Soitan jo kitaraa, bassokitaraa ja huuliharppua ja jokaisessa kehityn alati edelleen. Ne voi siis surutta jättää pois. Joku muuten puhui basson soitosta suhteessa kitaraan - basso on minusta ehkä teknisesti iisimpi, mutta käyttötavaltaan haastavampi kuin kitara. Kitara on melodinen, pinnalla kuuluva ja selkeä soitin, kun taas basso on rytmillisesti äärettömän tarkka, puoliksi piiloon jäävä zen-instrumentti. On paljon haastavampaa keksiä hyvin rullaavan kitarakulun taakse rytmillisesti oivaltava, kitarasta poikkeava, perusjakoa tukeva mutta silti melodinen bassolinja kuin kitarariffi, komppi tai sointukulku. Kummallakin instrumentilla on omat juttunsa (bassolla ei esimerkiksi koskaan kilpailla kitaran ilmaisuvoiman kanssa, mutta sillä sen sijaan voi usuttaa kitaristia hurjemmaksi), eikä niitä kannata verrata. On vain yksi virhe, joka usein erottaa Kitaristin jostakin hikisestä rämpyttäjästä (vaikka olisi taitavakin): bassoa ei ikimaailmassa pidä luulla karsituksi versioksi kitarasta. Arkkierehdys.
Rumpuja soitin joskus esikouluikäisenä kuulemma paremmin kuin ikäiseni keskimäärin, pysyin rytmissä enkä sortunut aivottomaan mölkyttelyyn. Nykyään en kuitenkaan millään hallitse kolmea, puhumattakaan neljästä, raajaa yhtä aikaa rytmissä, joten olen lakannut edes uneksimasta rumpujen soitosta. Jostakusta muusta saa pätevämmän rumpalin.
Vaikka minua miellyttävät klassisempien instrumenttien äänet ja ilmeikkyys, pianoa, viulua, selloa, oboeta, klarinettia, fagottia, tuubaa tai mitään muutakaan torvea ei oikeastaan kiinnostaisi ruveta soittamaan. Ei edes saksofonia, vaikka blues- ja jazzdiggarina fanitankin sitä kovin. Pianoa soitin ala-asteikäisenä ihan sujuvasti, mutta sitten kyllästyin kuuntelemaani klassiseen musiikkiin ja pari vuotta luulin, ettei käy pianolla rock n' roll. Typerää 11-vuotiaan runkun luulelmaa - vasta 13-vuotiaana tutustuin southern rockiin ja huomasin, että käypäs. Voi vattu, olisi silloin pitänyt pysyä pianon äärellä. Nykyään olen unohtanut kaiken. Ihan oikeasti kaiken siitä vehkeestä.
Didgeridoosta ja muista vekkuleista kurmuuttimista saa kyllä mehevät vibat, mutta mieluummin hankin jonkun soittamaan niitä taustalle samalla kun soitan jotakin, mitä osaan.
Mutta riittämiin siitä, mitä ja miksi en niin hirmuna hingu osanneeksi, vaikkakaan en panisi pahakseni jos joskus heräisin ja huomaisin yhtäkkiä tietäväni kaiken vaikka balafonin soitosta tai trumpetista.
Omistan kaksin kappalein venäläisiä haitareita, noita missä on näppylöitä kaksi helmiäisriviä plus kaikki intervalliröörit vasemmalle kouralle. Niitä tahtoisin opetella soittamaan. Eikä kai se nyt vaikeaa olisi kun pirusti harjoittelisi, mutta en ole vielä kirjastosta löytänyt kalloporakäsikirjaa. Kun en oikeasti tarvitsisi kuin vain kaavion, jotta mistä mikäkin ääni pihisee, ja mistä saa minkäkin intervallin sekaan! Haitari on upea soitin. Palan halusta päästä tekemään jotakin ihme bluespohjaista autiomaarokkia, jossa haitarilla on kantava riffi. Ja miksei siitä eteenpäin sitten kaikkea ihme fuusiodägädägää.
Lieköhän sitten Herbie Mannin, Ian Andersonin ja muiden muhkeiden huilistien kuuntelun jäljiltä, että olen alkanut haaveilla huilusta. Olen aina pitänyt huilujen kuulaasta ja muuntautumiskykyisestä äänestä, etenkin puuhuiluista panhuilusta Saharan huiluun. Poikkihuilun ääni ei ole yhtä juureva, mutta kuten juurikin jazz-, blues- ja rocksoittajat ovat osoittaneet, sillä saa tosi vinkeitä juttuja, makeita soundeja ja huikeita melodioita aikaan, etenkin jos sitä soittaa klassisesta tyylistä poiketen - huuliharppumainen soittotekniikka antaa järisyttävää lisäpotkua niinkin herkkään ja moni-ilmeiseen instrumenttiin. Olen nyt jo alkanutkin tilutella veljen vanhalla nokkahuilulla kun ei ole muita kotona, jotta saisi sormia ja hengitystä toimimaan huilua tukevasti.
Lisäksi huilutekniikan ei tarvitse edes olla puhdas, jotta voisi soittaa siististi - Ian Anderson teki sellaisia levytyksiä kuin Bourée virheellisellä tekniikalla! Mutta ei toki puhdaskaan tekniikka huonoa ole, Anderson opetteli sen joskus 1980-luvun lopulla ja hieraisi vuonna 2000 yhden tämän vuosituhannen parhaista levyistä, Secret Language of Birds... Upeaa huilun käyttöä, ja musiikki on täysin määrittelemätöntä genreä. Niin progea, ettei se enää ole bluesia eikä rockia, niin folkia, ettei se ole oikein maailmanmusiikkiakaan, ja niin maailmanmusiikkia ettei sitä voi genrettää mitenkään. Upea, mahtava levy. Suosittelen kaikille huilumusiikin ja akustisuuden ystäville.
Myös kora ja jouhikko ovat sydäntäni lähellä. En tosin usko, että opin koskaan koran sormitekniikkaa kunnolla, mutta jouhikko on siitä kiva soitin, että perustekniikka on melko simppeli ja soundi nastempi kuin uskoisi soittimesta, joka nimensä mukaisesti revitään jostakin hevon perseestä. Mainioita vehkeitä, jouhikot. Tahdon ehdottomasti joskus valjastaa sellaisen blues- ja fuusiokäyttöön. Tai siis ihan kaikkeen rytmiikkaan, riffi- komppi- ja leadisoittimeksi. Kaikeksi. Olisi mainio.
Myös ihan normaali kannel kelpaisi hyvin, etenkin akustiselle puolelle. Sähkökanteleesta en niin perusta, sähkökitaralla voi tehdä samat jutut ja samat soundit sikäli mitä olen sähkökanteleen soittoa kuullut. Bouzouki, balalaikka, mandoliini ja mandolakin olisivat perin tervetulleita - nauhalliset kielisoittimet kun ovat sydäntä lähellä. Noista jokaista olen joskus kokeillutkin, ja bouzouki ja balalaikka ovat erityisen miellyttäviä. Balalaikka on yllättävän hienoääninen slide-soitinkin, siinä missä balalaikat ja mandoliinit lähinnä pierevät slide-äänen. Pitäisi opetella oikein kunnolla niitä. Jee.
Ylipäätäänkin olen hyvin, hyvin avaramielinen instrumenttivalintojen suhteen. Unelmanani on joskus koota yhtye, joka soittaisi mitä vain millä instrumenteilla vain, mutta persoonallisin soundein ja sovituksin, kekseliäin rytmein ja hallitulla kokonaisuudella. Ja jossa ei ole mitään statussoittajia, joille on mahdotonta vaihtaa muutaman kappaleen ajaksi edes kitarasta bassoon tai vastaavaa. Jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että vaikka moni kitaisti osaa soittaa jotakin muutakin, ani harva suostuu luopumaan kitarasta lavalla - etenkin, jos kitaristin paikan tuolloin ottaisi jonkun toisen instrumentin pääasiallinen soittaja.
Mokomat pellet. Ei musiikki ole mikään statusasia, vaan taide- ja revittelysessio, jonka pointti on ilmaista paljon ja saada jengi hyvälle tuulelle tai muuten tuntemaan asioita.
Niin joo ja jos joku soittaa jotakin instrumenttia, mitä tahansa, niin minua saapi pommittaa yksärillä. Sovitaan jamisessio jonnekin, jamittelu on kivaa. Hyvä improvisaatiotaito on eduksi tietty.
ja samoten viulua olisi ihana osata soittaa.. ne on ne kaksi tän hetkistä suosikkia kyllä. Urkuja olisi kanssa kyllä mielenkiintoista soittaa,ainakin kokeilla. Ehkäpä sitten joskus osaakin tulevaisuudessa soittaa näitä soittimia,ei voi tietää.. 
(Kaikenlisäksi Nuuskamuikkunenkin soittaa, jossakin välissä pitää aloittaa myöskin piipustelu, mutta koska en polttaisi piippua, niin lakritsipiipustelu. Se olisi kaikenlisäksi hyvääkin.) 
