Kontu Se on hyvä paikka elää ja olla!

Musiikin teoria ja musikaalinen lahjakkuus

Keskustelu huoneessa 'Musahuone', aloittanut Kointähti, 29.03.2018.

  1. Kointähti

    Kointähti Parannuksen tehnyt trolli

    Vanhalla kunnon keskiajalla opetettiin yliopistoissa musiikkia osana seitsemää vapaata taidetta (artes liberales), mutta siihen ei turhan päiten sotkettu mukaan musiikin esittämistä. Olisin voinut olla haka tuossa oppiaineessa, musiikin kun väitetään joskus olevan pohjimmiltaan matematiikkaa. En kuitenkaan kuule musiikissa nuotteja tai sävelkulkuja, se on jokseenkin eriytymätön äänimatto mielessäni, vaikka toki äänimattoja onkin erilaisia. Lieneekö kyseessä musiikillinen lukihäiriö? Yläasteellakin tehdyssä musikaalisuustestissä sain huonommat pisteet kun mitä arvaamalla olisi kerännyt todennäköisyyksien mukaan.

    Tämän alustuksen jälkeen ketjussa keskusteltakoon nimen mukaisista aiheista yleisemminkin. Ugh, olen puhunut.
     
  2. Ares B

    Ares B Antifilatelisti

  3. Kointähti

    Kointähti Parannuksen tehnyt trolli

    Välttämättä ei ihan tästäkään ole kysymys, koska kuulen musiikissa jonkinlaisen värin ja melodian, mutta se ei hahmotu minkäänlaisina asteikkoina. Vähän kuin tunnistaisi sanat tekstistä, muttei kirjaimia tai edes niiden lukumäärää. Myös meluisassa ympäristössä on vaikea erottaa keskustelukumppanin ääntä hälystä.
     
  4. Dracaena

    Dracaena Raseena

    Amusia taitaa olla aika äärimmäinen häiriö. Jos kuule kaksi peräkkäistä ääntä vaikka jostain pillistä ja hahmottaa jokseenkin, että toinen oli matalampi kuin toinen, niin varmaankaan ei ole kyse siitä, vaan jostain lievemmästä. Se, että hahmottaa musiikista ääniä ja niiden suhteita, ei ole kaikilla synnynnäinen taito eikä muutenkaan asia, jonka jotkut hallitsevat ja toiset eivät. Tietysti on niitä, jotka eivät sitä koskaan opi, vaikka kuinka harjoituttaisivat sävelkorvaansa, mutta enemmistö pystyy oppimaan ainakin jotain. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan vähemmän auditiivisia, ja kai jotkut hahmottamis- tai oppimisvaikeudetkin erikseen voivat vaikeuttaa asiaa. Sävelkuurojen ja absoluuttisten sävelkorvien väliin mahtuu kaikenlaisia musiikin kuuntelijoita.

    Minusta tuntuu, ettei musiikin hahmottamista esimerkiksi peruskoulun musiikin tunneilla aina hirveästi opetetakaan, vaan pitäisi harrastaa musiikkia, jotta oikeasti joutuisi harjoittelemaan sitä. Usein oletetaan, että ihmiset luonnostaan osaavat laulaa korvakuulolta tuttua laulua suunnilleen nuotissa. Tiedän paljon aikuisia, jotka kuulevat usein, että he laulavat aina kammottavasti nuotin vierestä, mutta he eivät tiedä, kuinka erottaa nuotissa ja nuotin vieressä laulaminen. En minäkään vielä ala-asteella sitä sitä tajunnut, eikä sitä kukaan sen kummemmin selittänyt.

    Minä valmistun kohta muusikon ammattitutkintoon, mutta minullakin on aika heikko sävelkorva (musiikkia opiskelleeksi ja harjoittavaksi). En pysty soittamaan korvakuulolta ja olen todella huono kirjoittamaan kuulemaani melodiaa (minkä pitäisi jo olla helppoa). Sointujen kuuntelu (jonka myös pitäisi sujua) vasta vaikeaa onkin, minulle kaikki kuulostavat melko samalta, vaikka teoreettisesti voisin ymmärtää että tässä sävellajissa on nämä ja nämä soinnut käytössä, ja jos alin ääni on tämä, niin tässä on luultavasti kolme vaihtoehtoa, mikä se sointu voisi olla, mutta korva ei todellakaan osaa auttaa valitsemaan oikeaa. (Tosin eräs epäkannustava opettajamme on tokaissut monta kertaa, että epämusikaalinenkin ihminen erottaa sointukäännökset, mutta en ymmärrä, missä todellisuudessa hän elää.) Hahmotan musiikin kunnolla vasta sitten, kun voin katsoa nuottia samalla kun kuuntelen, eli ääni yhdistyy johonkin visuaaliseen.

    Tällä viikolla minulla oli elämäni toivottavasti viimeinen säveltapailun koe. Rytmin osasin lukea virheettömästi, mutta melodiaa laulaessa minulla oli ilmeisesti jokaisessa tahdissa eri sävellaji, vaikka äänet suunnilleen menivätkin oikeaan suuntaan. Läpi pääsin kuitenkin! Olen aina vihannut säveltapailua, koska en ole siinä luonnostani hyvä, ja usein ainoa apu, jota opettajilta on saanut, on ollut käsky vain kuunnella.
     
    Erynduin, Arwen Undomiel Iltatähti ja Isilmírë tykkäävät tästä.
  5. Laichalaf

    Laichalaf ben enyd

    Kitaraa opetellessa oli helppoa alkuharjoitusten jälkeen sulkea silmät (tai sammuttaa iltavalo) ja antaa vain sormien liikkua. Monilla muilla soittimilla silmät kiinni soittaminen on takuulla hankalampaa, mutta itselle alkoi kehittyä jonkin asteinen kuulolta soittamisen taito samoihin aikoihin kun aloin opetella eri sävellajeja niihin kuuluvine sointuineen silmät kiinni. (Lisää Klassinen kuva pimeässä radion tahtiin kaameita soittovirheitä tekevästä junnusta) itse asiassa molemmat opettajani kehottivat tuntemaan melodiat sormissa, mitä yritin ym. tavalla toteuttaa. Joidenkin sointukäännösten ja neli- saati viisisointujen kanssa on toki nuotti edelleen tarpeen, ainakin jos pitää soittaa just oikein. Bändin porukat moittivat liian vapaasta soitosta silloin tällöin edelleen, että ei oo aina hyvästä tuommoinen.

    Taustanauhojen ja yksinkertaisten sointupohjien avulla sooloilua voinee avittaa, ainakin sitä tulee tehtyä säännöllisesti. Tänäänkin aloin tiskatessa hyräilemään rytmissä jotain jonka tajusin vasta puolen minuutin jälkeen kulkevan samassa rytmissä kuin 'Girl from Ipanema', biisi jota en ole koskaan kunnolla opetellut soittamaan, kunhan vain sointumerkinnöistä tapaillut (niissä ei ollut edes käännöksiä merkittynä). Musiikkihetki eskaloitui viheltämällä tapahtuneeseen oikean melodian muisteluun kun siirsin lautasia kuivaamaan kaappiin. Biisit näissä vaihtelee kyllä, nykyään usein jotain vanhaa jatsia jota ei kunnolla osaa.
     
    Last edited: 31.03.2018
    Erynduin tykkää tästä.
  6. Erynduin

    Erynduin Kontulainen

    Olen siinä mielessä erikoinen tapaus, että rakastan teoriaa ja säveltapailua enemmän kuin soittamista. Vain musiikin kuuntelu ja säveltäminen menee edelle. Se voidaan johtaa varmaankin siihen, että koen itseni ennemminkin säveltäjäksi kuin soittajaksi. Soittaminen yksin tai ryhmässä on ihan jees mutta esiintyminen on totaalisen vastenmielistä pakkopullaa, joka saa käteni hikoamaan ja tärisemään ja muutenkin kropan sekaisin. Siitä huolimatta, yliopiston musiikkitieteeltä valmistuttuani lähdin sitten jostain syystä konservatorioon muusikon opintoihin (joissa on ajoittain ollut hyvinkin kiireistä ja uuvuttavaa). Aluksi mielessäni oli se, että voisin tulevaisuudessa antaa soittotunteja mutta nyt urasuunnitelmani ovat vaihtuneet ja pyrin elämässäni päästä opettamaan musiikin teoriaa, -historiaa, säveltapailua ja säveltämistä. Yksinomaan säveltämisestä kun ei kuitenkaan lähes mitään ansioita tule saamaan, ikävä kyllä. Tai mistäpä sitä tietää.

    Pieni sivuhuomio: Enpä muuten muista, olenko mihinkään tänne asiaa avannut mutta kandidaatintutkielmani koski Howard Shoren musiikkia lotr-leffoissa. Lyhyesti sanottuna valitsin muutaman teeman (tai johtoaiheen, kuten elokuvamusiikin maailmassa sanotaan), joita sitten analysoin erilaisilla tavoilla.

    Koska minulla on melkeinpä aina ollut suuri mielenkiinto sitä kohtaan MIKSI tietyt asiat musiikissa kuulostavat hyvältä, on minulle vuosien mittaan harjaantunut ihan hyvä relatiivinen sävelkorva. Kun kuulen musiikissa hienon kuuloisia asioita mutta en hahmota mitä tapahtuu, istahdan yleensä soittimen ääreen ja selvitän asian. Tällä keinolla ja muutamilla muistisäännöillä on pikkuhiljaa kertynyt melkoinen kirjasto erilaisia kuulokuvia, joita voi sitten varastaa vaikka omiin sävellyksiin. Synergia syvenee säveltämällä ja kuuntelemalla paljon musiikkia. Minulla on myös sellainen hassu tapa, että pyrin pähkäilemään kaikkea tonaalista musiikkia joko C-duurissa tai a-mollissa. Kaikki muut sävellajit ovat vain transponointia ja pääni sisällä minulla on mielikuvituskoskettimet, joiden avulla pyrin hahmottamaan tiettyjä asioita. Teoriaa ja säveltapailua ei turhaan kutsuta musiikin "hahmotusaineiksi" sillä niihin voi liittää paljon kaikenlaisia jänniä mielikuvaharjoituksia, joilla omaa hahmotusta voi parantaa. On mielikuvituskoskettimia ja mielikuvituskitaroita ja vaikka mitä.

    Varmaan sekin on auttanut sävelkorvaani, että en ole keskittynyt yksinomaan länsimaiseen taidemusiikkiin tai kevyeen musiikkiin vaan kuuntelen jo koulunkin puolesta aivan kaikkea. Nyt muusikon opinnoissa minulla on pääsoittimena pop/jazz-kitara ihan vain sen takia, että ennestään se on ollut semi-tuntematonta aluetta ja halusin oppia improvisoimaan ja soittamaan kitaraa "eri tavalla". Joka päivä koulussa tuntuu että olen "huijari" koska sydämeni taipuu huomattavasti enemmän klassisen musiikin suuntaan, mutta en halunnut mennä konservatorioon kahdeksi vuodeksi treenaamaan lisää klassista ohjelmistoa (vaikka sekin olisi varmaan ollut ihan hyvä ratkaisu). No mutta eipä tässä, menin vähän jopa sivuraiteille.

    Niin konservatoriossa kuin yliopistollakin olen kunnon teorianörttinä käynyt sekä pop/jazz- että klassiset teoriat ja mielestäni se on kannattanut. On muuten Sibelius-Akatemian sävellyksen ja musiikinteorian pääsykokeet edessä ensi kuussa. Jos pysyn rohkeana ja saan tarpeeksi portfoliota kasaan, niin haen myös Lontoon Royal College of Musiciin ensi kesänä. Viimeistään kuitenkin ensi vuonna.
     
    Lindëalda, Laichalaf, Isilmírë ja 3 muuta tykkäävät tästä.
  7. Lindëalda

    Lindëalda Lupsakka tuhisija

    Minun musiikki-intoiluni lähti liikkeelle jo lapsena, jolloin olin aktiivisena seurakunnan kuorossa. Kuoroon päädyin sen jälkeen kun olin todistanut Gimmelin tv-keikkaa, ja olin päättänyt haluta laulajaksi. Ensimmäinen opiskelupaikkani oli Jyväskylän konservatoriolla, jossa opiskelin eri opettajien alaisuudessa ensin puoli vuotta jokaista bändi-instrumenttia, joilla kaikilla opin neljä eri sointua/säveltä/peruskomppia, ja sittemmin olin konsan omassa lasten ”ensemblessa,” nuorten teoriaryhmässä, joka toimi myös bändinä, sekä konservatorion muusikoiden suurissa yhteisproduktioissa laulamassa kaikkea rautalankarockista musikaaleihin. Olisiko ollut juuri tuolta ajalta oma kiinnostukseni eri instrumentteihin ja äänimaailmoihin. Halusin oppia mahdollisimman paljon niistä, ja jatkoin itseopiskeluna kaikkien bändi-instrumenttien hallintaa. Vähän myöhemmin aloin biisinkirjoitusinnossani hamuta itselleni lisää instrumentteja, jotta pystyisin kirjoittamaan mahdollisimman monipuolista musiikkia (nykyään olen kykenevä esiintymään yhdeksällä eri instrumentilla). Samaan aikaan tapahtui hassu juttu, kun minut potkittiin pois konservatorion lasten eliittikuorosta, koska minulla ei kuulemma ollut motivaatiota. :D

    Noin 15-vuotiaana riparin käytyäni opettelin soittamaan urkuja ja soittelin pari nuortenmessua tavallista jazzimmilla bassolinjoilla. En ymmärtänyt musiikin sovittamisesta mitään, mutta sovitin sitä silti omaksumieni ilmiöiden perusteella. Kun teoriatunnilla opin sointuasteet, alkoi pitkä omaan korvaan luottava vaihe elämässäni. Minusta tuli laiska treenaaja, kun tarvitsi kysyä vain sävellaji ja pystyin soittamaan kappaleita, periaatteessa kokonaisen keikan tuolla periaatteella. Tämä jakso loppui onneksi noin kaksi vuotta sitten liityttyäni bilebändiin pianistiksi.

    Kaiken tämän ajan harrastelin opettamista. Oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että pikkusiskoni oppi myös kaikki sointuotteet, bassokulut ja kompit (ämpäreihin soitettuna) suoraan kotiin tultuani. Myöhemmin autoin häntä, jos jokin korkea lauluääni ei ollut tullakseen.

    Lukiossa sisäinen pedagogini heräsi. Olin musiikkilinjalla, joten koulumme ensimmäisenä naispuolisena mikseriin tarttuneena koin velvollisuudekseni opettaa muita innokkaita (mutta pelokkaita) ymmärtämään tekniikan maailmaa. Opettajamme ei suhtautunut minuun kannustavasti, ja puuttui herkemmin tekemisiini kuin niiden kolmen pojan, jotka olivat kanssani samalla kurssilla. Kurssin käytyäni kysyin, voinko vetää omaa alkeiskurssiani kaikille niille, joita asia kiehtoo. Hän vastasi kyllä, ja minähän vedin. Tutustutin oppilaani signaalitiehen, studion työskentelytapoihin, plugareihin, mikkeihin, suuntakuvioihin, piuhoihin ja etuasteisiin. Opettaminen tuli helposti ja luonnostaan, rakensin itse kaikki tunnit huolellisesti ja mietin jokaiselle kerralle yhden asiakokonaisuuden mitä käsitellä.

    Lukion jälkeen opiskelin vuoden pääkaupunkiseudulla kansanopiston musiikkilinjalla. Siellä ensimmäisen konsertin alla ehdotus lavamanageritiimin ohjauksesta tuli minulta luonnostaan. Tullakseen opetustuokioon ei tarvinnut edes tietää, mikä on XLR-kaapeli, eikä osa oppilaista tiennytkään, koska toisin kuin lukioni, johon mentiin pääsykokeiden kautta, kansanopistoon ei ollut erityistä pääsykoetta ja muusikoita oli vasta-alkajasta puoliammattilaiseen. Viimeisessä konsertissa hoidin valot, ja tiimini hoiti lavatyöt. Tuon kuluneen vuoden aikana opetin myös teorian perusteita kaverille, joka ei ymmärtänyt, miksi piano tarvitsee mustat koskettimet, ja autoin toisen kaverini teoriakokeesta läpi hänen taisteltua yksinään teoriatehtävien kanssa. Nuo hetket oli kyllä antoisia, koska oli todella hienoa nähdä se uteliaisuus ja halu opiskella tekniikkaa, toisaalta arkuus siitä että rikkoo liu'un jos sitä työntää. Ja se hetki kun sitä työnsi eikä mitään tapahtunut.

    Hauskaa on se, että vielä tuossa vaiheessa inhosin opettamista. Olin mieltänyt sen jotenkin vanhanaikaiseksi luennoinniksi ja taulun edessä seisomiseksi, samalla kun kaverini ihmettelivät, miksen minä hae opiskelemaan opettajaksi yliopistoon. He kutsuivat minua hyväksi opettajaksi, koska sanomiseni olivat ymmärrettäviä ja opetustilanteet luontevia. Tolkutin kaikille, ettei minua kiinnosta luennoida ja esittää pätevää, vaan haluan vain auttaa kavereita oivaltamaan uutta itsestään ja asioista joita käsitellään. Sitten kaverini tokaisi minulle että eikö juuri paras oppimistilanne tunnu informaalilta..

    Viimeisin Heureka-elämys liittyy siihen, mikä minusta tulee isona: kapellimestari. Siihen sopii kaikki, eri soitinmaailmat, uteliaisuus nähdä kokonaiskuva jonkin yksittäisen osa-alueen virtuoottisen hallinnan sijaan, into säveltää, into soittaa bändejä (miksata), ja sitten orkesteriteoksen nuotintaminen partituurille, ja sen prosessin mielekkyys ja sietämätön keveys. :D
    Tällä hetkellä edessä on myöskin Sibelius-Akatemian pääsykokeet, mutta musiikkikasvatuksen puolella. Esikarsinta on maanantaina ja jännittää valtavasti. Samalla koen, että olen kuitenkin menossa väärälle alalle. Mutta toisaalta, jotta pystyy käsittelemään monimutkaiset automaattiset prosessit, on hyvä nähdä ne ensin ruohonjuuritasolta. Se antaa nöyryyttä ja kykyä tarkastella kriittisesti pienimpiäkin taiteellisia päätöksiä.

    Muoks. Mitä tulee musiikilliseen lahjakkuuteen, niin sitä on hyvä olla, mutta sen jälkeen heittäköön jokainen huipulle tähtäävä lahjakkuuden roskakoriin! Kaiken perusteleminen lahjakkuudella tekee ihmisestä laiskan, eikä aasialaiset huippupianistit ole huipulla vauvana havaitun lahjakkuuden takia, vaan sen takia että heidät on komennettu harjoittelemaan parivuotiaasta asti.
     
    Last edited: 13.04.2018
    Erynduin ja Arwen Undomiel Iltatähti tykkäävät tästä.
  8. Dracaena

    Dracaena Raseena

    Tästä puhui muuten Jyväskylän Sinfonian keskiviikkoisen konsertin kapellimestari Jukka Untamalakin kenraaliharjoituksissa yleisölle. Hän kertoi ohjelmistossa olevasta Mendelssohnin ensimmäisestä sinfoniasta ja siitä, kuinka säveltäjä oli 15-vuotias sinfonian valmistuttua, ja mitä kaikkea muuta tämä oli nuorena ehtinyt säveltää. Häntä voisi siis pitää lapsinerona, kapellimestari totesi.

    Untamala jatkoi, kuinka hienoa on, että Mendelssohnin ja esimerkiksi Mozartin kaltaisten (lapsi)nerojen tuotantoa saa nauttia yhä edelleen satojen vuosien jälkeen... Mutta että me tunnemme heidän tuotantonsa ja se tuotanto on niin hyvää ja aikaa kestävää, koska he saivat aikansa parhaan musiikillisen koulutuksen. Ilman sitä perusteellista ja usein kansainvälistä koulutusta ja opetusta heistäkään ei olisi tullut länsimaisen musiikin mestareita ja klassikoita.

    Tämä puheenvuoro saattoi ehkä olla samalla kannanotto nykyiseen koulutuksesta ja kulttuurista leikkaamisen linjaan. :grin:

    PS: Olen tästäkin huolimatta sitä mieltä, että samanlainen koulutus ei tee kaikista yhtä taitavia musiikissa, koska ihmiset ovat sekä syntyessään että kasvaessaan erilaisia. Kaikista ei tule matemaatikoita, huippu-urheilijoita tai kielineroja, vaikka kuinka treenaisivat. Joten jotkut eivät vain opi kuulemaan sointuja ja sävellajeja.
     
    Erynduin, Isilmírë ja Lindëalda tykkäävät tästä.
  9. Olenko minä musiikillisesti lahjakas? Olen kysynyt tätä kysymystä itseltäni monta kertaa ja tullut erilaisiin lopputuloksiin. Kun katson kotivideoita itsestäni pienenä, alle kaksivuotiaana, laulan niissä poikkeuksetta aina. Istun pianohuoneen lattialla, kääntelen laulukirjan sivuja ja tuntematta yhtäkään kirjainta laulan juuri sillä sivulla olevan laulun nuotilleen, muistaen jokaisen sanan ulkoa.
    Joskus kuusivuotiaana menin ensinnäkin kuoroon (jossa olen vieläkin) ja pianotunneille. Siellä kävin pari vuotta, kyllästyin siihen, etten saanut itse valita kappaleita ja lopetin. Yhdeksänvuotiaana aloin itseopiskella kitaran soittoa. Joskus yhdentoista ikävuoden paikkeilla opettelin pianon itse alusta asti uudestaan ja nyt piano on ehdottomasti vahvin instrumenttini, oikeastaan vitsailen usein, että piano on toinen äidinkieleni. Me olemme yhtä, piano ja minä. Monessa mielessä en ole edes kovin taitava soittamaan, mutta saan pianosta aina kaiken, mitä siltä pyydän.

    Musiikkiluokalla soitettiin aikalailla kaikkea ja näin olen esiintynyt ainakin joskus erittäin monilla eri soittimilla bassosta tjembeen ja flyygeliin. Laulu on kyllä aina ollut pääjuttuni, mutta vasta viimeisen kahden vuoden aikana olen todella kehittynyt laulajana huimasti. En ole lähelläkään valmista, eikä siinä valmiiksi tullakaan, mutta joka päivä olen vähän parempi.

    Opiskelin teoriaa 2/3 asti musiikkiluokan kautta ja sitten lopetin. Olen joutunut niin monessa asiassa miettimään, voinko olla oikeasti tässä hyvä tai edes ihan okei, koska kukaan ei ole minulle sitä opettanut. Olen niin itseoppinut, etten oikeastaan tunne ketään toista yhtä itsepäistä itseoppijaa. Tässä on toki hyvät ja huonot puolensa. Suurimman osan teoriasta olen oppinut käytännössä, yrityksen ja erehdyksen kautta. Minulle ei luonnollisestikaan ole opetettu sellaisia asioita kuin sovittaminen tai säveltäminen, mutta juuri niistä minua on kehuttu niin kauan kuin olen niitä tehnyt. Kasiluokalla perustimme parin kaverini kanssa tyttötrion ja sitten keikkailimme ja olin lähes poikkeuksetta sovittaja kaikissa kappaleissa. Minusta tuli erittäin taitava kolmiääninen sovittaja. Jostain niitä ideoita vain tulee, jotenkin ihmiset pitävät sovituksistani. Tiedän vain, mitä tunnelmaa haen, mitä minulla on käytettävissäni ja näen sen oman visioni siitä ja sitten etsin oman reittini tämän vision toteuttamiseksi. Ysiluokan loppukonserttiin sovitin disneyn prinsessalauluista medleyn viidelle ihmiselle ja esitimme sen ja vaikka henkilökohtaisesti epäonnistuin yhdessä kohdassa, oli se kuitenkin jonkinlainen sovittajantyön riemuvoitto. Sen verran monipuolinen sovitus oli kyseessä.

    Nyt kun olen tässä musikaalia kirjoittanut, olen niin monta kertaa kyseenalaistanut oman pätevyyteni tähän hommaan. Ja totuushan on, ettei minulla ole mitään pätevyyttä. Minulla on vain suunnaton musikaalinörttiyteni, oma villi mielikuvitukseni, kasa sävellajeja, säveliä ja sointuja, chromestesia (synestesian muoto, jossa ihminen näkee musiikin väreinä), joukko ulkopuolisia ohjeita ja vaatimuksia ja visio, tuo maaginen visio ja oma musiikillinen... en tiedä, näkemykseni, joku aivan oma tapa tulkita ja valjastaa käyttöön koko sitä valtavaa maailmaa, mikä musiikki minulle on. Se visio, jonka takia joskus melkein uskon jumalaan, koska minulla ei ole aavistustakaan, mistä kaikki ne ideat tulevat. Välillä en voi mitenkään uskoa, että ihan oikeasti pystyin alle kahdessa kuukaudessa säveltämään ja sanoittamaan 12 biisiä. Sen ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mahdollista. Välillä mieleeni toki hiipii epäilys siitä, ovatko nämä kaikki biisit oikeasti ihan surkeita, mutta kun pyytäessäni rehellistä palautetta, kesän bändin ammattimuusikot toteavat, että kyllä on muuten kovaa settiä, niin ehkä sitä uskaltaa jo hengittää. En minä ehkä ihan tavallinen ole. Oikeasti. Tiedän monta ikäistäni ihmistä, jotka ovat olleet mukana ammattiproduktioissa, onnistuneet elämässä ja tehnyt kaikkia niitä asioita, joista olen aina unelmoinut, mutta en tunne ketään, en ketään, joka olisi 17-vuotiaana (oikeastaan suurimmaksi osaksi 16) säveltänyt ja sanoittanut musikaalin.

    Oikeastaan minut ja suhteeni musiikkiin voisi tiivistää näin:

    Bändi-ihminen: Mistä sää vedit tän Dbdim7/C-soinnun?
    Minä: Ei aavistustakaan. Mutta se on kyllä hirveän kaunis.
     
    Erynduin, Isilmírë ja eowynofmay tykkäävät tästä.
  10. Dracaena

    Dracaena Raseena

    Musikaalista lahjakkuuttakin on niin monenlaista. Joillakin se on sitä, että vaikkapa osaa luonnostaan ilman nuotteja soittaa tai sovittaa, toiset improvisoivat upeaa musiikkia, toiset oppivat kappaleet ulkoa, toiset hahmottavat rytmit ja saavat eri raajat tekemään aivan erilaista rytmiikkaa samaan aikaan, toiset ovat motorisesta ja teknisestä näkökulmasta virtuooseja, toiset osaavat tulkita, toiset ymmärtävät teorian kaikki kiemurat...

    Ja lahjakkuuskin yleensä auttaa vain alkuun. Siitä saa etumatkaa tai lisävauhtia, mutta ilman opetusta ja harjoitusta ei pääse oikeasti huipulle. Ne tavikset, jotka harjoittelevat hyvien opettajien kanssa, menevät lopulta ohi. Vaikka olisi luontaisesti lahjakas yhdessä asiassa, niin jokin toinen asia voi vaatia hirveästi töitä. Toisaalta jos ihmiselle riittää olla lahjakas yhdessä asiassa ja haluaa keskittyä vain siihen mikä helpoiten sujuu, niin mikäänhän ei sitä tietenkään estä. :p
     
    Erynduin, Laichalaf, Isilmírë ja joku muu tykkäävät tästä.
  11. Erynduin

    Erynduin Kontulainen

    Tuli näitä viestejä lukiessa mieleen pari juttua omasta musiikillisesta kehityksestä teoriaan ja säveltämiseen liittyen.

    Kun olin 7-vuotias, antoi pianonsoiton opettajani minulle tehtäväksi säveltää oma kappale. Se oli totta kai aivan surkea mutta muistan sen vieläkin. Tästä meni monta vuotta ennen kuin aloin säveltää oma-aloitteisesti. Taisin olla noin 14-vuotias silloin. Ensimmäisinä vuosina en miettinyt teoriaa sen kummemmin ja tein musiikkia vain sen perusteella mitä halusin kuulla (mitä teen toki nykyäänkin). Teorianörtteilyn alettua ja syvennyttyä olen pystynyt tarvittaessa vaihtamaan sävellysmetodiani analyyttisempään suuntaan, esimerkiksi jos jään jumiin tai haluan kokeilla jotain uutta. Yksi metodeista, minkä sävellyksen opettajani minulle opetti, oli seuraavanlainen: keksi säännöt, joiden puitteissa alat tehdä teosta ja katso mihin se johtaa. Löysin vaikka minkälaisia hienoja äänimaailmoja, kun valitsin omasta mielestäni erittäin hienolta kuulostavan sointutyypin (maj7sus2), ja päätin luoda musiikkia käyttäen vain tämän tyyppisiä sointuja ja niiden eri käännöksiä. Myönnettäköön, että kun teos lähti etenemään, sain ideoita, jotka eivät sopineet näihin omakeksimiin sääntöihin. Mutta mitäpä väliä, sitten muutin säännöt! Siinä tuli sitten kehiteltyä musiikkia, mitä en muutoin olisi varmaan keksinyt.

    Toinen jännä juttu mikä tuli mieleen: Kun aloitin musiikinteorian opiskelun musiikkiopistolla ensimmäistä kertaa (en muista kuinka vanha olin mutta olin pieni), taisin käydä vain parilla oppitunnilla ennen kuin lopetin. Syynä oli se, että oli vain niin paljon asioita, mitä en ymmärtänyt ja se turhautti minua suuresti. Muistan, kun kävelin tunnilta kotiin itkuisena ja turhautuneena. Aloitin sitten teoriaopinnot alusta parin vuoden kuluttua. Todella hassua ajatella tätä episodia näin jälkikäteen. Varsinkin kun ajattelee sitä, mihin suuntaan elämäni näyttää nyt olevan menossa.

    Edit: Meinasi unohtua yksi tärkeä pointti. Todellakin, niinkuin täällä on jo sanottu, lahjakkuus on vain apuväline. Ei ilman työtä kuitenkaan kehity. Monilla tuntuu olevan sellainen harhakuva säveltämisestä, että siinä olisi pääasiassa kyse lahjoista, joita sitten vain toteutetaan. Todellisuudessa säveltäminenkin on taito, jossa kehitytään. Toki lahjoista on apua.
     
    Last edited: 18.04.2018
    Arwen Undomiel Iltatähti ja Lindëalda tykkäävät tästä.
  12. Isilmírë

    Isilmírë Kontulainen

    Minä väänsin itkua musiikinteorian kanssa vielä 13-vuotiaanakin. Itse asiassa siinä iässä olisin halunnut lopettaa koko musiikkiopisto-opiskelun, koska tuntui, että olen ihan huono kaikessa eikä minusta ikinä tule parempaa ja takuulla mokaan teoriakurssin kokonaan enkä kestä asteikkoja ja sormiharjoituksia enkä varsinkaan kurssitutkintoja. Siinä kohtaa äiti otti käyttöön yhden klassisen kasvatusmetodin eli kiristyksen ja totesi, että jos noin pahalta tuntuu, saan toki lopettaa musiikkiopiston, mutta sitten loppuvat myös ratsastustunnit.

    Jatkoin soitto- ja teoriatunteja, ja vaikkei minusta koskaan erityisen taitavaa tullut, ehdin kuitenkin oppia aika paljon sekä soittamista että teoriaa vielä seuraavien seitsemän vuoden ajan, oppia myös tykkäämään molemmista ihan eri tavalla ja jopa haaveilla ohimennen ammattihuilistin urasta.
     
    Erynduin ja Lindëalda tykkäävät tästä.
  13. Lindëalda

    Lindëalda Lupsakka tuhisija

    Bwahwhahahaha, näitä juttuja on niin hauskaa lukea, koska koen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden teorian kanssa taistelevien kanssa.
    Minä olen aina ollut jokaisen teoriaopettajan painajainen (ja se on kertaalleen jopa sanottu minulle). Minusta teorian säännöt olivat kuin tehty rikottaviksi, ja se on ollut suurin syy sille, miksi olen ollut teoriassa niin huono. Minä olen ymmärtänyt sitä enemmän tai vähemmän aina, mutta konsonansseja (puhdassointiset intervallit) kiinnostavampia ovat alusta asti olleet dissonanssit. Opettajani ovat jatkuvasti kysyneet, miksen minä noudata kokeissa niitä sääntöjä, jotka teoriatunneilla ovat olleet minulle selviä. Minua ei yksinkertaisesti ole kiinnostanut! On paljon mielenkiintoisempaa laittaa säestyslinjoihin intervallit 9 tai #11 niiden perusterssien sijaan. Toinen syy huonoudelleni oli juuri se, etten tehnyt läksyjä, koska korva kertoi aina kaiken.
    Tänä keväänä teoriaopettajani laittoikin minut ruotuun pääsykokeita varten. Ensimmäisellä tunnilla hän käski minua soinnuttamaan yksinkertaisen melodialinjan, ja kun hän näki vaihtuvat viisisoinnut ja sointu/bassoääni -viidakon, hän totesi yksiselitteisesti että minun pitää rauhoittua kokeilemasta ja palata rautalangan vääntämiseen. Yritin selittää hänelle, että teoria on tehty käytettäväksi ja kokeiltavaksi. Hän totesi, että sitten minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä unelmieni kouluun. Nyt olen rauhoittunut ja terssit sekä sekstit ovat jälleen ystäviäni. MuKan esikarsinnassa minua nauratti, koska eteeni tuli tehtävä joka testasi juuri haluttomuuttani kokeilla erilaista. Pääsin esikarsinnasta läpi, joten toistaiseksi esitän kilttiä pilttiä ja väännän rautalankaa, mutta kuka tietää mitä tapahtuu jos/kun pääsen opiskelemaan..
     
    Arwen Undomiel Iltatähti ja Erynduin tykkäävät tästä.
  14. Laichalaf

    Laichalaf ben enyd

    Sitten tulee välillä näitä päiviä kun on pakko käyttää moottorisahaa ja kirvestä, minkä jälkeen on bändin harkat. Tulee tosi herkkää soitantaa kun sormet tärisee jo valmiiksi. Ei maars, kun soitin on sähköbasso ei sitä herkkyyttä aina tarvitsekaan olla, kun nyt saisi vaan nimettömän ja pikkusormen taas liikkumaan erikseen :--)
     
    Isilmírë ja Lindëalda tykkäävät tästä.
  15. Tämä!

    Joskus 12-vuotiaana opiskelin teoriaa 2/3 asti ja muistan, kun soitin opettajalleni yhden oman sävellykseni joka oli muistaakseni Gm:sta. Yhteen kohtaan olin sitten päättänyt laittaa E-soinnun, koska... no, halusin laittaa siihen E-soinnun. Opettajani sitten kysyi minulta hyvin vakavaan sävyyn, olenko tietoinen siitä, ettei tuo yksi sointu tuolla kuulu sävellajiin, ja vastasin olevani. Hän ihmetteli sitten kyllä kovasti, miksi silti olin sen laittanut sinne, mutta voin kertoa, etten koskaan vaihtanut sitä.

    Tiedän sointuteoriasta kyllä jonkin verran (aivan liian vähän), mutta en juuri koskaan pysyttele säännöissä biisejä tekiessäni. Inhoan pop-musiikin Am C F G biisejä periaatteesta, ja välttelen moisia tylsiä rakenteita kaikin keinoin. Toisinaan biiseissäni sävellajia on lähes mahdotonta määritellä. Jos sävellaji on, se usein vaihtuu tai sitä rikotaan räikeästi. On vain niin paljon sävellajien sekoitusta vaativia sointuyhdistelmiä, jotka ovat ihanan värisiä ja kuulostavat upeilta! Minusta nyt kun ei kuitenkaan tule "ammattilaista" näissä jutuissa millään, niin koen turhaksi yrittää kitkeä tällaisia suurta intohimoa herättäviä huonoja tapoja. Mitä monimutkaisempi sointu, sen parempi!

    Yllä oleva kuulostaa juuri siltä, etten ihmettele, jos ensi kesän teatteribändi tulee ensimmäisiin treeneihinsä mätiä tomaatteja mukanaan, koska olen niin ilkeä soittajille. Pianistina en ehkä ymmärrä, miksi ei ole kivaa soittaa kitaralla Ab-mollista, tai jotain vastaavaa. Sori :p.
     
  16. Tummuva taivas

    Tummuva taivas Valon kantaja viimeinen

    Toivottavasti en sotke hyvää keskustelua, mutta tässä ajatuksiani vähän erilaisesta näkökulmasta musiikin hahmottamiseen ja tekemiseen.

    Musiikki, ihan kuten kirjoittaminenkin, on ollut minulle hyvin tärkeää hyvin pienestä pitäen, mutta en ole koskaan ymmärtänyt niiden teorioista näennäisesti yhtään mitään. Tai sitten minua ei vain ole koskaan kiinnostanut teoreettiset seikat, kuten varmasti asian laita osaltaan onkin. Matemaattisesti olen täysin tumpelo, pääsin juuri ja juuri lukion lyhyen läpi, ja vältin matematiikan kirjoittamisen tekemällä laajan reaalin. En hahmota lukuja ja murto-osia sun muita, ja myös musiikissa esim. rytmimerkinnät ja tabulatuurit ovat suurimmilta osin ihan liian vaikeita hahmotettavia. Olen myös varsin välttävä soittaja, ja esiintymisjännityksen vuoksi olen luopunut kaikenlaisista estradilleastumismahdollisuuksista. En osaa improta tai poimia biisin melodiaa korvakuulolta, soinnuista tykkään mahdollisimman yksinkertaisina ja valmiina paketteina.

    Kuitenkin olen hyvin tarkkakorvainen, analyyttinen musiikin suhteen, ja erotan ja tunnistan juuri noita asioita äänten seasta, mitä Kointähti ei koe erottavansa. Lähestymistapani musaan ja kaikkeen luovuuteen onkin ehkä voimakkaan intuitiivinen.

    Kuuntelijana muistan vaikka nyt teini-iässä luukuttaneeni esim. päivittäin tunnin putkeen jotain tiettyä kappaletta ja "imeneeni" sen fiilistä sisääni. Kun sain ensimmäisen sähkökitarani 16-vuotiaana, ostin sille kaveriksi heti halvan säröpedaalin ja sulkeuduin muutamaksi kuukaudeksi huoneeseeni etsimään täydellistä soundia. Siinä vaiheessa olisi ehkä kannattanut opetella ennemminkin soittamaan, mutta toisaalta opin tuolla tekniikalla hyvin herkäksi tunnistamaan ja löytämään erilaisia, hiuksenhienoja sävyjä jostakin niinkin pörisevästä äänimatosta kuin distortiopedaalista.

    Musiikkia olen tehnyt puolitosissani kymmenisen vuotta (vaikkakin ensimmäisen oman rallatukseni "sävelsin" ala-asteella 90-luvun alussa). Minulle on alusta asti ollut biisien tekemisessä tärkeimpiä asioita jotenkin kokonaisuuden eheys ja tietty esteettinen yhteneväisyys. Kun olen esim. soittanut tekemiäni (äänitettyjä) kappaleita ihmisille, löytävät he niistä paljon yksittäisiä "hienoja juttuja" ym., ja yhtälailla kehuvat, että "onpa hieno tunnelma", ja melkein poikkeuksetta tulee aina palautteeksi se pakollinen "tää biisi on vähän niin kuin tämä ja vähän niin kuin tuo klassikko, mutta kuitenkin omanlaisensa". Minulle on myös useasti ehdotettu, että alkaisin myydä oikeille artisteille tekemiäni biisejä.

    Olenkin vasta viimeisen vuoden-parin aikana alkanut tajuta, että ehkä musiikillisen lahjakkuuden kirjoon voi mahtua myös tällainen osio, jossa paino ei ole soittotaidolla ja tekniikoilla, ei teoriallakaan, vaan... intuitiivisella tajulla osata ottaa sieltä täältä vaikutteita, pistää ne sekaisin ja tuottaa niistä valitsemaansa tyyliin sopiva, eheä kokonaisuus... Himskutti, mustahan olisi voinut aikanaan tulla vaikka musatuottaja!
     
  17. Tavallaan edellisestä inspiroituneena päätin nyt vähän avautua tällaisesta musiikkiin liittyvästä psyykkisestä kriisistäni, joka minua nyt kohtaa.

    Ensi viikolla minulla on musiikkiopiston esikarsinnat, pop/jazz-lauluun. En oikeasti edes tiedä, miksi haen. En ole varma haluanko edes päästä sisään, mutta tiedän, että jos haen, minun on pakko päästä tai muuten menetän täysin itsetuntoni musiikin suhteen. Pop/jazz-laulu on ainakin täällä meidän musiikkiopistossa se, mihin on kaikkein vaikein päästä sisään, mutta minunhan pitää omasta mielestäni aina olla paras, joten jos en edes pääse sisään linjalle, jossa on kuitenkin paljon ihmisiä, suuren osan heistä tunnen, ja jotka nyt rehellisesti sanottuna eivät kaikki ole ainakaan äänenhallinnallisesti tai äänialaisesti minun tasollani, niin meneehän siinä sitten tämä näköjään jo itsekkyydeltä kuulostava itsetunto.

    Musiikkiopiston rehtori on siis kirjaimellisesti pyytänyt minua hakemaan. Olen ollut musiikkiopiston bändissä laulajana viimeiset 6 vuotta, olematta itse opistossa ja nyt joulun jälkeen erään konsertin jälkeen hän tuli kysymään, miksi en ole siellä vielä ja sitten selittämään innoissaan laululinjasta ja siitä, että he saisivat ehkä uuden opettajan, jos tulisi lisää oppilaita. Vähän tämän jälkeen, yksi musiikkia yliopistossa opiskeleva tuttuni ensi kesän bändistä lähetti yhtäkkiä minulle yöllä viestin, jossa hän pyysi minua hakemaan musiikkiopistoon ja sitten rupesi (tietysti vitsillä) uhkailemaan hajottavansa ensi kesän bändin, jos en hae. Että tässä sitä nyt ollaan.

    Tuntuu vaan jotenkin oudosti siltä, että kaikki nämä ihmiset luulevat, että olen jotain, mitä en oikeasti ole. Voiko olla niin, että jotenkin vain feikkaan kaiken, enkä oikeasti ole ollenkaan musiikillisesti lahjakas? Edes niin, että pääsisin musiikkiopistoon, mihin otetaan pieniä lapsiakin, mutta ei minua. Olen siis hakenut lauluun kerran aikaisemminkin, tosin olin silloin alaikäinen, 14-vuotias, mutta sanomattakin on selvää etten päässyt. Olen kyllä kehittynyt huimasti sen jälkeen ja tiedän sen itsekin, mutta... en tiedä. Tämä on kamala tunne, kun kuvittelen vain kuinka en pääse, ja sitten nämä ihmiset, jotka ovat odottaneet minusta jotain miettivät vaan päänsä sisällä, että "jaahas, ei siitä näköjään oikeasti ollutkaan mihinkään, olisi pitänyt arvata." Ja kaikkein kamalinta on aina pettyä itse itseensä. Minulla ei ole elämässäni mitään muuta, kuin musiikki, teatteri ja tanssi ja ne kaikki liittyvät
    yhteen päämäärään ja unelmaan. Vedä siitä palikkatornista yksi pala pois niin koko elämältäni tippuu pohja. Kuulostaa vähän ylidramaattiselta, mutta elämälläni ei ole pitkään aikaan ollut muuta tarkoitusta. Kun kaikki muut elämän osa-alueet jaksavat satuttaa kerta toisensa jälkeen, niin kerron itselleni, ettei niillä ole niin merkitystä. Tällä yhdellä vaan.
     
  18. Tummuva taivas

    Tummuva taivas Valon kantaja viimeinen

    Jazzista en tiedä mitään, ja laulan aina nuotin vierestä, mutta itseensä pettymisestä on kokemusta koko elämäni ajalta. Ja siitä, ettei tunnu sitten niin millään löytävän paikkaansa, yritti tehdä sitten mitä tahansa. Siinä tosiaan 9-10 vuotta sitten panin aikalailla kaiken energiani uusien sävellysten tekemiseen, kotistudion rakentamiseen ja kappaleiden demottamiseen. Tämän mahdollisti elämässäni kaikenkaikkiaan se, että olin aika yksinäinen ja vailla muuta suuntaa. Kouluista olin jo tippunut hieman aiemmin, ja uusiin saatoin joskus hakea, mutta jänistin pääsykokeista. Musiikki on kyllä tavalla jos toisella pelastanut ja pitänyt pinnalla läpi elämän, kun muu petti ja särkyi alta. Voin antaa suositukseni sille, että kannattaa antaa musiikin ja osaamisesi tuomien tilaisuuksien viedä mukanaan, jos muutoin elämässä on otollinen hetki sellaiselle. (Itsehän olen niin arka ja ihmispelkoinen, että se on aina lopulta vesittänyt kaiken kehittymisen ja esim. hakeutumisen muiden musisoivien seuraan niin koulu- kuin harrastusviitekehyksessäkin.)
     
    Isilmírë ja Arwen Undomiel Iltatähti tykkäävät tästä.

Jaa somessa