Mitä kuuluu?

Minulla on dilemma. Olen tänään pitänyt hauskaa kritisoimalla Maria Nordinia fesessä, mutta tietoni hänen huuhaastaan perustuvat oikeastaan vain aiheesta lukemiini lehtikirjoituksiin ja somessa silloin tällöin esiin hypänneisiin mainoksiin hänen kursseistaan. Nyt haluaisin kättä pidempää väittelyn jatkamiseen, eli olisi tarpeen lukea hänen kirjansa Eroon oireista, mutten haluaisi lainata sitä kirjastosta, koska silloin hän saisi 26 sentin lainauskorvauksen, ja sen huijarin uran edistämiseen en halua antaa edes yhtä senttiä rahoistani. Ajattelin, että ostaisin kirjan käytettynä, mutta ilmeisesti se ei ole mennyt järin hyvin kaupaksi, kun ei kukaan näytä olevan hutiostoksestaan hankkiutumassa eroon. Pitää miettiä, onko 26 senttiä huuhaan tukemiseen oikeasti liian kova hinta siitä, että saan hyvää vääntöä jatkettua, vai palaanko aiheeseen vasta sitten kun ehkä joskus saan kirjan käsiini jollain muulla tavalla - vai jätänkö sittenkin koko homman tähän enkä tuhlaa enää enempää aikaani hönökultin jäsenten kanssa väittelyyn.
 
26 senttiä kuulostaa pikkusormelta pirulle.

Monen hyväntuulisen ja energisen päivän jälkeen on tänään ollut vähän voimattomampi olo. Lisäksi eräs melko pieni asia nosti nopeasti jännitystä yllättävän paljon. Mutta oli odotettavaakin, että lääkevähennys lisäisi reaktiivisuutta, ja tässä on ollutkin aiemmin pitkään vähän liian helppo olo olemisen muttei tekemisen kannalta. Täytyy nyt muistaa muutoksen alkaneen alle viikko sitten, joten hermosto ja säätelyjärjestelmä eivät ole vielä tottuneet siihen. Vähennys oli kuitenkin vain yhdessä kolmesta lääkkeestä ja siinäkin vain kahdeksasosan verran, joten riskit lienevät kohtuullisen pienet, kunhan en pahenna tilannetta omalla toiminnallani.
 
Tieni nousi pystyyn, mutta sain tietää siitä vasta muutaman päivän hermoja raastavalla viiveellä. Yhdistyksen hallitus päätti, että vastedes minulla ei ole sijaa toiminnassa. Jollen itse eroaisi työryhmistä, minut erotettaisiin. Vain yhdistyksen yleiskokoukseen osallistumista minulta ei voitaisi kieltää, mutta päätin säästää heiltä jännittämisen vaivan ja erosin yhdistyksestä. Jätän nyt mainitsematta yhdistyksen nimen, jotta se ei nousisi googlatessa esiin, ja käytän harhaanjohtavia nimityksiä sen toimielimistä.

Voisin olla vihainen ja katkera, mutta se olisi hyvin kuluttavaa. Saavutin jonkinlaisen mielenrauhan päättämällä suhtautua tähän kokemukseen jalostavana eikä hajottavana. Ehkä opin tästä jotain, ehkä muutun paremmaksi ihmiseksi. Toisaalta haluaisin katkaista kaikki sosiaaliset suhteeni ja ryhtyä ihmisvihaajaerakoksi. Saas nähdä, miten käy.
 
Ensimmäinen viikko uudessa kämpässä ja uudessa naapurustossa on mennyt mukavasti. Paluumuuttajana on nostalgista mennä taas edestakaisin HSL:n ratikoilla, lähijunilla, busseilla ja metrolla. Ja pitihän se kausilippukin hommata. Eiköhän tämä tästä taas muutu arjeksi, mutta aina kun pyörin Kaisaniemessä ja Kampissa niin palaan mielessäni muutaman vuoden taaksepäin ja tunnen olevani taas kotona. Kalenteriini alkaa pikkuhiljaa tulla merkintöjä, jotka täällä asuminen taas mahdollistaa: pääsen näkemään tiettyjä kavereitani paljon useammin. Myös heitä, ketkä eivät asu Helsingissä mutta kuitenkin lähellä.

Lähikaupastani saa tölkeissä Dr Pepper Zeroa. Toivon, ettei se aja minua vararikkoon. Täytyy tutkiskella tätä lähiympäristöäkin vielä tarkemmin, vaikka koko ajan houkuttelee mennä kaupungin ytimeen.
 
On taas jatkuvasti levoton olo, kun Ukrainan vastahyökkäys alkoi niin hienosti ja tuntuu edelleen etenevän, mutta Venäjä aloittaa osittaisen liikekannallepanon, aikoo liittää vallatut alueet itseensä näytöskansanäänestyksillä ja uhkailee ydinaseilla. Roikun jatkuvasti uutislähteiden, varsinkin YLEn tämän tästä päivittyvän uutisketjun äärellä, pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, ahdistun kun en voi auttaa, ajattelen että pitäisi miettiä jotain muuta ja katsoa uutisia vain kerran tai pari päivässä, mutta sitten alkaa ahdistaa kun en tiedä, mitä tapahtuu. Ehkä olo tasoittuu taas kun sodankäynnin tempokin todennäköisesti alkaa pian taas tasoittua ja se muuttuu jälleen hitaaksi ja sitkeäksi asemasodaksi. Yhden ukrainalaisessa työpajassa valmistettavan makuupussin kyllä ostan taas huomisista palkkarahoista eturintamaan lähetettäväksi, kun en oikein mitään hyödyllisempääkään kykene tekemään.
 
Alan ehkä vähitellen muodostaa jotain rutiineja täällä. Ruska alkaa olla täysissä voimissaan, vielä ei ole ollut yöpakkasia kuin kerran, joten voinee odottaa että ruska myös pysyy kunnes alkaa tuulla ja pakastaa. Suunnittelen meneväni tänään suolle kuvailemaan lainakameralla, mikäli tuo ripeksiminen loppuu. Kamala halpispikakahvi muuttui paremmaksi kun sekoitin kalliimpaa pikakahvia sekaan. Omenat ja sienet ja kaalit ovat tarjouksessa joten olen tehnyt paljon eri patoja ja keittoja, syysruokaa. Revontulia näkyisi jos ei olisi liian pilvistä öisin, mutta ilmeisesti ensi viikolla olisi aurinkoisempaa ja muutenkin pilvettömämpää, joten varmaan sitten menee muutama yö tulia ihmetellessä.
 
Terve Kontu ja kontulaiset! Kirjauduin foorumille 18 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa. Viimeiset tunnit on menneet itkiessä ja nauraessa tuolloisille yksityisviestille, alaikäisenä kirjoitetuille, ensirakkaudelle (josta tuli kihlattuni ja seurustelukumppanini 4 vuodeksi) ja oman menneen itsensä uudelleen löytämiselle. Miten kovasti halusinkaan tästä paikasta löytää ystäviä ja joukkoa, johon kuulua. 🙂

Elämä ei ollut luulojen väärti ja vei muualle. Usein ei uskollisena itselleen. Tolkienin kirjoja olen vältellyt pystyäkseni pitämään kiinni todellisuudesta, jotten koskaan enää hurahtaisi sinne, mikä piti nuorena elossa. Tolkien-papin jumalanpalvelus osui vahingossa naapuriin vuonna 2018 ja kuuntelin papin lainauksia Morgoth’s Ringistä suu auki. Tuntuu että olisin tänä vuonna 2022 herännyt pitkästä sumusta; löysin Tolkienin vaikutukset itsessäni uudelleen ja itseni itkemästä kirjakaupan hyllyjen välissä, kun myyntiin oli tullut lukuisia tuntemattomia teoksia Keski-Maasta. Ostin kaikki, kävin Tolkien-seuran 30-vuotisseminaarissa Helsingissä itkemässä kasvomaskin sisällä ja alkoi sarja Mahtisormukset.

En ole enää vältellyt ja elämä on ehkä eri vaiheiden kautta tuonut pisteeseen, jossa Keski-Maa saa tuntua rakkaalta. Ehkä täällä on muita kaltaisiani, edelleen. En ollut nuorena aikuisena aina hyvä ihminen, keskeneräisenä solmuna olen varmaan täälläkin loukannut monia. Vaihdan nickini ensi tilassa vastaamaan nykyisyyttä ja toivottavasti ihmisen aikakäsitys suo mahdollisuuksia kirjoitella tänne joskus jotain.

35-vuotias naisihminen, päivätyössä, parisuhteessa, seikkailullisessa avarakatseisuudessa, Espoossa, huutaa tuuleen kohti menneisyyden ja ehkä tulevaisuuden kaikuja. 🙂
 
Nyt päädyin lukemaan The Miitin 2005 palautteita 😁 Tuttuja nimiä oli sielläkin, mutta myös minulle ihan vieraita.

Tänään on suoraan sanottuna ollut tosi turhauttava päivä. Eilen alkoi nuha ja väsyttää ihan tuhottomasti. Aamupäivä meni siinä, että katsoin Areenaa ja torkahtelin samalla (onneksi lapset on jo niin isoja, että pärjäävät keskenään jos simahdan), sitten onnistuin keittämään pastaa ja paistamaan eiliset perunat ja lämmittämään nakkikastikkeen. Mutta se vei taas voimat ja ruuan jälkeen laitoin lapset katsomaan Disneyplussaa ja nukahdin sohvalle kesken Notredamen kellonsoittajan. Sain minä vessan pestyä, mutta se on pieni lohtu tässä kodin katastrofitilassa, joka pitäisi selättää ennen Spyron viikon päästä pidettäviä synttäreitä. Mm kuusi isoa pelargonia pudottelee kaikki lattiat värjääviä terälehtiään kun odottavat, että jaksaisin leikata ne ja keksiä niille talvehtimispaikat (ulkovarastossa hiiret söivät vuosi sitten kaikki pelargonit, joten nyt pakko tuoda sisälle). En myöskään eilen jaksanut laittaa tiskejä, joten nekin olisi tänään pakko laittaa ja tyhjentää kompostiastia, koska banaanikärpäset.
Maanantaina olisi ihan pakollinen terkkarikäynti, joten nuhan on vaan parannuttava ennen sitä. Muuta vaihtoehtoa ei nyt vaan ole.
 
Opiskelua. Mid term essay aiheesta "sanity-insanity in Faulkner´s the Sound and the Fury", toki oli muitakin vaihtoehtoja mutta valitsin tuon yhdistelmän. Toinen pienempi essee pitäisi tehdä ensin alta pois, ennen kuin pääsen kaivelemaan kulttuurista mielenterveystutkimusta ja idiootin hahmoa modernismissa viidentoista sivun verran. Tällä viikolla piti sataa koko ajan, mutta ilmeisesti luvassa on kuuroittaista tihkua ja kovempaa sadetta, joten saatan katsoa jonkun hyvän sateettoman kolon ja käydä kävelyllä.
 
Oikeanpuoleinen korvansisus ei ole parantunut kunnolla vajaassa kolmessakaan kuukaudessa eikä HUSin tutkimusjonoista ole kuulunut kuukauteen mitään, joten alkuviikosta on toimittava kuten tämän skenaarion toteutumisen suhteen on neuvottukin ja palattava yksityislääkärin juttusille — toki uudenlaisella tilannedominanssilla, jottei asian roikuttaminen vie sitä mikä tuolla sitten edelleen muhiikin enää tämänhetkistä vaarallisempaan tilaan.
 
Last edited:
Vähän haikea olo, Norjasta lähteminen konkretisoitui kun laitoin vuokrani täällä poikki (syynä kahden kuukauden varoaika). Täällä oli ihan kamalaa aluksi mutta nyt vaan tuntuu että tulee ikävä kahta kivaa kämppistäni ja tätä ihanaa ympäröivää maisemaa. Keittiön ikkunasta näkyy vuoria ja nättiä metsää omasta ikkunasta, ja jos haluaa cyberpunkkaroida niin voi istua ikkunalaudalla iltaisin katsomassa miten keskustan valot tuikkivat sateen läpi. Muuten jatkan Faulkner-esseeni parissa, tuntuu että olen jumissa sen kanssa, jolloin paras ratkaisu on vain aloittaa jostain. Lisäksi pitää lukea Tommy Orangen "There There" huomiselle puoleenväliin. Opiskelupäivältä näyttää, tosin hyökkään kävelylle välittömästi kun sataa hitusen vähemmän.
 
Kokemusasiantuntijan töitä on piisannut viime aikoina (tarkkaan ottaen ke 28.9, ma 3.10, to 6.10, ma 10.10, ti 11.10) huomisaamun keikan päättäessä putken. Olen yrittänyt tehdä siinä sivussa muutakin, mutta jonkin verran olen joutunut siirtelemään ja perumaankin menojani, kun on tuntunut tiettyä väsymystä. Vaikka en olekaan pitänyt kokemusasiantuntijan työtä erityisen kuormittavana, on kyllä luultavaa, että oman elämäntragedian paljastainen yhä uudestaan uusille vieraille ihmisille vie voimia, vaikka kertomukseen liittyisikin toipumiselementti. Nämä ovat etukäteen sovittuja, palkallisia tehtäviä, joihin pitäisi jaksaa mennä yhä uudelleen, mutta samalla nämä puheenvuorot nostavat varmaankin alitajunnassa pintaan vanhan tuskan jälkiä ja muistuttavat, että joitain vuosia sitten uin todella syvissä vesissä. Eikä ole mitään syytä, miksen voisi vajota sinne uudelleen.

Eiköhän tässä kuitenkin selvitä perjantaihin ja toivottavasti jaksan lähteä vielä sinne syysmiittiinkin. Kuitenkin olisi mukavaa, jos jaksamisen panokset olisivat vähän maltillisemmat. Tässä on vielä sekin erityispiirre, että työkyvyttömyyseläkeläisenä minun ei tarvitsisi tehdä muuta kuin loikoa sängyssä ja sylkeä kattoon, ja rahaa tulisi silti. En kuitenkaan haluaisi siirtyä työkyvyttömyyseläkkeeltä suoraan vanhuuseläkkeelle, vaan yrittää vielä kaikesta huolimatta.
 
Mitäkö kuuluu? Vähän kaikkea asumiseen liittyen. On ollut kiva laittaa tätä uutta kotia ja ottaa se neliö neliöltä haltuun ja tehdä siitä omannäköinen. Matto kerrallaan, valaisin kerrallaan (sohvakin on jo) ja tänään asentaja kävi laittamassa parvekkeelle lasituksen. Sitten tämän ilon keskelle tieto, että vanhasta asunnostamme on vuokrailmoitus. Siis vuokrailmoitus! Me muutimme siitä pois sen takia, että asunto - menee - myyntiin! Joten mitä v&%#"@?

Tämä oli jo ennakoitavissa, kun anoppi soitti mulle muutama viikko sitten. Hän oli esitellyt asuntoa toisessa asunnossa asuville vuokralaisilleen. Soitto koski sitä, että voivatkohan he saada siihen asumistukea? Mielestäni ei ollut fiksua soittaa, kun vuokralaiset olivat siinä autossa kuulolla. Kelan tädin neuvo kuitenkin kuului että siellä se on laskuri, jonne voi syöttää tulot ja asumismenot. Enhän minä toisten tuloja tarkkaan tiedä. Enkä sitä mitä anoppi aikoo pyytää vuokraa. Puhelun jälkeen oli tyrmistynyt olo. Otin sen täytenä veetuiluna. Ja tämä veetuilu jatkui tänään, kun puoliso sai viestin, että menepäs katsomaan kuinka hieno esittelyvideo asunnosta on. Mitä se meitä koskee?

Vuokra? Oikeasti anoppi. Ollaan kyllä vierestä seurattu kuinka hänen persoonansa on muuttunut ärsyttäväksi ja veetuilevaksi. Ja sellaista ihmistä todellakin tekee mieli karttaa. :wtf: Tähän yhdistettynä se, että olen itse väsynyt vähän kaikkeen ja erityisesti ihmisten typeryyteen, niin tässä on räjähdysherkkä tilanne.
 
Meillä on sellainen tilanne, ettei ole ihan varmaa, vietetäänkö ylppäreitä tänä syksynä vai vasta ensi keväänä, ja nyt pohdin juhlatilavarauksia ja sitä, kannattaako sellainen tehdä ihan vain varmuuden vuoksi jo nyt ja onko toisaalta mitään tilaa enää edes saatavilla syksyn juhliin. Pitää varmaan alkaa selvitellä asap.

Toinen pohdituttava asia on se, miten hassusti yksi asia voikin johtaa toiseen. En ole enää vuosiin ollut järin kiinnostunut Disney-elokuvista, mutta mustasta merenneidosta noussut järjetön, viikkotolkulla jatkunut älämölö englanninkielisessä somessa sai lopulta aikaan sen verran kirkkaan kiinnostuksen kipinän, että päätin paitsi käydä katsomassa Pienen Merenneidon liveversion ihan leffateatterissa sitten kun se sinne tulee myös vilkaista, millaisia ne muut liveversiot oikein ovat. Ja kun Disneyplussan valikossa sitten oli minulta aikoinaan näkemättä jääneitä piirrettyjäkin leffoja, katsoin niistäkin muutaman. Mikään ei tehnyt järin suurta vaikutusta, mutta Encanto oli siitä erikoinen, etten osannut lakata ajattelemasta sitä jälkeenpäin. Disney-elokuvaksihan se on poikkeuksellinen: ei selkeää pahista, ei selkeää ulkoista vaaraa joka pitää torjua, ja vaikka tarinalla on päähenkilö, hänen koko perheensä on oikeastaan pääosassa ja tarinassa on kyse nimenomaan sen perheen keskinäisistä suhteista ja sen taikuutta sisältä päin uhkaavasta vaarasta. Eikä se vaarakaan johdu kenenkään pahuudesta vaan hyvässä tarkoituksessa tehdystä suuresta virheestä, jonka taustalla on vahvasti traumaattinen kokemus.

Lopulta katsoin elokuvan uudelleen. Kuuntelin sen musiikkia uudelleen ja uudelleen YouTubesta ja tilasin lopulta Soundtrack-levyn. Katsoin erilaisia analyyseja hahmoista ja tapahtumista, katsoin konseptitaidetta, varasin kirjastosta The Art of Encanto -kirjan, katsoin alkuperäisiä juoni-ideoita ja miten ne muuttuivat lopulliseen elokuvaan mennessä, katsoin miten ääninäyttelijät olivat tehneet työnsä ja miten suunnitteluryhmä oli tutustunut kolumbialaiseen kulttuuriin. Kiinnostuin siitä itsekin ja aloin katsoa videoita aiheesta. Nyt olen siinä pisteessä, että mietin, saisinko itsestäni irti mennä kolumbialaisten tanssien alkeiskurssille ja ommella sellaisen ihanan kaksoiskellohameen, jota monissa eteläamerikkalaisissa tansseissa käytetään.
 
Last edited:
Olen nyt yli kuukauden voinut fyysisesti aika huonosti. Se on ajanut monesti nököttämään vaan tuolin pohjalla, mikä taas on varmasti myös pahentanut oloa, kun ei liiku ja kroppa on siitä veltostunut. Olo ei ole oikeastaan juurikaan parantunut, vaikkakin nyt on vähän eri tavalla huono olla. Olen alkanut huomata, että fyysisesti kurja olo alkaa vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin. Keljuttaa koko ajan voida huonosti. Haluaisi jaksaa tehdä asioita, mutta samaan aikaan kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Töissä selviän juuri ja juuri, mutta olen pahalla päällä ja lyhytpinnainen. Minun on ikävä sitä minää, joka innostuu liioitellun paljon asioista ja käyttäytyy välillä ihan hupsusti hyvällä tuulella ollessaan. Nykyään olen vaan joko blaah tai kärttyinen.
 
Last edited:
Oli tässä kuukauden hankalampi jakso joka päättyi suunnilleen sunnuntaina. Jopa semmoinen ihan mukava olo! Se helpottaa kummasti kun alkaa tietää mitä tulevaisuus tuo muassaan ja epävarmemmat asiat alkavat olla pois alta. Byrokratian pyörittämiset kun ei ole niitä mukavimpia asioita, niin on hyvä että valtaosa sellaisista on taas vaihteeksi takanapäin. Samoin kaikki omien menojen minimoinnit ja kaikki kk-menojen korotukset ovat tapahtuneet, niin alkaa olla kärryillä siitä miten oma talous kestää muutokset.

Sekin on myös kivaa että sain käytyä hammaslääkärillä. Viime vuonna jäi välistä koska silloin oli aikamoisen paljon henkistä painostusta joka söi voimavaroja hoitaa asioita.

Ikävämpää tosin on se, että on läjä asioita jotka ovat odottaneet jaksamisen palautumista, mutta ne sitten ajallaan.
 
Olin vielä yötä siirtolapuutarhamökilläni eli Krikkolossa. Eilen laitoimme pressua keinun päälle ja tavaroita varastoon. Tänään aamulla jääkaappi pois päältä, vietiin roskat ja ovi lukkoon. Seuraavan kerran mökillä yötä ehkä vasta ensi keväänä. Aikaisempina vuosina mökki on mennyt talviteloille aikaisemmin, nyt se vanui ja venyi. Mutta tulipa tehtyä.

Rauhallinen lokakuu on nyt loppu, marraskuusta on tulossa hektinen.

Ensi viikonloppua lukuun ottamatta opetusta jokainen viikonloppu ja viikollakin kaikennäköistä kokousta ja seminaaria sen lisäksi, että viikonlopuiksi pitäisi saada luettua oppilastöitä, jotta osaa sitten kommentoida niitä. Samalla pitäisi ennättää työstää artikkelikäskirjoitusta, jotta saisi sen valmiiksi ennen talvilomia ja kanarianmatkaa (Vohobitti ajatteli siis olla joulu- ja tammikuussa vähintään neljä viikkoa Las Palmasissa, lähtö kuun puolessavälin, paluulippua ei ostettu).

Ensi perjantaina ei kuitenkaan ole opetusta vaan kuudesta eteenpäin laitan radion / telkun päälle ja seuraan Ylen roolipeli liveä!

Torstaina Montussa kantisilta, saa halvalla olutta ja ilmaiseksi kiusausta.
 
Ei kuulu kehuttavia. Potkaisin koiranpennun alas sängyltä. Tein sen unissani, eikä pentu vingaissut tai mitään, makasi vain lattialla pöllämystyneenä ennen kuin nostin sen syliini. Nyt sängynpäädyssä on pehmuste lattialla. Ensimmäistä kertaa yritettiin nukkua korkeassa parisängyssä koirien kanssa. Isompi pääsee sille korokkeen avulla, mutta pennulle ei ole vastaavaa viritystä. Puoliso onkin nukkunut kuopuksen huoneen lattialla patjalla pennun vuoksi, mutta nyt hän halusi nukkua omassa sängyssä koronan pahenemisvaiheen takia. Minä voisin vuorostani nukkua lattialla, jos siitä olisi mitään iloa, mutta eihän siitä ole kun koirien arvojärjestyksessä olen vasta toisella sijalla.

Tavallisesti heräilisin näihin aikoihin (4.55), mutta nyt olen toipumassa koronasta. Korttelin kiertäminen koirien kanssa saa minut uuvuksiin, mutta tänään pitäisi päästä lähikauppaankin. Tavoitteena on mennä töihin ensi maanantaina. Olen lukenut paljon, joskin vain ennestään tuttuja kirjoja. Se ei ikävä kyllä käy kuntoutumisesta.

Kuinka pyytää anteeksi ja jatkaa eteenpäin, jos loukattu osapuoli ei ole kiinnostunut anteeksipyynnöistä? En muista, kuka joutui leirillä harkitsemattoman pilani kohteeksi, mutta sen muistan kyllä, että kukaan ei jälkeenpäin tullut luokseni kertomaan, että olin tehnyt tyhmästi ja anteeksipyyntö olisi paikallaan muun selvittelyn lisäksi. Loppuleiri oli yhtä hymyä ja auringonpaistetta ja vasta hyvän aikaa sen jälkeen sain tietää järjestön johdon edustajalta, että oli käynnistetty prosessi, jonka lopputuloksena tieni nousi pystyyn järjestössä. Tai no - luultavasti lopputuloksena. Rikossyyte on edelleen mahdollinen ja Turussa sattuneesta melkein vastaavasta tapauksesta humoristi sai sakkoja kunnianloukkauksesta. Sikäli siis olen vielä päässyt aika vähällä, mikä on tuntuvasti vähentänyt ketutusta pakotetusta downshiftaamisesta järjestötoiminnassani.

Mihin käyttää ylimääräinen tarmo? Mitäs jos panostaisin paremmin nakkeihin, joita minulla on jo ennestään? Olen taloyhtiöni hallituksen puheenjohtaja, vaikka useimmiten en ajattele koko asiaa. Kaikista osakkaista olen kaikkein huonoin kieltäytymään vastikkeettomasta vastuusta. Se on ainoa syy asemalleni. Tässä on kaikenlaisia pieniä ongelmia, joiden ratkomiseen olen käyttänyt luvattoman vähän aikaa ja työtä. Kaukolämpö kallistuu, osassa huoneistoja ei ilmanvaihto toimi, osakas ei suostu luopumaan autotallista, jolle hänellä ei ole asianmukaista käyttöä ja uhkailee oikeustoimilla, talon päätyyn on kaupungin maille pysyvästi parkkeerattu asuntoauto peittämässä näkyvyyttä. Kaikenlaista pientä siis ja tähän asti olen lähinnä kohautellut olkiani filosofisesti. Nyt voisin tehdäkin jotain kun on tuota luppoaikaa järjestynyt. Huomaan olleeni luvattoman lepsu tärkeissä asioissa. Tuota ilmanvaihtojuttuakin on selvitelty vuositolkulla, mutta johonkin se on aina tyssännyt. Se on outoa, sillä me osakkaat sentään maksamme isännöitsijälle näiden asioiden ajamisesta. Mikään isännöintitoimisto ei kaipaa "Ei hoida hommiaan"-leimaa itselleen.
 
Ylös