Musikaalit iskee muhun kuin miljoona volttia. Tämä on ehkä mielenkiintosta, koska asiaa tarkemmin mietittyäni en voi sanoa näkemieni musikaalien olleen erityisen hyviä. Toisaalta voihan sitä pitää keskinkertaisistakin elokuvista/teatteriesityksistä.
Ehkä minua miellyttävin piirre musikaaleissa on se, että ne ovat niin epätodellisia. Tosielämässä kukaan ei laula kaduilla sateessa tai tanssi oopperatalon katolla (Eikä Pariisissa sada niin paljon lunta!
), mutta musikaalia katsoessani suorastaan odotan niitä ylispektaakkelimaisia ja epärealistisia kohtauksia.
Viimeksi näin Sound of musicin VHS:ltä alle viikko sitten kotona. Sitä ennen Oopperan kummituksen Tennispalatsi 12:ssa ja se kyllä murskasi sydämeni. Musiikki oli niin ihanan dramaattista, laulajat taitavia, eikä ne puvut ja miljöötkään mua tappanu rumuudellaan.
Juoni tosin ei ollut mitenkään erityisen ihmeellinen, mutta minä en oikeastaan koskaan kaipaakaan sitä musikaaleissa. Niissä mielestäni on pääosassa se musiikki. Tietysti nyt voidaan sanoa, että miksi sitten pitää mitään näköaistille ollakaan, kunhan kuuntelee, mutta esimerkiksi tanssikohtaukset näyttävät huomattavasti paremmilta kuin kuulostavat ja musiikista saa ehkä eri tavalla irti, kun on sitä "kuvaakin".
Toinen sydämenimurskaaja löytyi viime keväänä, kun ensimmäistä kertaa näin ammattimaisen musikaalin lavalla: Helsingin kaupunginteatterin Miss Saigonin. Siinä ehkä kaikkein vaikuttavinta oli laulajien näkeminen ja kuuleminen livenä. Fiilis oli ihan erilainen kuin elokuvissa. Miss Saigonissa myös se musikaalius sopi tarinaan aika hyvin, koska hahmojen toiveet ja unelmat olivat niille yhtä kaukaisia ja epätodellisia kuin meille musikaalit.
Toivottavasti ymmärsitte, mitä haen takaa.