Minun musiikki-intoiluni lähti liikkeelle jo lapsena, jolloin olin aktiivisena seurakunnan kuorossa. Kuoroon päädyin sen jälkeen kun olin todistanut Gimmelin tv-keikkaa, ja olin päättänyt haluta laulajaksi. Ensimmäinen opiskelupaikkani oli Jyväskylän konservatoriolla, jossa opiskelin eri opettajien alaisuudessa ensin puoli vuotta jokaista bändi-instrumenttia, joilla kaikilla opin neljä eri sointua/säveltä/peruskomppia, ja sittemmin olin konsan omassa lasten ”ensemblessa,” nuorten teoriaryhmässä, joka toimi myös bändinä, sekä konservatorion muusikoiden suurissa yhteisproduktioissa laulamassa kaikkea rautalankarockista musikaaleihin. Olisiko ollut juuri tuolta ajalta oma kiinnostukseni eri instrumentteihin ja äänimaailmoihin. Halusin oppia mahdollisimman paljon niistä, ja jatkoin itseopiskeluna kaikkien bändi-instrumenttien hallintaa. Vähän myöhemmin aloin biisinkirjoitusinnossani hamuta itselleni lisää instrumentteja, jotta pystyisin kirjoittamaan mahdollisimman monipuolista musiikkia (nykyään olen kykenevä esiintymään yhdeksällä eri instrumentilla). Samaan aikaan tapahtui hassu juttu, kun minut potkittiin pois konservatorion lasten eliittikuorosta, koska minulla ei kuulemma ollut motivaatiota.
Noin 15-vuotiaana riparin käytyäni opettelin soittamaan urkuja ja soittelin pari nuortenmessua tavallista jazzimmilla bassolinjoilla. En ymmärtänyt musiikin sovittamisesta mitään, mutta sovitin sitä silti omaksumieni ilmiöiden perusteella. Kun teoriatunnilla opin sointuasteet, alkoi pitkä omaan korvaan luottava vaihe elämässäni. Minusta tuli laiska treenaaja, kun tarvitsi kysyä vain sävellaji ja pystyin soittamaan kappaleita, periaatteessa kokonaisen keikan tuolla periaatteella. Tämä jakso loppui onneksi noin kaksi vuotta sitten liityttyäni bilebändiin pianistiksi.
Kaiken tämän ajan harrastelin opettamista. Oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että pikkusiskoni oppi myös kaikki sointuotteet, bassokulut ja kompit (ämpäreihin soitettuna) suoraan kotiin tultuani. Myöhemmin autoin häntä, jos jokin korkea lauluääni ei ollut tullakseen.
Lukiossa sisäinen pedagogini heräsi. Olin musiikkilinjalla, joten koulumme ensimmäisenä naispuolisena mikseriin tarttuneena koin velvollisuudekseni opettaa muita innokkaita (mutta pelokkaita) ymmärtämään tekniikan maailmaa. Opettajamme ei suhtautunut minuun kannustavasti, ja puuttui herkemmin tekemisiini kuin niiden kolmen pojan, jotka olivat kanssani samalla kurssilla. Kurssin käytyäni kysyin, voinko vetää omaa alkeiskurssiani kaikille niille, joita asia kiehtoo. Hän vastasi kyllä, ja minähän vedin. Tutustutin oppilaani signaalitiehen, studion työskentelytapoihin, plugareihin, mikkeihin, suuntakuvioihin, piuhoihin ja etuasteisiin. Opettaminen tuli helposti ja luonnostaan, rakensin itse kaikki tunnit huolellisesti ja mietin jokaiselle kerralle yhden asiakokonaisuuden mitä käsitellä.
Lukion jälkeen opiskelin vuoden pääkaupunkiseudulla kansanopiston musiikkilinjalla. Siellä ensimmäisen konsertin alla ehdotus lavamanageritiimin ohjauksesta tuli minulta luonnostaan. Tullakseen opetustuokioon ei tarvinnut edes tietää, mikä on XLR-kaapeli, eikä osa oppilaista tiennytkään, koska toisin kuin lukioni, johon mentiin pääsykokeiden kautta, kansanopistoon ei ollut erityistä pääsykoetta ja muusikoita oli vasta-alkajasta puoliammattilaiseen. Viimeisessä konsertissa hoidin valot, ja tiimini hoiti lavatyöt. Tuon kuluneen vuoden aikana opetin myös teorian perusteita kaverille, joka ei ymmärtänyt, miksi piano tarvitsee mustat koskettimet, ja autoin toisen kaverini teoriakokeesta läpi hänen taisteltua yksinään teoriatehtävien kanssa. Nuo hetket oli kyllä antoisia, koska oli todella hienoa nähdä se uteliaisuus ja halu opiskella tekniikkaa, toisaalta arkuus siitä että rikkoo liu'un jos sitä työntää. Ja se hetki kun sitä työnsi eikä mitään tapahtunut.
Hauskaa on se, että vielä tuossa vaiheessa inhosin opettamista. Olin mieltänyt sen jotenkin vanhanaikaiseksi luennoinniksi ja taulun edessä seisomiseksi, samalla kun kaverini ihmettelivät, miksen minä hae opiskelemaan opettajaksi yliopistoon. He kutsuivat minua hyväksi opettajaksi, koska sanomiseni olivat ymmärrettäviä ja opetustilanteet luontevia. Tolkutin kaikille, ettei minua kiinnosta luennoida ja esittää pätevää, vaan haluan vain auttaa kavereita oivaltamaan uutta itsestään ja asioista joita käsitellään. Sitten kaverini tokaisi minulle että eikö juuri paras oppimistilanne tunnu informaalilta..
Viimeisin Heureka-elämys liittyy siihen, mikä minusta tulee isona: kapellimestari. Siihen sopii kaikki, eri soitinmaailmat, uteliaisuus nähdä kokonaiskuva jonkin yksittäisen osa-alueen virtuoottisen hallinnan sijaan, into säveltää, into soittaa bändejä (miksata), ja sitten orkesteriteoksen nuotintaminen partituurille, ja sen prosessin mielekkyys ja sietämätön keveys.
Tällä hetkellä edessä on myöskin Sibelius-Akatemian pääsykokeet, mutta musiikkikasvatuksen puolella. Esikarsinta on maanantaina ja jännittää valtavasti. Samalla koen, että olen kuitenkin menossa väärälle alalle. Mutta toisaalta, jotta pystyy käsittelemään monimutkaiset automaattiset prosessit, on hyvä nähdä ne ensin ruohonjuuritasolta. Se antaa nöyryyttä ja kykyä tarkastella kriittisesti pienimpiäkin taiteellisia päätöksiä.
Muoks. Mitä tulee musiikilliseen lahjakkuuteen, niin sitä on hyvä olla, mutta sen jälkeen heittäköön jokainen huipulle tähtäävä lahjakkuuden roskakoriin! Kaiken perusteleminen lahjakkuudella tekee ihmisestä laiskan, eikä aasialaiset huippupianistit ole huipulla vauvana havaitun lahjakkuuden takia, vaan sen takia että heidät on komennettu harjoittelemaan parivuotiaasta asti.