Mitä kuuluu?

Kulutin yleistä ahdistusenergiaa kaikesta vauhdikkaasta elämänmenosta siihen, että keräsin viinimarjoja pihan puskasta neljä lootallista pakkaseen. Ihan hyvää kuuluu mutta olen vähän (siis aika) stressaantunut tästä vaihtohommasta kaikkineen. Mutta näyttää siltä että kyllä vientiä riittäisi koska tähän mennessä kaksi Tromssalaista tyttöä on pyytänyt minua treffeille, että en varmaan nyt ihan yksin joudu sielläkään olemaan. Huvittaa, niin järjettömän huono rakkauselämäonni Suomessa, että heti kun menee rajan yli niin Tinder alkaa laulaa hoosiannaa. :D
 
Minulla oli todella raskas viikko. Yritän kuitenkin aina muistaessani, hetkittäin, kääntää tämän tragedian komediaksi. Kuulin kerran sellaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan hymyileminen, jopa hymyilemisen feikkaaminen, nostaa sen todennäköisyyttä, että ihminen mieltää asiat ja tilanteet hauskoiksi. En tiedä onko tuo urbaanilegendaa vai joku oikea tutkimus, mutta välillä uskottelen itselleni, että tuosta on jotain apua. Charlie Chaplinin kappale, Smile sopii tähän.

Tiistaista lähtien on ollut fyysisesti todella heikko ja vetämätön olo, ja henkiselläkin puolella mieli on madellut pitkin pohjamutia. Ruokahaluni on ollut tiessään suurimman osan ajasta enkä ole saanut nukuttua kunnolla vähään aikaan. Osaan kuitenkin onneksi (?) välillä nauraa itselleni, kuin katsoisin jotain mustan huumorin elokuvaa: Istahtaessani aamukahville täysin räjähtäneenä tietokoneeni ääreen laitoin Spotifystä soimaan Carpentersin biisin Top Of The World. Kontrasti nauratti minua sen verran, että enköhän pärjää taas tämän päivän. :D
 
Hermoni ovat riekaleina. Maata ja vettä pitkin Midgardsblottiin olisi ollut sellainen operaatio ratatöiden ja muiden takia, että valitsin lentoliput. Vaihto stressaa ja vähän kaikki muukin stressaa, joka päivä uusi aihe angstille. Kuitenkin kivoja juttuja tiedossa, että sinänsä ei ole hätää.
 
Muutan syyskuun alussa opiskelijayksiöön. Jännittää, monestakin syystä. Aika jatkaa elämää itsekseen. Toisaalta on helpottunut ja rauhallinen olo. Elämässä pitää tehdä päätöksiä, ja vaikka onkin ikävää muuttaa, niin päätös on tehty hyvässä yhteisymmärryksessä.
 
Ropeconia kuuluu.. paljon muuta ei ole viime viikkoina kerinnyt ajatelemaan (tai no on tässä yksi perhetelttaleirikin tullut johdettua). Tehtiin kävijäennätys noin 5900 kävijää. Nyt väsyttää, mutta kyllä tämä tästä. Hoidin ruokaa vapaaehtoisille, ohjelman vetäjille ja myyjille ja unohdin itse syödä (suutarin lasten kengät jne) ja hiukan kerkesin nähdä ihmisiäkin. Valitettavasti päivystysvuoroni osui juuri sunnuntain Tolkien miitin kohtaan enkä päässyt irtautumaan, kun tuli asioita hoidettavaksi. Onnea @Eruthol boffokisavoitostasi ja kiva nähdä pitkästä aikaa :)
 
Ihmeellisiä käänteitä, mutta kysyin nyt että onko mahdollista kasailla itseään pari viikkoa ja katsoa sitten sitä lähtemistä vaihtoon vaikka lyhyemmäksi ajaksi ja ottaa yksi kurssi pois opintosuunnitelmasta. En nyt ihan totta haluaisi hylätä tätä Norjasuunnitelmaa. (Lähinnä siis hermostuin totaaliluovuttamisesta ja rupesin miettimään vaihtoehtoja toden teolla).
 
Ensi viikon perjantaina lääkärinaika psykiatriselle poliklinikalle. Tarkoitus olisi puhua jälleen lääkkeiden vähennyksestä. Olisiko siitä sitten apua krooniseen jumitukseen ja energiavajeeseen... Toki välillä jokin käytännön asia onnistuukin, mutta jotenkin tietoisuuden korkeammat piirteet ovat turhan usein lamaantuneet. Vaikka minulla on kyllä kiinnostusta erilaisia kulttuuri-ilmiöitä kohtaan, jokin sellainen arjessa realisoituva tartu-kirjaan-uteliaisuus puuttuu. Silti olo olisi kaikin puolin hyvä, ellei tiuhaan harmittaisi kyvyttömyys toteuttaa käytännössä sitä, minkä takia olen rohmunnut asuntoni täyteen kirjoja, sarjakuvia, elokuvia, roolipelejä ja tietokonepelejä.

Viime perjantaina pääsin johtamaan pitkästä aikaa HarnMaster-kampanjaani, ja kun samalla viikolla olin vielä pelaajana etä-Vaesenissa ja Praedorissa, kasvoi nälkä syödessä ja aloin miettiä jo uuden ropekampanjan käyntiin polkaisemista. Vähän kuitenkin arveluttaa ensinnäkin oma jaksaminen ja toiseksi se, että minulla olisi teoriassa kesken DunkkuHarn-kampanjakin, vaikka siinä hirveän pitkä tauko onkin. Lisäksi tuossa DunkkuHarnissa on ollut tiettyä julkilausuttua tyytymättömyyttä kahden keskeisen pelaajan puolelta.

Kuitenkaan ei varmasti kannata lyödä lukkoon ennen tuota lääkäritapaamista.
 
Olen ai-van naatti mutta hirmu tyytyväinen. Päivä avustavana larppihahmona oli hieno ja opettavainen, ja vaikka aivan varmasti tarvitsen huomisenkin tästä toipumiseen, peli oli kyllä sen arvoinen. Katselin jo Avatar ry:n tuleviakin pelejä, ja vaikka ensi kuun alussa pelattavaan Velhokouluun en jaksa itseäni pinnistää, jompaan kumpaan myöhemmin syksyllä pelattavaan voisin varmaan taas hakea avustajaksi.
 
Minunkin tekisi mieli päästä joskus taas kokeilemaan vähän vakavamielisempää pelaamista kuin nuo aivan ihanat (vaikka itse sanonkin, mutta minulla on kivaa 😁 )miittien larpit. Joskus yläasteikäisenä pääsin kerran pelaamaan oikeasti ja se oli kivaa. POlus tietysti lasten kanssa larppaaminen ja se, että olen tänään suunnitellut työpajaa, jossa kerron lasten kanssa larppaamisesta ja larppien suunnittelusta lapsille. Tuntuu tavallaa vähän huijarilta kun oma kokemukseni ns. oikeasta larppaamisesta on näin vähäistä ja sitten menen kertomaan siitä ihmisille 😬
 
@Jaamar Larppikokemus karttuu larppaamalla, ja lastenlarppityöpaja kuulostaa tosi hienolta. Olet sitä paitsi ollut nimenomaan järjestämässä larppeja, ja juuri ne järjestäjät ovat kultaakin kalliimpia.
 
Kaveri oli kesäkuussa elävänä lavasteena Warhaman postapokalyptisessa larpissa Vihdissä. NPC:n hommat voisivat kiinnostaa minuakin vastaavissa produktioissa. Pelaaja jos toinenkin saattaisi saada sydämentykytyksiä, jos hoippuisin esiin sieninaamariin sonnustautuneena jonkin labrahökkelin hämärästä nurkasta.

Viikon päästä tiedän, onko tieni noussut pystyyn eräässä arvostamassani yhdistyksessä. Nollatoleranssi tarkoittaa juuri sitä, että mitään ei paineta villaisella, ei anneta anteeksi, eikä unohdeta. Tärkeä osa identiteettiäni katoaa, jos saan langettavan tuomion ja toimintasulun. Tästä tulee vaikea viikko.
 
Olen asunut pääkaupunkiseudulla nyt viitisen kuukautta. Koti alkaa olla riittävän valmis, toise ihmisen kanssa jaetut rutiinit pyörivät kauniisti, olen tottunut uusiin töihin, uusi syyskuussa alkava orkesteri on löytynyt, mahdollinen lautapelikerho valittu...

En tiedä, miellänkö tämän kaiken jo uudeksi elämäkseni ja arjekseni, vai onko vielä joku osa päästä sitä mieltä, että tämä on jokin väliaikainen hupsutus ja olen vain vierailulla. Vierauden tunne iskee yleensä, kun lähden omalta asuinalueelta pois ja tajuan, miten pitkiä välimatkoja voi saman kaupungin sisällä olla ja miten paljon ylirikkaiden taloja täällä on.

Tällä kotialueella ja etenkin lähimetsässä on kotoinen olo, ja olenkin todella iloinen siitä, että päädyimme juuri tänne, missä on paljon metsiä, peltoja ja niittyjä. Toisaalta on ikävä Jyväskyläänkin jäänyttä asuinaluetta ja etenkin sitä järveä... Onneksi ikävöinti ei ole pelkästään negatiivinen tunne tai ilmiö. On mukava ajatella, että olen ennen asunut todella kivoissa paikoissa, ja nytkin asun kivassa paikassa.

Valitettavan usein ja perusteellisesti kuuluu rahahuolia, koska muutto söi säästöni ja koiran toistuvat sairastelut ovat vieneet kaikki tuloni, ja enemmänkin. Odotan, että tilanne alkaisi tasaantua ja palkasta riittäisi säästöönkin, ei vain välttämättömyyksiin (eikä aina edes niihin).
 
Viikko ei ole alkanut yhtä vaikeana kuin odotin. Tunnelma on kuin juuri ennen ukkosmyrskyä. Tiedättehän: painostava ilma, tietoisuus siitä, että kohta sataa rankasti vettä, mutta vielä ei aivan ole aika hakeutua sateensuojaan. Lähetin eilen lausuntoni hallituksen kokousta varten ja nyt voin vain odottaa ja sillä välin keskittyä muihin asioihin. Tänään on töiden jälkeen asunto-osakeyhtiön hallituksen kokous ja siellä on useampikin vaikea juttu päätettävänä. Satsatako maalämpöön tässä taloudellisessa tilanteessa? Kuinka saada ärsyttävä vuokralainen kuriin? Onko asunto-osakeyhtiön toimittava myös hyväntekeväisyysjärjestönä paapoen yhtä osakkaista?

Ah, Jyväskylä... Lapsuudessani luulin, että kaikilla muilla Suomen lapsilla oli yhtä hyvät mahdollisuudet valita uimapaikkansa. Menisimmekö Köhniölle tai Tuomiojärvelle vai Palokkajärvelle? Vai kenties lähelle Jyväsjärven rantaan?
 
Bussissa paahtamassa Käsivartta pitkin. Joko junassa ysiltä otettu rauhoittavanpuolikas toimii edelleen tai olen alkanut rauhoittua itsekseni. Joka tapauksessa natustelen eväitä, ihmettelen maisemia ja torkun vuoron perään.
 
Ah, Jyväskylä... Lapsuudessani luulin, että kaikilla muilla Suomen lapsilla oli yhtä hyvät mahdollisuudet valita uimapaikkansa. Menisimmekö Köhniölle tai Tuomiojärvelle vai Palokkajärvelle? Vai kenties lähelle Jyväsjärven rantaan?

Meillä oli vain Tikan ranta ja Päijänteen usein hyytävä vesi. Kerran pääsimme Köhniölle ja ihmettelimme miten voikin olla lämmin vesi ja uimaranta missä on vaikka mitä palveluita.

Palasin viime viikolla toimistolle etätöistä ja se oli hyvä ratkaisu. Työolot ovat paremmat, minusta on mukava nähdä ihmisiä ja saan liikuntaa työmatkoilla. Jatkossa toivottavasti vielä paremmin, vanha pyöräni alkoi vedellä viimeisiään ja oli raskas polkea ja piti kauheaa ääntä. Sain tänään uuden pyörän ja vaikka se vaatii vielä vähän säätöä (toivon että ohjaustangon saa vähän ylemmäs) niin kotimatkalla pyöräkaupasta pääsin ylös sellaisen mäen, mikä ei vanhalla pyörällä onnistunut. Uuden pyörän kanssa tuli kyllä myös pelko siitä että se varastetaan mutta toivottavasti sen outo merkki, pyöräkaupan oma, ja se ettei se ole mitenkään ihmeellinen, suojaavat sitä.

Toimistolla olon huono puoli on kyllä älyttömän rasistinen työkaveri joka alkaa kesken päivän pitämään monologia esimerkiksi siitä ettei yksikään romani ole ikinä tehnyt töitä. Sanon välillä vastaan mutta sillä ei ole mitään vaikutusta ja luulen että hän nauttii siitä että häntä vastustetaan ja olen sen verran ujo etten kehtaa ruveta tappeluihin toimistolla. Onneksi hän on kai jäämässä eläkkeelle joskus lähivuosina. Tajusin nyt että hän muistuttaa tietyssä mielessä erästä takavuosina tapaamaani vihaista ja rasistista nuorta miestä vaikka iän, sukupuolen ja yleisen elämänasenteen kannalta he ovatkin vastakohtia. Molemmat kokevat etteivät muut kunnioita heitä niin kuin he ansaitsevat eivätkä ole ihmisten "arvoasteikossa" niin korkealla kuin heidän mielestään kuuluisi olla. Ja se on tietysti muiden vika.
 
Tromssassa. Heittelin tavarat miten kuten rinkasta kaappiin, tein mikropuuroa ja nyt olen ihan valmis nukkumaan. Ei kauhistuta tai ahdista, mutta olen kyllä tosi väsynyt. Miellyttää silmää kun ikkunasta näkee pelkkää metsää. Yhteiskeittiön ikkunasta näkee keskustaan ja lahden yli vastapäiselle vuonolle. Huomenna käyn kaupassa ja lähettelen sähköpostia, mutta nyt nukkumaan.
 
Viimeistään äskettäin keskiyöllä, normaalikuntoisille riittävän kaukana asunnosta pauhaavan festarijumputuksen ääniaallon aiheuttaman reaktion takia opin, ettei yli kuukausi sitten ohikävelyllä saamani rakennusmeluvamma (josta jopa etiäisuni yritti varoittaa) vaikuta olevan paranemassa — sen sijaan oireet kuten aamulevottomuus, ääniyliherkkyys ja aaltoileva tulehdusmainen kulotus palaavat aina takaisin, koskapa ainakin oikeassa sisäkorvassa / korvatorvessa ja luultavasti hermostonkin alueella on tunkeutuvan pistävä ja talojen seinistä vahvistunut hiekkapuhallusmeteli saanut aikaan jotain, mitä päivittäin kaikilla hivenaineilla tehostettu keho ei ole kyennyt korjaamaan.
 
Last edited:
Sinnittelen. Ahdistus on yleensä pahin aamulla ja loivenee iltaa kohti. Ensi viikolla alkaisivat luennot, ja toivon että ne vähän helpottavat tätä oloa. Tietty tulen kotiin jos ei ala parissa viikossa hellittämään. Sopeutumista ei auta että olen ainoa vähänkään alternative-henkinen tässä solussa, ja nämä 14 muuta ovat kaikki norjalaisia. Ihan kivoja kyllä, ei varmaan mitään ongelmakämppiksiä sattunut kohdille. Väsyttää vain tämä jatkuva ahdistus ja paniikki.
 
Vohobitti oli viikonlopun Brysselissä Tintin jalanjäljillä. Brysseli on kauniisti sanottuna kyllä yksi turhimmista eurooppalaisista suurkaupungeista, yleensä tykkään rososoista mestoista, mutta se on vaan ruma ja persoonaton, täysin keinotekoinen luomus.

Eilen siirryin sitten alkuviikon kestävään konferenssiin Ghentiin, joka on vähän niin kuin Belgian Oxford. On säilynyt jotenkin keskiaikaisessa kuosissaan linnoineen ja katedraaleineen. Paitsi et täällä on vielä enemmän turisteja ja mikä kauheinta – hipstereitä.

Keskusta-alueella ei ole juurikaan autoja vaan edestakas suhaillaan fixi-pyörillä ironiset viikset väpättäen, syödään kasvisruokaa (tai hampurilaisia + ranskalaisia) ja juodaan ipaa tai trappistioluita.

Kaipaan takaisin Tampereelle (vaikka sielläkin on nykyään hipstereitä, valitettavasti) ja siirtolapuutarhaani, Krikkoloon.
 
Ylös