EEG, joka ei ole edes mikään iso toimenpide, mutta vie se kuitenkin pari tuntia hoitohenkilöstön aikaa ja sitä varten piti tietysti myös pyytää vapaata töistä. Olen ollut yli viikon lievässä flunssassa, mutta koska oireet alkoivat perjantaina selvästi helpottaa, ajattelin olevani ilman muuta terve maanantaina enkä lähtenyt perumaan aikaa. Eilen olikin sitten yllättäen paljon huonompi olo, nuha paheni taas ja lisäksi yskänpuuskat olivat pitäneet hereillä pitkin yötä. Viikonloppuna en tietenkään saa ketään sairaalasta kiinni, joten joudun soittamaan huomenaamulla, kun minun pitäisi jo olla paikan päällä, etten voikaan tulla.
 
Olen nyt syönyt pienempää lääkeannosta reilut kaksi viikkoa, ensi torstaina tulee kolme viikkoa täyteen. Lääkäri sanoi, että tänä aikana pitäisi vieroitusoireiden olla pahimmillaan, ja sen jälkeen pitäisi helpottaa. Ei ole kyllä ollut vaikeaa, viime kirjoituksen jälkeen ei ole ollut edes niitä lievän päänsäryn ja pahoinvoinnin kokemuksia. Tuntuu että olen saanut paremmin elämästä kiinni, mikä on näkynyt jumituksen selvänä vähenemisenä tarkastelujaksolla ja laajempana tietoisuutena mennyttä ja tulevaa kohtaan. Viime vuosina oli ollut varsin tyypillisenä olotila, jossa mietin että jotain pitäisi varmaan tehdä, mutta en ole saanut oikein mistään kiinni. Nyt taas tarmoa tarttua asioihin on enemmän, enkä syyttele itseäni saamattomuudesta. Tänään tuli eteen jopa sellainen positiivinen roolipeliongelma, että olin saanut jo jonkin verran luettua Adventures in Middle-Earth -materiaalia, kun eksyin HarnMaster-kampanjani muistiinpanoihin ja intouduin tutkimaan niitä. AiME:ssa minun pitäisi toimia etäpelinjohtajana jo tiistaina, joten olisi hyvä keskittyä siihen, mutta on parempi intoutua kahdesta kampanjasta kuin jumittaa paikoilla pystymättä tarttumaan pelikirjoihin tai klikkaamaan tiedostoja auki.

Jos kuulostaa maaniselta, niin joka tapauksessa olen turvannut yöuniani ketipinor-lääkkeellä ja olen myös tuhlannut rahojani nettiostoksiin vähemmän kuin ennen vähennystä. Päihteitäkään en ole käyttänyt ollenkaan tarkasteluajankohdalla. Masennuslääkityksen vähennyksestä olisi myös pitänyt seurata pikemminkin masennusoireita kuin maanisuutta, vaikka eihän näistä ikinä tiedä. Kolmen viikon päästä seuraava lääkäriaika, joka varattiin silloin tammikuussa kontrolliksi. Hyvin siis menee tähän asti.
 
On hieman väsynyt olo. Kahtena iltana olen jämähtänyt tietsikan ääreen seuraamaan skriimejä convoy Finland -miekkarista. Perjantaina meni jopa aamuyölle (eli lauantaille) asti. Mutta tähän porukan sekoiluun jää koukkuun. Lisämausteena on jännittää, koska poliisi alkaa kopittamaan.

Melkein yhtä hauskaa seurattavaa kuin noin 5 vuotta sitten ns. Suomi Maidan -mielenosoitus rautatientorilla, missä posse oli keräävinään kannattajakortteja vaaleihin ja osoittamassa mieltä harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa vastaan, mutta käytännössä dokasi ja pahoinpiteli ohikulkijoita, jos joku erehtyi pysähtymään ja ihmettelemään näiden touhua.

Paras lähde seurata näitä touhuja on luonnollisesti Punk in Finlandin, eli piffin, syvä pääty.
 
On hieman väsynyt olo. Kahtena iltana olen jämähtänyt tietsikan ääreen seuraamaan skriimejä convoy Finland -miekkarista. Perjantaina meni jopa aamuyölle (eli lauantaille) asti. Mutta tähän porukan sekoiluun jää koukkuun. Lisämausteena on jännittää, koska poliisi alkaa kopittamaan.

Melkein yhtä hauskaa seurattavaa kuin noin 5 vuotta sitten ns. Suomi Maidan -mielenosoitus rautatientorilla, missä posse oli keräävinään kannattajakortteja vaaleihin ja osoittamassa mieltä harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa vastaan, mutta käytännössä dokasi ja pahoinpiteli ohikulkijoita, jos joku erehtyi pysähtymään ja ihmettelemään näiden touhua.

Paras lähde seurata näitä touhuja on luonnollisesti Punk in Finlandin, eli piffin, syvä pääty.
Samat harrastukset täällä! Monet hyvät naurut saanut vuosien varrella, joskin kyllä ihmetyttää miten samat tyypit - keski-ikäiset ihmiset - hakkaavat vuosikaudet päätään seinään, käyttäytyvät rumasti muita kohtaan, saavat tapahtumiinsa useimmiten max. 20 henkeä, riitautuvat keskenään alta aikayksikön ja vielä kuvittelevat edustavansa enemmistöä.
 
Ihan hyvää kuuluu. Haen tänään virallisesti vaihtoon ja se vähän jännittää, koska sen jälkeen useiden seikkojen takia (kovin moni ei halua Norjaan, opintojeni vaihe jne) on melko varmaa että menen sinne.

Eilen olin kaverin mini-illanistujaisissa ja oli hyvä kerrankin rauhassa istua alas ja höpöttää. Suunnittelimme vipeltävämme yökerhoon tai rokkibaariin välittömästi kun rajoitukset heltiävät.

Saan kolmannen piikkini ylihuomenna. Vähän karmii pistäminen, ja mahdollisesti sivuoireet kun saan eri merkkisen rokotteen kuin mitä ne kaksi aikaisempaa. Mutta voi olla ettei tule paljon mitään oireita.

Minulla on torstaina ihan oikea ja ihmeellinen läsnäololuento!! Kahteen vuoteen! Toivottavasti en saa rokotusoireita niin pääsen sinne.

Vähän ahdistaa kun eräs lähisukulaiseni on ollut siellä Convoyssa riehumassa, miten muuten järkevä ihminen voi olla noin tyhmä? En miekään siitä pistämisestä tykkää, mutta Yhteisen Hyvän puolesta ja oman terveyteni takia menen kiltisti rokotettavaksi.
 
Pitkä essee tiedossa:
Olen kärsinyt kummallisista nivelkivuista jo puoli vuotta ja nyt viimein vahvistui, että kyseessä on jokin reumasairaus. Lääkkeitä olen syönyt paljonkin jo pari kuukautta, mutta tilanne on vain pahentunut, joten nyt siirrytään kokeilemaan biologisia lääkkeitä. Itselläni on aika ristiriitainen olo koko jutusta.

Tietenkin harmittaa, että haaveet armeijasta ja tulevaisuuden ammateista (kaikki sisältävät fyysistä työtä) vähintään muuttuu tai siirtyy eteenpäin vuodella tai parilla. Olen myös aika liikunnallinen ihminen, joten häiritsee, etten oikein pysty liikkumaan nyt kunnolla. En kuitenkaan koe tilanteesta mitään suurta surua tai järkytystä, vaan jotenkin olo on tosi normaali ja saatan suunnitellakin, että lähden juoksemaan tai teen jonkin tietyn treenin. Sitten kun huomaan, että liikkuminen ei kivusta johtuen onnistu, niin lopetan ja yritän myöhemmin uudelleen. Siis tuntuu ettei päähän vaan uppoa, että liikunta (sellaisena kuin siitä tykkään) ei tule nyt vähään aikaan onnistumaan. Enkä tavallaan edes usko sitä. Vaikka liikkuminen sattuu, nivelet on turvoksissa ja muut ihmiset harmittelee tilannetta, niin itse en kerta kaikkiaan kykene sisäistämään koko juttua.
Tuntuu, että useat muut ovat järkyttyneempiä kuin minä. Olen saanut liikunnan kursseihin kevennystä ja rehtori tekee parhaillaan lukujärjestykseeni muutoksia, jotta saisin opiskella itsenäisesti osan tunneista, koska koulun penkillä istuminen monta tuntia putkeen pahentaa kipuja. Ja minulla on tästä huono omatunto. Tuntuu että valehtelen ja lintsaan tunneilta, vaikka enhän minä niin tee.

Siis jotenkin tiivistettynä: En koe olevani sairas ja oloni on täysin terve, (mikä tietysti on hyvä juttu) joten en käsitä, miksi en pysty enää samoihin juttuihin kuin muut, vaikka tiedän syyn (mikä on sairaus). Tuntuu että valehtelen koko jutusta.

Niin ja muuten menee ihan kivasti, vaikka väsyttääkin paljon ja rästitehtäviä kertyy. Vanhojen tanssit tulee olemaan rankka kokemus fyysisesti, mutta odotan niitä innolla ja todennäköisesti ne voidaan järjestää normaalisti. Myöskin kevättä odottelen kovasti.
 
Tsemppiä @Lumppe ! Reuma on ikävä sairausmuoto, mutta onneksi sen hoito on hyvin kehittynyttä ja kehittyy jatkuvasti edelleen. Peukut pystyssä, että se sinun kohdallasi saadaan pian niin hyvään hoitotasapainoon, että voit jatkaa omannäköistäsi elämää ilman suurempia murheita.
 
Ihan niinkuin Isil ylempänä sanoi, ja lisään vielä että mainitsemasi suru tulee varmaan vielä jossain vaiheessa, mutta ei sitä etukäteen kannata pelätä. Kaikki kärsimys ei myöskään ole yksinomaan negatiivinen juttu vaikka niin tunnutaan julkisessa keskustelussa annettavan ymmärtää. Ainakin omalla kohdallani pahin mitä minulle on tapahtunut on myös lopulta ollut parasta mitä minulle on tapahtunut. Ja ainakin psykoterapeuttini mielestä psykoosi kuuluu ylivoimaisesti rankimpiin asioihin jotka voivat ihmistä kohdata.
 
Kökin täällä ja yritän pysyä valveilla mutta ihan hiljaa muun perheen nukkuessa. Koska tänään on unideprivaatio-EEG, sain nukkua vain puoliyöstä neljään - ja säpsähdin ensimmäisen kerran hereille jo kolmelta varmana siitä, että olen nukkunut herätyksen ohi. On niin pökkyräinen olo, että kokonaan töistä vapaaksi pyydetty päivä tulee kyllä tarpeeseen. Eilen vielä mietin, oliko se vähän liioiteltua, mutta näin pumpulipäisenä en olisi kyennyt työhön, eikä tunti torkkumista ekektrodit päässä todennäköisesti tule paljoakaan tilannetta korjaamaan. Mutta mielenkiintoinen kokemus tämäkin, samoin kuin eilinen ohutneulanäytteen otto kilpirauhasesta. Olisin luullut sen sattuvan enemmän, mutta kuten näytteen ottanut henkilö selitti, neula on todellakin hyvin ohut, eikä se sisään mennessään aiheuttanut kuin pienen nipistyksen iholla ja pienen vihlaisun kaulan kudoksissa. Jälkeenpäin pistokohta oli toki kipeämpi.

Vähän huvittaa, että elettyäni 45 vuotta ns. perusterveenä kansalaisena olen yhtäkkiä päätynyt hurjaan tutkimuspyörteeseen, jossa syynätään vähän kaikkea ;)
 
Etsin eilen tuntolevyni, en siksi että uskoisin liikekannallepanon alkavan hetikohta tai edes myöhemmin (saati tällaisen keskiäkäisen ja monella tapaa risan naisihmisen olevan siinäkään tapauksessa ensimmäisten kutsuttavien joukossa) vaan pikemminkin jonkinlaisena sijaistoimintana, tehdäkseni edes jotain. Mainitsin asiasta kuoron chatissa, ja vastauksena yksi kertoi etsineensä ensiapulaukun käsille ja toinen pohtineensa, mihin väestösuojaan hänen on tarpeen tullen tarkoitus mennä. Tänään töissä aulaan juttelemaan tullut ihminen ilmaisi huolensa sodan mahdollisesta leviämisestä Suomeen, ja useampikin tuttu on somessa ollut sitä mieltä, että nyt NATOon tai kohta Venäjä hyökkää Suomeenkin.

Ukrainan sota tuntuu laukaisseen jonkinlaisen ylisukupolvisen, viime sodista periytyvän trauman, jonka seurauksena uusi sota Suomen ja Venäjän välillä tuntuu todennäköisemmältä kuin mitä se oikeasti onkaan.

Muoks: Vähän kyllä kylmäsi lukea hybridiosaamiskeskuksen johtajan, pitkäaikaisen Venäjän tutkijan Hanna Smithin kommentteja tämänaamuisesta YLEn haastattelusta:

"Smith uskoo, että Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset keskustelut kiinnostavat nyt myös Moskovassa.
– Vaikka sota on se aihe, johon nyt kiinnitetään huomiota, niin Moskovassa ehditään hiukan seurata myös tilannetta Suomessa ja Ruotsissa. Kyllä se on selkeästi heidän intresseissään, että mihin suuntaan keskustelu lähtee.
Smithin mukaan Suomeen kohdistuva hyökkäys on muuttunut mahdottomasta mahdolliseksi.
– Pari-kolme viikkoa sitten ajateltiin, että eihän Nato-jäsenyys tekisi vielä sitä, että Venäjä lähtisi sotilaallisesti hyökkäämään. Nyt se on erilaisessa asennossa ja tilanteessa.
Uhka ei ole kuitenkaan välitön.
– Niin kauan kun Venäjä on näin vahvasti sotilaallisesti läsnä Ukrainassa, se ei uhkaa Suomea, Smith arvioi."
 
Last edited:
Minulla oli eilen joku outo kehollinen paniikkikohtaus koko päivän, mutta se oli siten outo, että kroppa oli hermona ja rintakehässä tuntui olevan kivi, mutta olin vain hieman hermostunut muuten. On jotenkin kummallista että on viikon paistanut aurinko ja ollut täysi kevät, kun maailma on menossa suoraan päin mäntyä. Tietysti ei jotain vuodenaikoja tai säätiloja kiinnosta se, mitä ihmiset sähläävät.
Olen alkanut opiskella ukrainaa ja tällä hetkellä tavaan hitaasti mutta varmasti kirjaimia. Ehkä ensi viikolla pääsen opettelemaan sanoja. Tuntuu hassulta olla lukutaidoton tässä suhteessa, ja sitten joutuu hitaasti tavaamaan jotain sanaa kirjain kerrallaan ja ehkä arvaamaan jonkun niistä. Ihan kuin olisin taas kuusivuotias, se riemu kun saan jonkun sanan eteeni ja tajuan että hei mie just luin ton! Mie luin ton!! Kieliopinnot ovat myös erittäin hyvä keino väsyttää aivot niin, että nukahdan välittömästi enkä jää hermoilemaan mitään moneksi tunniksi. Olen hakannut päähäni kyrillisiä aakkosia duolingon mukaan kahdeksan tuntia kolmessa päivässä. Toki osa tuosta määrästä on norjaa mutta silti.
 
Ylihuomenna on viimeinen työpäivä nykyisessä paikassa. Työmotivaatio on pahasti jo pakkasella. Eipä tässä juuri muuta ole enää kuin keskeneräisten hommien loppuunsaattamista ja duunikavereiden informointia asioista jotka jäävät kesken. Plussatunteja on vielä niin paljon että ei täällä kovin pitkiä päiviä enää tarvitse viettää.

Ensi viikko onkin sitten vapaata ennen siirtymistä uuteen. Tai siis vanhaan, koska palaan vuosien takaiseen työhöni.
 
Jostain syystä tänään iski aika voimakas väsymys. Tuntuu etten saa pidettyä ajatuksia koossa ja ahdistus yrittää hiipiä mieleen milloin mistäkin syystä. Luulen, että tarvitsisin nyt eniten sitä, että saisin olla pari vuorokautta ihan yksin. Se vaan on mahdotonta järjestää.

Unohdin ilmoittautua ajoissa yhteen koulun jälkeiseen tapahtumaan ja nyt en enää pysty ilmoittautumaan ja jää koulukaverit näkemättä :( Lisäksi järjestelin työviikkoni ja vaihdoin työpäiviä ja vuoroja päikseen, että pääsisin sinne. Sen lisäksi, että harmittaa, etten näe koulukavereita nolottaa hirveästi se säätö turhan takia ja yhdessä niistä muodostuu ahdistusmöykky.

Huominen, vähän erikoinen työpäivä ahdistaa myös ja lisäksi teen tällä viikolla täyden työviikon. Jos olisin tiennyt millaiseksi olo kääntyy en olisi (ehkä) ottanut näitä töitä vastaan.
 
Olen tämän viikon between jobs ja ajattelin etukäteen tehdä vaikka mitä. No la-ti on ainakin menneet ihan oikosenaan kirjoja lukiessa ja nukkuessa. Olen ollut näköjään väsyneempi kuin olen tajunnutkaan. Katotaan jos loppuviikosta saisi jotain aikaan. Jos ei saa niin se ei haittaa. Ei aina tartte olla tehokas.
 
Kärvistelin itse eilien työpäivän väsymyksen vallassa ja jouduin peruuttamaan Latuyhdistyksen kiitosillallisenkin ja nukuin. Itse syytän kyllä kellojen siirtoa tästä tällä hetkellä. Kun on tottunut heräämään kuuden jälkeen (joka sekin on kovin aikainen) niin nyt sisäisen kellon mukaan on herätys heti viiden jälkeen, mikä on ruokottoman aikaisin. Kroppani on tuntunut puupölkyltä ja eilinen oli aivan sumuinen.

Harmittaa vietävästi että fyysisen työpaikan sijainti siirtyy syksyllä Turun ruuhkaiseen keskustaan. Olen jo nyt hävinnyt kaksi kesää työmatkapyöräilyissä koronan takia ja jo odottanut että aktivoituisin liikkumaan hyvällä mielellä. Etäily sen kuin jatkuu eikä täältä kotoa Turkuun enää niin vain polkaistakaan. Mieliala tässä rapistuu, kun en osaa miettiä hyviä puolia jostain Turun keskustasta (koska niitä ei ole). Työmatka pitenee, hermot menevät aamuruuhkassa ja ilmainen parkkipaikka on 10 minuutin kävelymatkan päässä, työpiste voi vaihtua päivittäin ja lounastaukoon tuskin riittää enää puoli tuntia. Siis kaikki tämä tiedossa. Vaihtoehtona on että muutan etätyösopimusta, enkä yritäkään mennä tuonne kuin sen pakollisen 1 kerta kuukaudessa joutuen tyytymään omiin toistuviin sapuskoihin aina vain.
 
Ärsyttää yllättävän paljon, että eiliselle annettu neurologiaika peruuntui. Olen tähän asti jaksanut elää jotenkin sillä mielellä, että tuloksia tulee sitten kun tulee, mutta minun piti alun perin tavata neurologi uudelleen jo kolme viikkoa sitten, se aika peruutettiin, sain uuden ajan eiliselle, nyt sekin peruutettiin, eikä ole tietoa, milloin ylipäätään saan uuden ajan. Haluaisin jo jotain selvyyttä tilanteeseen.

Tähän peruutuvien aikojen kuvioon liittyy myös se, että minulta oli vähällä loppua varmuuden vuoksi tutkimusten ajaksi määrätty epilepsialääke täysin kesken, kun en ollut tajunnut, että resepti on mitoitettu riittämään vain yli sen alkuperäisen neurologiajan. Lisäksi olin hakemassa uutta purkkia apteekista ihan viime tingassa, koska ajokieltoon asetettuna ja busseja koronan takia välttelevänä odottelin, että äärimmäisen kiireinen puoliso ehtisi minut vihdoin sinne heittää. Iski aivan yletön paniikki, kun apteekissa sanottiinkin reseptin olevan tyhjä, lääkettä kun ei missään nimessä saa lopettaa kuin seinään - ellei sitten nimenomaisesti halua saada kouristuskohtauksia. Apteekki neuvoi soittamaan Peijaksen päivystykseen, itkuiseen puheluuni sain sieltä vastaukseksi kehotuksen soittaa päivystysapuun, ja siellä lääkäri onneksi uusi reseptin niin että sain tabletteja kuukaudeksi eteenpäin.

Ilmassa roikkuva diagnoositilanne vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan. Aioin vihdoin ryhdistäytyä ja luovuttaa taas verta, mutta tämän lääkityksen kanssa sitä ei saakaan tehdä. Löysin sopivansorttisen reserviläiskurssin sotilastaitojen kertaamiseen ja sitten totesin, ettei sellaiselle kannata lähteä ennen kuin tiedän, onko minulla epilepsia, sydänvika vai joku muu ongelma ja kuulunko ylipäätään enää reserviin diagnoosin jälkeen. Ilmoittauduin Finnconin työvoimaksi ja totesin, että minunhan pitää laittaa mukaan maininta, että minulla ehkä on epilepsia joka tarkoittaisi, etten voi kukkua yöllä valveilla työvuorojen takia (en kyllä tiedä, onko Finnconissa edes sellaisia yli yön työvuoroja kuin Ropeconissa). Enkä edelleenkään mene budotreeneihin, koska en tiedä, voiko esimerkiksi voimalla tatamiin mätkähtäminen laukaista kohtauksen tai voiko sydän sanoa yllättäen poks kovassa rasituksessa.

Onneksi on edes kevät ja valoisaa, niin kaikki ei ole vain väsyttävää ja hankalaa ja synkkää. Kotitalon etupihalle syntyneessä sulassa läikässä aloittelevat jo lumikellot kukintaansa ja lempilintuni mustarastaat lurittelevat puissa sydämensä kyllyydestä. Niitä kelpaa kuunnella aina kävelyllä käydessä.
 
Last edited:
Ylös