Tarvitsen loman. Seuraavan produktion harjoituskauden alkuun on kaksi kuukautta ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan harkitsen tosissani saikkua. Olen vajaassa seitsemässä viikossa onnistunut keräämään sellaisen annoksen väsymystä, turhautumista ja ylikuormitusta, että en jaksaisi juuri nyt välittää yhtään mistään, ja pientenkin asioiden tekeminen tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä. Tuntuu, että kaikki mikä voi mennä pieleen, myös menee. Olen erityisen kyllästynyt niihin asioihin, mihin en yleensä kyllästy koskaan, ja se tuntuu vähän pelottavalta. Tavallaan tuntuu, että minulla on tosi vähän mitään, mutta kuitenkin viimeinen kokonainen vapaapäiväni oli joskus tammikuun alussa, ja kuitenkin opiskelen nimellisesti täyspäiväisesti ja teen rinnalla kahta (kohta kolmea) työtä, onko siinä tarpeeksi, että saa olla uupunut?
Katselen äkkilähtöjä netistä ja haaveilen lähteväni yksin johonkin, missä kukaan ei tunne minua ja olla kertomatta siitä kenellekään. Sulkea puhelin tai heittää se ikkunasta ja sitten vain olla, ilman jatkuvaa sisäistä pakkoa harjoitella ja treenata ja hakea töitä ja hakea kouluihin ja tavoitella jotain ja olla joku. Kaikki se tuntuu ihan sanoinkuvaamattoman typerältä, enkä jaksaisi välittää tästä rakentamastani elämän kulissista yhtään.
Eilen tapahtuneen ikävän työjutun jälkeen kaikki on tuntunut turralta ja merkityksettömältä, ja tuntuu että olen hävinnyt. En tiedä missä tai mitä olen hävinnyt, mutta olen nyt hävinnyt. Haluaisin myös hävitä sanan toisessa merkityksessä, ottaa loman minuna olemisesta, ja kaikista rooleista mitä tässä elämässäni näyttelen ja siitä häpeästä, mitä tunnen. Raivosiivoaminen ja avanto olivat kummatkin yhtä hyödyttömiä tämän olotilan purkamisessa. Ja kohta pitää taas lähteä töihin, ja hymyillä asiakkaille ja hymyillä pomolle ja hymyillä työkavereille ja haluan repiä sen typerän elottoman hymyn irti naamaltani ja vain lähteä, ja miettiä myöhemmin haluanko palata takaisin.