Mitä kuuluu?

Elän jännittäviä ja stressaavia aikoja, koska aloitan vaiheittaisen muuton Keski-Suomesta pääkaupunkiseudulle tänä viikonloppuna. Periaatteessa tehtävä on selkeä: muuttokuorma 1, uuden kodin maalaus, muuttokuorma 2, kotiutuminen. Mutta käytännössä tuossa on paljon poikaystävän kodin ja uuden kodin välillä matkustelua, maalimäärien arvailua, koiran hoitopaikan järjestelyä, tavarakaaoksessa pyörimistä... Juuri tällainen epävarmuus rassaa hermojani pahemman kerran.

Lisäksi irtisanouduin nykyisestä työstäni silläkin uhalla, että joudun lusimaan kolmen kuukauden karenssin. Inhottaa, kun en tiedä, riittääkö muutto päteväksi syyksi irtisanoutumiselle (mitä se minulle ei ollut mutta ei kerrota sitä Työkkärille) eli saanko ansiosidonnaista vai elänkö vähiin huvenneilla säästöillä ja kumppanin armolla. Ja mistä saan uuden työpaikan, kun jo lokakuussa alkanut työnhaku ei vielä ole tuottanut tulosta.
 
Minulla menee ihan hyvin. Yskin edelleen, mutta korona taisi mennä ohitse pelkällä flunssalla ja yhden päivän laattailulla. Ajattelin mennä viikonloppuna hiihtämään, jos yskä hellittää tätä tahtia. Suunnittelen myös juhlivani synttäreitäni Huippuvuorilla, koska sinne näköjään menee kerran päivässä suora lento Tromssasta. Väkerrän esseetä joka pitää palauttaa huomenna keskiyöllä, eli aikaa on vielä.
 
Olen nyt kuukauden vältellyt yliopiston kirjastoa koska tämä entinen paras kaverini on siellä usein. Nyt sitten satuimme samaan aikaan lounaalle. Ihme kyllä minua ei kiinnosta, totesin että jassoo enkä alkanut hajoilla. Mulkoilkoon siinä sitten. Saan uusia kavereita esimerkiksi Norjassa, ja välit voivat lähentyä muiden kavereiden kanssa.
Koronayskä alkaa vihdoin loppua! Ei ärsytä niin paljon kuin eilen, ilmeisesti pms pahentuu aina iltaa kohden.
 
Osallistuin eilen elämäni ekaan Elokapina-aktioon. Eli suljettiin Helsingin Mannerheimintie Lasipalatsin kohdalta muutamaksi tunniksi.

Vielä reilu viikko sitten en ollut lähdössä tuonne, sitten kävin koulutukset, sain oman lähiryhmän ja lopulta löysin itseni tukkimasta ajorataa. Poistuin toki jalkakäytävälle saatuani poliisilta poistumiskäskyn, koska tarkoitukseni ei ollut joutua kiinniotetuksi. Käskyn odottaminen oli kyllä vähän kuumottavaa, mietittiin toisen ryhmäläisen kanssa että mitä jos ne just meidän kohdalla päättää että nyt ei enää varoiteta vaan viedään suoraan bussiin...

Illan aikana tuli tavattua ihan mahtavia tyyppejä, käytyä mielenkiintoisia keskusteluja ja todistettua erinäisiä hilpeitä kohtauksia kun ohikulkevat (yleensä keski-ikäiset) henkilöt tulivat huutelemaan kaikkea kummallista. Mukana oli myös hieno rumpuryhmä joka soitti pariin otteeseen.

Hieno kokemus ja on sellainen fiilis että on astuttu sisään semmosesta portista joka johtaa pitemmälle.
 
Olen kahdessa edellisessä neuvolassa ollut niin väsynyt että kysymykseen "Miten teillä menee?" vastatessa on alkanut itkettää. Viime kerralla terveydenhoitaja ehdotti apua kaupungilta, mikä oli hyvä koska itse ajattelin että meillä menee liian hyvin (kahden vanhemman sopuisa perhe, ei rahaongelmia) ja kyllähän sitä vauva-aikana kuuluukin olla väsynyt.
 
En nyt sanoisi, että kuuluu olla väsynyt, mutta useimmat kyllä ovat väsyneitä ja se on ok. Meillä on vähän liikaa pärjäämiskulttuuri. Olen itse ihan opetellut siihen, että lapsia koskevissa asioissa käytän kaikkia mahdollisia palveluita (ihan itseäni koskevissa en ole vielä päässyt edes siihen opetteluasteelle).

Jos konsultoiva varhaiserityiskasvatuksenopettaja kirjoittaa esittelytekstiinsä viestin, jossa kehottaa olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä niin olen. Olen käyttänyt tätä palvelua paljon. Meillä on myös käynyt lastenhoitoapua kun Spyro nukkui vauvana vain kahden tunnin pätkissä. Lähinnä pitämässä huolta isosiskosta, että hänellekin löytyy turvallinen aikuinen leikkimään päivällä kun itse vain tiuskin väsyneenä. Saatiin kuukaudeksi tällainen apu. Sitten totesivat, että ollaan ihan hyvin pärjäävä perhe ja tuki loppui, mutta se kuukausikin oli jotain.

Joskus sekin, että joku lähtee vaikka kerran viikossa vaunuttelemaan lapsen kanssa, että pääsee itse tunniksi tai pariksi päikkäreille voi olla todella ratkaiseva apu. Tai joku joka jää lapsen kanssa kotiin pariksi tunniksi ja itse pääsee vaikka kävelylle ihan itsekseen.

Voimia ja ilon hetkiä teidän vauvavuoden varrelle ☺
 
Joskus sekin, että joku lähtee vaikka kerran viikossa vaunuttelemaan lapsen kanssa, että pääsee itse tunniksi tai pariksi päikkäreille voi olla todella ratkaiseva apu. Tai joku joka jää lapsen kanssa kotiin pariksi tunniksi ja itse pääsee vaikka kävelylle ihan itsekseen.

Vaunutteluapu olisi tervetullutta (vaikka en tunnin aikana välttämättä ehdi itse nukahtaa kun jotain omassa unessa on mennyt rikki) mutta seurakunnan lastenohjaajat ovat kovin varattuja (olivat helmikuussa apuna kaksi kertaa, kesäkuun puolella taas) ja tuntuisi jotenkin oudolta pyytää työkavereita apuun, eivätkä arkisin ehtisikään kun vauvan viimeiset päiväunet loppuvat jo ennen virka-ajan päättymistä.

Nyt taas toiveikkaampi olo, kun viime yö meni vähän paremmin. Lapsiperheiden kotipalvelun takaisinsoittoa odottelen joskus alkuviikosta. Kauhean monta puhelua pitää väsyneen ihmisen jaksaa apua saadakseen.
 
Ukraina hallitsee edelleen pitkälti ajatuksia. En katsonut Euroviisuja, mutta ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen kuuntelin sentään yhden viisukappaleen, koska halusin tietää, millainen Ukrainan esitys oli. Luin lehtijutun bändistä, innostuin sen perusteella hankkimaan lisää tietoa ukrainalaisista perinnehuiluista ja nyt kyylään Etsystä hienoa dvodentsivkaa, jota myyvä kauppa vain valitettavasti on tauolla. Lisäksi opettelin eilen ensimmäisen säkeistön laulusta Oi u luzi chernova kalyna ja ostin tänään makuupussin ukrainalaiselle sotilaalle. Puolisokin oli taas toissayönä Punaisen ristin hommissa vastaanottamassa pakolaisia Ukrainasta, ja juteltiin eilen tämänkertaisista tulijoista (tietysti vain yleisellä tasolla, ei heistä mitään henkilökohtaista saa kertoa edes kotona).

Kunpa Ukrainan sota loppuisi pian.
 
Kammottava kevät alkaa väistyä hyvin aikaisen alkukesän tieltä. Minua masentaa yleinen harmaus ja kammotus aina huhtikuussa, mutta heti kun puihin tulee lehtiä niin piristyn. Ajattelin opiskella vimmaisesti tämän kuukauden niin saan sitten kesällä keskityttyä vaihtojuttuihin. Kolme kurssia pitäisi väkertää, mutta kyllä se onnistuu.
 
Energian ja tarmon puute on ollut itselleni endeeminen vaiva, mutta viime aikoina olen miettinyt enemmän ratkaisumahdollisuuksia ongelmiini. Kun eläkeläisenä tätä aikaa riittää tuhlattavaksi, täytyy päivät täyttää jollakin, ja olenkin vuosien varrella istunut turhan paljon tietokoneella kahvia juoden. Sillä on varmasti ollut paikkansa, mutta nykyään kahvittelu tulee jonkinlaisena autopilottina: jos vaikka käyn keskipäivällä kaupungilla ja palaan kotiin, napsahtaa kahvinkeitin päälle, koska aamukahveista on kulunut tarpeeksi aikaa ja saan olla yrittämättä mitään. Kun tunnin-parin päästä pari mukia kahvia on juotu ja joko nettiä selattu tai sitten pelailtu, on olo jo aika zombiemainen. Elämänlaatu voisikin parantua jos yhteys tietokoneen ja kahvin välillä heikentyisi. Kuitenkin tavoistaan on vaikea päästä irti.

Suunnitelmani on seuraava.
vahvuus.jpg
Laitoin kahvinkeittimen päälle tyhjän vitamiinipurkin. Aina kun menen keittämään kahvia, on purkki kannen avaamisen tiellä ja muistan, miksi se on siinä. Näin ollen tiedostan toivon mukaan paremmin, että jatkuva pöytäkoneella kahvittelu ei paranna oloani. Voisin sen sijaan esimerkiksi juoda kahvia parvekkeella, lukea jotain nojatuolissa kahvia siemaillen tai vaikka kuunnella kuulokkeilla musiikkia kuppi kädessä.
 
Koska viikko sitten tapaamani neurologi ei osannut sanoa, miten epilepsiadiagnoosi vaikuttaa palveluskelpoisuuteeni, kysyin asiasta sähköpostilla puolustusvoimien aluetoimistosta. Tulos: minun pitää lähettää neurologin lausunto aluetoimistoon, jossa se katsotaan, ja sitten saan kutsun aluetoimiston järjestämään tarkastustilaisuuteen, jossa lausunto käsitellään. Voi erunen aika sentään kuinka monimutkaisiksi asiat voidaankaan tehdä.
 
Last edited:
Olen jostain syystä todella yksinäinen tänään, vihaan viikonloppuja. Istun tässä valkeaseinäisessä kopperossa ja mitään muuta tekemistä ei ole kuin opiskelu tai siivoaminen. Eikä ole ketään jolle puhua edes, koska kaikki ovat omissa luolissaan opiskelemassa, tekevät joko gradua tai kandia. Neljä kaveria täältä ja siinä se. Mihinkään ei pääse ja kirjastokin on kiinni. Itkettää koska tuntuu samalta kuin teininä, loputonta istuskelua ja odottamista että sitten joskus on kivaa. Sitten kun pääsen Norjaan niin ei kai tämä vaan jatku? Tutustun sellaisiin ihmisiin jotka ovat niin introverttejä että näkevät kerran viikossa? Missaan goottibileet tältä kuukaudelta koska se on Helsingissä ja pitäisi keskiviikkona revetä kahtaalle sinä iltana, ja minä todella haluan mökille. Vappuna vaikka kuinka yritin tutustua uusiin ihmisiin, niin olen "joku viidennen vuoden opiskelija ja me hei ollaan omassa porukassa". Huomenna helpottaa kun yksi kaveri toiselta paikkakunnalta tulee tänne pääsykokeisiin, mutta sekään ei auta koska haikailen varmaan ikuisesti jonkun "teinisekoilun (festarit ja spontaanit säätöideat)" perään, ja kaikki kaverini ovat liian aikuisia lähtemään mihinkään. En kestä jos joku säällisesti yhdelle lasilliselle meneminen ja sitten suoraan kotiin on kavereideni hauskanpitoidea ikuisesti ja aamen. Ja en sitten jostain syystä saa semmosia kavereita, jotka lähtisivät riehumaan. Ärsyttää mennä eeppisille festareille Norjan halki junalla ja bussilla, ollakseni siellä sitten ihan yksin ja katsella muiden hauskanpitoa. Luultavasti minulla on ihan kivaa mutta olen ihan toden totta kyllästynyt tähän, että hauskuudet ovat joko yksin tai ei ollenkaan.
 
Mainitsin tämän kuun alussa surunaiheena ystävän häistä, joihin osallistumiseni meinasin perua. Päädyimme kuitenkin kevennettyyn hääjuhlintaan, eli osallistun häämessuun ja niiden jälkeiseen yleiseen kahvitukseen (katolinen messu on aina julkinen tapahtuma, johon voi tulla vaikkei olisikaan kutsuttu varsinaiseen hääjuhlaan). Tämä tuntuu paremmalta. Olen päätynyt messu&kahviasustuksena kaapeistani löytyviin pikkutakkiin ja kauluspaitaan, mutta uskoisin että housuja kannattaisi vielä katsella kaupoista, vaikka nykyiset tummat farkutkin ehkä menettelisivät. Huomenna sitten junan lähtö aamuyhdeksältä ja häämessun alku yhdeltä. Ihan hyvillä mielin nyt.
 
Tulee pikatuplapostaus, mutta en lähde tällä kännykällä editoimaan edellistä viestiä (evo) vaan kirjoitan tähän, että kuun puolivälissä kehittämäni "vitamiinipurkki kahvinkeittimen päällä"-suunnitelma on auttanut muistuttamaan pöytäkoneella kahvittelun vaaroista. Jotenkin pystyn nyt suuntaamaan energiaa kulttuuriprojekteihin tai saamaan raikasta ilmaa parvekkeella pistäytyessä, mikä on auttanut rytmittämään päivää järkevämmäksi. Tyytyväinen olen tähänkin.
 
Minäkin voisin taas näyttäytyä täällä viestin muodossa, sanoa hei ja kertoilla kuulumisia. Inspiraatio liittynee ehkä osittain siihen, että The Miitti on taas päässyt heinäkuun kalenteriin ja haluan osoittaa elonmerkkejä / ylipäätään olemassaoloni sitä ennen. Toisaalta tekee mieli pitkästä aikaa tuottaa jotain wa-viesteistä poikkeavaa ja melkein suomen kirjakieltä muistuttavaa tekstiä, varsinkin kun osa aivoista on käynyt sisäistä dialogia nyt pari tuntia ja haluan saada sen ulos.

Niitä kuulumisia voisin kirjoittaa varmaan monta sivua, mutta tiivistettynä korona ja etäopiskelu eivät auttanut minua löytämään kiinnostusta di-tutkinnon suorittamiseen (tai siis pitäisi varmaan sanoa tekniikan kandidaatti, koska se tehdään ensin, mutten päässyt lähellekään sitä vaihetta, vaikka kolme vuotta yliopistossa kirjoilla olinkin). Kuinka yllättävää. Olin tosiaan tiennyt käytännössä koko ajan, että valitsemani opiskelupaikka oli väärä. Silti kesti älyttömän kauan, että hyväksyin sen, että kun motivaatio alaan on nolla, olo on uupunut since lukio ja mielenterveys tuntuu ailahtelevan, on okei sanoa stop ja lakata hakkaamasta päätä seinään. On okei, vaikka "järkevää" olisi saada edes se kandi ulos (mitä ei olisi kyllä tapahtunut koronattomassa vaihtoehtoistodellisuudessakaan). Jopa vanhemmat tulivat lopulta samaan päätelmään.

Uuden alan valinnan suurin ongelma oli, että tunnuin olevan täysin hukassa muilta osin, mutta haave lääkiksestä kummitteli edelleen ajatuksissa. Niinpä olin viime keväänä pääsykokeissa, mutten päässyt sisään. Olin kuitenkin päättänyt hakea varalla myös Ruotsiin, mutta ensimmäistä kertaa pisterajat olivat niin korkealla, etten päässyt sinnekään.

Siispä viime syksynä päätin viimein ilmoittautua poissaolevaksi ja menin töihin kouluavustajaksi. Herranjestas kuinka oli ihanaa saada päivään jokin rakenne, olla ihmisten kanssa tekemisissä ja tuntea olevansa oikeasti hyödyksi (ja sitten saada siitä vielä palkkaakin, joka oli toki pieni, mutta asuin edelleen kotona, joten asialla ei ollut niin suurta merkitystä). Samalla hain uudestaan Ruotsiin, jossa alkaa läkarprogrammet myös kevätlukukaudella. Och jag blev antagen!

Kirjoittelen siis nyt Uumajasta (kolmas hakutoiveeni, sillä jos Tukholman ympäristön logistinen järkevyys jätetään huomioitta, halusin pohjoiseen). Ei, en ole vieläkään täydellisen ahkera opiskelija tai hyvä sosiaalisoitumaan kurssikavereiden kanssa. Mutta samalla tunnen, kuinka hyvä ratkaisu tämä on minulle ollut. Vaikka feilaisin tämän kevään lopputentin ja kaikki sen uusinnat ja droppaisin sitten yliopistosta(? en edes tiedä miten se menee), olisin tyytyväinen, että uskalsin lähteä tähän hommaan, sillä tunnen, että olen kehittynyt ihmisenä valtavasti. Samalla välit vanhempien kanssa ovat todella hyvät ja jotenkin olen lähentynyt superpaljon myös yhden suomalaisen ystäväni kanssa, eikä ne muutkaan (harvat ja valitut) minnekään kadonnut ole. Ruotsiksi opiskelu ja arjen pyörittäminen on toki iso haaste, muttei mitenkään ylitsepääsemätön (voi olla että kun kirjoitan tulevassa tentissä ensimmäiset esseevastaukseni, mieli muuttuu..).

Kaiken kaikkiaan minulla menee hyvin. Vaikka nytkin kämpässä odottaa Barad-dûriin verrannollinen tiskivuori (sekä korkeuden että perustusten iän puolesta), virallisia "hei olen ulkomaalainen" -asioita on edelleen kesken (ja joiden hoitaminen kesällä Suomesta käsin on mahdotonta) ja kouluhommia vielä useampi jäljellä, en ole ollut vuosiin näin aikaansaava. Tai sujut itseni kanssa.
 
Vallan mukavaa kuuluu. Luin alkuvuodesta kirjan "Työelämän toisinajattelijat" ja siinä oli yhtenä ajatuksena se, että pieni irtiotto työelämästä esim. opintovapaan tmv kautta monesti selkiyttää omia ajatuksia ja tavoitteita, ja mietin vaan siinä, että ahaa, tää on vissiin yleisempääkin :D No, tuli siinä opintovapaan (ja sitä seuranneen perhevapaan) aikana tehtyä sitä varsinaistakin hommaa eli väitöskirjaa, ja väittelin kaksi viikkoa sitten. Eilen pidin seurat kotiseudulla niin, että sukulaisia ja ystäviä täältäkin pääsi mukaan - veisattiin keskiaikaisia virsiä ja historianörtit ystävät ja kollegat piti puheet, oli oikein hauskaa. Nyt vielä muutama viikko pitää odottaa byrokratian rattaiden vierimistä, että saa sitten viralliset paperit ulos ja muuttuu nyt sitten TM (väit.) -> TT.
Työelämänkin puolella uutta luvassa syksyllä, kun aloitan syyskuussa omalla kotipaikkakunnalla työt. Ennen opintovapaata työmatka oli 57 km suuntaansa, joten helpottaa kyllä toivottavasti arjen pyöritystä ja autoilukin vähenee ihan merkittävästi, mikä tuntuu kyllä kivalta.
Jotain saatu siis valmiiksi, ja jotain uutta odottamassa.
 
Hyvää kuuluu. Sain halki-poikki-pinoon norjallani vastattua sähköpostiin, jossa kyseltiin että mitä kursseja aion suorittaa kun nämä mitkä valitsit eivät toteudu ensi syksynä. Ilmeisesti Tromssassa eletään siinä uskossa että osaan norjaa, kun olen nyt saanut puolet englanniksi ja puolet norjaksi. Olin pari päivää mökillä ja nukuin teltassa testaten makuupussin rajaa, missä alkaa olla ärsyttävän kylmä. Varmaan pitää hommata lämpöisempi yksilö, koska en viitsisi kanniskella ihan hillittömästi lämpökerrastoja ja avaruuspeittoja.
Torstaina alkaa Rockfest ja kyllä sieltä löytyy vaikka mitä kivaa Nightwishin ja Kvelertakin lisäksi. Tuskassakin on vähän meh pääesintyjät, mutta sekään ei haittaa kun on sitten enemmän aikaa tutustua pienempiin bändeihin.
Järkyttävä festarien asukriisi, varsinkin jos Hyvinkäällä aikoo sataa koko perjantain. Varmaan joku sadeviitta ostettava.
 
On olemassa myös makuupussin sisäpusseja, joilla tarkenee paremmin makuupussissa. Oma makuupussini on ärsyttävän lämmin ja pärjään huoneenlämmössä mainiosti pelkällä lakanalla ja sisäpussilla. Viitta on varulta matkassa ja sillä voin alkuyöstä peittää palelevat jalat. Mutta joo, sisäpussilla saisit enemmän säätövaraa liian kylmä - liian lämmin -akselille.
 
Ja jollei halua erikseen lähteä ostamaan makuupussin sisäpussia niin ihan pussilakanakin ajaa asian. Miun pitänee hankkia uusi sisäpussi, koska nykyinen varustelekan 3 € sisäpussi on aikas reikäinen... ehkä seuraava jotain vähän kestävämpää materiaalia. Tosin on tuokin vuosia palvellut. Omistan vain talvimakuupussin, joten kesällä nukun sen kanssa yleensä vetoketju auki niin että se on selän alla ja sitten toinen puoli peittona jota voi sitten pistää pois päältä halutessaan ja olen itse sisäpussissa.

Kuulumisista voisin sanoa, että lopultakin lomaa. Kevät oli turhan täynnä ja olin pahoissa univeloissa. Karsin pois harrastukset ja kodinhoitokin jäi minimiin. Mutta sain 56 op kasaan ja jahka saisin vielä viimisen metallityön valmiiksi niin sitten tulisi vielä yhdestä kurssista 5 op lisää (tässä on aikaa syksyyn asti käydä hitsaamassa jossain). Koitan vähentää ensi talvelta noita kursseja, koska siellä olisi tällä hetkellä 65 op tulossa ja tiedän jo nyt että ei tule jaksaminen riittämään. Ei ole tarkoitettu pienen lapsen yksinhuoltajille tätä opiskelua... Olen nyt saanut nukuttua ja hoidettua muita rästijuttuja pois alta, mutta toki todo-listalla on vielä asioita. Enkä nyt puhu käsityö-todo-listasta, se on piiitkä...
 
Kuulumiset unohtuivat viestistäni. Joku innokas mode olisi voinut poistaa koko viestin sillä perusteella, että se ei pysy aiheessa.

Hyvää ja huonoa kuuluu. Hyvää on se, että olen pitkästä aikaa menossa sunnuntaina vetämään protuleiriä. Huonoa taas on se, että olen sairaana. Perheessäni on noin viikon ajan kiertänyt nuhaa ja kurkkukipua aiheuttava viirus (negatiivisia kotitestituloksia pari) ja se on ollut minunkin elimistössäni parin päivän ajan. Minulla oli hyvät mahdollisuudet toipua täysin viikonlopuksi, mutta tänään vaimoni heräsi tukkoisena huimauksen ja oksentelun kera. Jos minulle tulee samoja oireita, niin voin sanoa hyvästit leirille. Voin toki ilmoittautua jälkirekryttäväksi jollekin runsaan viikon päästä alkavalle leirille, mutta sitten kolmen viikon kesälomani päättyykin ja palaan duuniin. Valmistaudun tässä vetoihini leirillä tekemällä Drive-dokumentteja, joita sitten tiirailisin leirillä iPadini ruudulta, mutta puhti on poissa kun osallistumiseni saattaa hyvinkin peruuntua. No, olisipa dokuista sitten jotain iloa korvaajalleni, jonka pitäisi hypätä VVO:n saappaisiin juuri ennen leiriä. Ei mikään kadehdittava osa. Protu vaatii meiltä kaikkemme – me annamme enemmän!
 
Ylös