Kirjoittelen mielelläni, tosin se on jäänyt vähemmälle nykyään sattumien kautta.
Kuitenkin jos joku jossain vaiheessa lukaisee nämä läpi, ja jonkunlaista palautetta antaa, olen erittäin kiitollinen.
Tämä ensimmäinen on lähinnä alku, ehkä kirjalle(?) :roll:
“Kahdella askeleella hän harppasi penkan reunalle ja kurotti toista kättään. Tuntiessaan raikkaan vilpoisan veden kämmenensä ympärillä, hymy levisi kasvoilleen hänen kääntäessään katseensa piha tammen suuntaan.” Hiljainen huokaus ja kirjan sulkeutumisesta lähtevä tömähdys jäivät väreilemään muuten äänettömään, melkein paikallaan olevaan ilmaan. Jostain alapuolelta saattoi erottaa hennon kellon kilinän, mutta sekin tuntui kuuluvan kuin toisesta maailmasta.
Verhojen raosta aukeni näky pihalle ja puutarhaan. Ilma oli mitä mahtavin jonka johdosta pihalle oli katettu pitkä pöytä joka notkui ruoan paljoudesta. Pikaiselta silmäykseltä ei saattanut keksiä mitään mitä siltä olisi puuttunut, mutta tietenkin myös syöjiä riitti. Pöydän ympärillä hääri palvelusväkeä valkoisissa essuissaan ja sievissä mustissa mekoissaan. Heidän työn tekoaan vaikeutti lapset, pienet kiusankappaleet jotka juoksentelivat ympäriinsä, jahtaillen toisiaan ja heidän seassa leikkiviä koiria. Aikuiset olivat levittäytyneet laajalti pihalle, osa myös puutarhaan ihastelemaan mitä erikoisempia kasveja.
Antaessa verhon jälleen valahtaa pienen ikkunan peitoksi, oli välttämätöntä istua hetki vielä paikallaan ja antaa silmien tottua hämärään joka tuntui ottavan huoneen taas helpottuneena valtaansa. Kirja olisi vietävä takaisin hyllyyn paikalleen. Huoneen seiniä peitti lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt, joiden jokikinen hyllytila oli käytetty. Vain yksi seinusta oli vapaa hyllyistä. Itäinen seinusta joka oli samalla koko talon itäisellä puolella. Aamu aurinko pyrki itsepintaisesti sisään, raoista joita verho ei peittänyt, laskeutuen epämääräisinä kuvioina ikkunan alla olevalle pöydälle, jatkaen matkaa lattialle asti.
“Lily, tulehan alas niin päästään syömään. Lily, kuuletko sinä? Lily!” Kuului huuto alhaalta, saaden neidon hämärässä havahtumaan mietteistään. Lilian Connor nousi korituolista, asteli kirjahyllyjen edustalla löytäen paikan josta oli lukemisensa ottanut ja asetti sen takaisin varoen. Lähtiessään huoneesta, hän kääntyi vielä ovella, hymyili itsekseen ja sulki narisevan oven mahdollisimman äänettömästi. Rappusten asteleminen ei tosin onnistunut yhtä äänettömästi. Siitä kiitos niiden iälle ja samalla koko talon vanhuudelle. Lilian nappasi mekkonsa helmasta ettei kaatuisi juostessaan rappusia, nyt oli liian mahtava päivä sellaiselle. Alhaalla häntä jo odottikin tuiman näköinen tätinsä, Ellen Rowland, jonka luona tyttö joutui asumaan tämän kesän. Lilyn isä oli lähtenyt työmatkalle Italiaan koko kesäksi ja pitkän pohdinnan jälkeen äiti oli lähtenyt perästä, jättäen tyttärensä siskolleen jota ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Eikä mennyt aikaakaan kun Lily tajusi joutuneensa ikävään väliin. Joka päivällispöydässä hän sai kuulla kun tätinsä kertoi miehelleen joka ikisen siskonsa nolon tilanteen, saaden Lilynkin välillä punastumaan. Lilyn setä, Ellenin mies, taas sivuutti jutut yleensä olankohauksella ja nauruntyrskähdyksellä. Lily piti Tristan sedästä, hänen jutuistaan ja tämän sympaattisista kasvoistaan. Tristan oli kuin vastakohta vaimostaan, eikä Lily vieläkään ymmärtänyt näiden kahden avioliittoa. Setä ei ollut kertaakaan käyttäytynyt tylysti Liliania kohtaan, toisin kuin Ellen. Täti unohteli vähän väliä tytön olemassaolon ja aika ajoin tuntui kuin tämä olisi tehnyt sen tahallaankin. Itse asiassa, Tristan oli puhunut tädin ottamaan siskontyttärensä kesäksi heidän luokseen asumaan. Lilyllä ei ollut mitään vastaan sanottavaa asiaan. Hän piti yksinäisyydestä, isosta salamyhkäisestä kartanosta ja sen monista hämäristä ja pölyisistä huoneista. Joskus hän jopa innostui auttamaan sisäköitä työssään, otti pölyhuiskan ja lähti etsimään uusia huoneita joihin ei ollut vielä ennemmin törmännyt.
“Aina sinua saa olla odottamassa.” Ellen tuhahti ja katsahti tyttöön arvioiden. Hänen silmänsä suurenivat järkytyksestä. “Katso nyt! Ihan pölyssä jo mekkosikin! Sinua pitäisi pitää talutushihnassa, ettet pääsisi tekemään tuhojasi.” hän päivitteli pyyhkien samalla Lilyn mekkoa sieltä täältä, jatkaen saarnaansa epämääräisesti mumisten.
Ja toinen on sitten lyhyt novelli. Fantasiaa..mm.
Jäänsiniset silmät seurasivat iloisina jäniksen jälkiä hangessa ja korpinmustat, pitkät hiukset hulmusivat vapaina tuulen vireen armoilla. Pieni tyttö, noin viiden vanha nauroi ja juoksi pientä metsäpolkua, mutta aina välillä oli hänenkin pysähdyttävä kokoamaan voimiaan. Lumessa tarpominen ei ollut yhtä helppoa kuin hauskaa. Polku mutkitteli loivasti jonkin matkaa ja loppui sitten kuin tyhjään. Näytti kuin olisi tullut valoisampaa, mutta todellisuudessa metsä loppui ja aurinko pääsi vapaasti kimmeltämään hohtavalta hangelta. Edessä aukeni silmiä häikäisevä näkymä. Kesällä tältä paikalta näkisi peltoja silmänkantamattomiin, mutta nyt näytti kuin puhtaan valkoiset pilvet olisivat pudottautuneet maahan ja pyyhkineet altaan kaiken muun.
Tyttö hieraisi silmiään ja huokaisi ihastuksesta. Jäniksen jäljet olivat jo unohtuneet ja hän otti pari varovaista askelta koskemattomilla nietoksilla. Kuinka hänen tekikään mieli vain kaatua selälleen maahan ja kuvittaa pieni lumienkeli jos toinenkin, mutta hän ei vain yksinkertaisesti tohtinut. Tuntui nyt jo rikokselta edes astella lumella, saati sitten vielä kuvittaa sitä. Varoen hän käveli yhä vain ihaillen samalla tuota satumaista näkymää. Jossain lauloi lintu ja jossain toisaalla taas puu narahteli lumen painosta, kaikki oli kuin unelmaa. Juuri kun tyttö oli sanomassa jotain itselleen, hän kompastui omiin askeliinsa ja mätkähti kasvot edellä hankeen. Kiljahtaen hän nousi ripeästi istumaan ja alkoi puistella lumia nutustaan. Lumen sulaessa paidan sisään, kylmät väreet kulkivat pitkin selkää ja kyyneleet valuivat suolaisina pienoisen poskille. Tyttö nyyhkytti hetken ja nousi seisomaan, ottaen mustan nuttunsa kokonaan pois ravistellakseen sen kokonaan. Puettuaan päälleen hän niiskautti vielä ja lähti kylmästä hytisten jatkamaan matkaansa. Mikään ei enää tuntunut unelmalta, ei edes luonto ympärillä näyttänyt samalta kauniilta pilvilaaksolta. Päinvastoin, kaikki oli jotenkin niin vaikeaa ja raskasta. Askeleet tuntuivat sattuvan jalkaan ja kylmä puri luissa, jopa maisema oli apea, eikä linnun laulua enää kuulunut. Tyttö katsahti epäluuloisesti taakseen miettien pitäisikö hänen jo kääntyä takaisin, mutta vaikka hän kuinka haki katseellaan, metsän rajaa ei näkynyt. Kuinka kauan hän olikaan kävellyt? Katsottuaan taivaalle hän tajusi sen olevan jo uhkaavan tumma, aurinko heitti viimeisiä säteitään, mutta ne eivät loistaneet puhtaana hangelta. Päättäväisenä lapsi käänsi kuitenkin kulkunsa takaisin, sinne mistä oli tullutkin, mutta vain parin askeleen jälkeen lumi muuttui mustaksi ja aurinko hävisi kokonaan, jos sitä oli edes koskaan oikeasti ollutkaan. Nyt kyynelet valuivat jo muustakin kun kylmyydestä. Pelko ja ahdistus kalvoivat mieltä, eikä pimeyden keskellä näkynyt minkäänlaista valonviirua. Tyttö yritti huutaa, mutta sanat katosivat hänen oman sydämen jyskeen taustalle. Sokkona hapuillen epätoivoisesti hän yritti kävellä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat lyijyltä, eivätkä ne tahtoneet totella häntä.
Itkettyään paikallaan ikuisuudelta tuntuneen ajan , jostain kantautui jonkinlaista ääntä. Se oli kaunista ja surullista. Se ei ollut puhetta. Tyttö havahtui ja katseli pelokkaasti ympärilleen. Ensin hän luuli vain kuulleensa harhoja todeten, ettei mikään tuossa kammottavassa pimeydessä ollut muuttunut, mutta sitten hänen silmäänsä osui jotain. Pieni kultaisen hohtoinen läikkä jossain kauempana sai tytön mielen valpastumaan jälleen. Hän nousi seisomaan ja katsoi suuntaan missä valo hohti ja päätettyään, ettei hän voinut muutakaan tehdä, yritti tämä varovaisesti nostaa jalkaansa, joka kuin ihmeen kaupalla nousi. Lapsi alkoi kävellä ja tajusi hetkeä myöhemmin kuulevansa yhä tuon heikon äänen. Hetki hetkeltä ääni voimistui kunnes sen saattoi erottaa lauluksi. Laulu, aivan, sitä se oli! Sanat olivat jotain vierasta kieltä, eikä sävelkään kuulostanut tutulta. Sen kaunis sointi sai kuitenkin tytön tuntemaan olonsa hiukan helpottuneemmaksi ja tämä jatkoi kevyttä askellustaan.
Hetken kuljettuaan, saattoi nähdä mistä kultainen hohde tuli. Tytön edessä seisoi pitkä, hoikka ja niin kaunis nainen, haltia, tyttö epäili korvista päätellen. Haltian kasvot olivat ikuisuuden nähneen näköiset, mutta silti niin nuorekkaat ja hennot. Yönsinisten silmien lempeä katse sai lapsen melkein hymyilemään ja laulu, jota nainen niin kauniisti tapaili, tuntui upottavan pienokaisen uneen. Kultaiset hiukset laineilivat kuin vesiputous aina vyötärölle asti. Haltian yllä oli valkea kaapu ja vyötäisillä oli löysästi roikkuva kultalangoista punottu vyö. Katsottuaan tuota näkyä hetken haltioissaan tyttö keräsi kaiken rohkeutensa ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta haltia ennätti ensin. Hän lopetti laulunsa ja nosti sormensa huulilleen hiljaisuuden merkiksi, ojentaen toista kättään lasta kohti. Tyttö tarttui hämillään käteen ja tähysi vielä ympärilleen, ikään kuin halutakseen nähdä minkä takia hänen piti olla hiljaa. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä, kun haltia aloitti taas laulunsa, ja sipaistuaan sirosti toisella kädellä hiuksiaan olkansa taakse ja lähti kuljettamaan lasta pimeydessä. Kävely ei tuntunut enää laisinkaan raskaalta, mutta takki alkoi jo painaa. Kuin aavistaen tytön mietteen naine pysähtyi ja otti mustan nutun tytön päältä ottaen sen toiseen käteensä ja jatkaen sitten taas matkaa. Lapsen pieneen mieleen ei mahtunut, kuinka joku pystyi tällaisessa suunnattomassa pimeydessä muistamaan minne piti mennä.
Äkkiä he saapuivat pienen tallin näköisen puurakennuksen luo ja kuin valonkatkaisijasta, maisema kirkastui. Lumi oli jälleen puhtaan valkoista, ja kuu loi hopean kelmeää loistettaan sen pintaan saaden sen näyttämään vielä kauniimmalta ja puhtaammalta kuin aurinko oli koskaan tehnyt. Haltia johdatti lapsen talliin jossa hän istutti tämän pienelle puupenkille ja katosi itse hetkeksi ulkopuolelle. Kaikki tapahtui ääneti, mutta tytöstä alkoi tuntua ettei sanoja enää tarvittu. Hänen tarkastellessaan tallia, huomasi hän ettei se ollut mikään tavallinen hevostalli, niin kuin kotona. Lattia oli kokonaan olkien peitossa, ja se oli paljon yksinkertaisempi, mutta silti niin paljon kodikkaampi. Yhtä seinustaa koristi iso monen värisistä langoista ommeltu seinävaate jonka kuviointi oli taidokasta, vaikkei se esittänytkään mitään. Vasat käännettyään katsettaan vain sipaistakseen mustia hiuksiaan pois silmiltään, tyttö tajusi ettei ollutkaan tallissa yksin. Nurkassa seisoi peura. Ihan oikea peura! Tyttö säpsähti hiukan ja katsoi olentoa uteliaasti. Sen kastanjanruskea turkki oli kuin vasta harjattu ja sen silmät olivat puoliummessa. Eläin oli mitä ilmeisimmin tottunut ihmisiin ja pystyi huoletta nuokkumaan vaikka edessä istui uteliaan näköinen lapsi. Siinä samassa haltia palasi ja huomattuaan tytön uteliaan katseen peuraa kohtaan, nainen hymyili hiukan ja liikkui sulavasti eläimen luo. Nähdessään nuo kaksi vierekkäin tyttö tajusi että heidän välillään vallitsi järkkymätön ystävyys. Peura nosti päätään tuntiessaan naisen kosketuksen ja puski tätä hennosti turvallaan. Haltia katsahti tyttöön ja nyökkäsi tätä tulemaan lähemmäs ja lapsi nousi epäröimättä, kävellen sitten naisen ja peuran luo. Vaistomaisesti tyttö nosti kätensä ja silitti eläimen pehmeää turpaa. Olento pärskähti hiljaa ja haltia naurahti.
Nainen siirtyi takaisin ovelle ja avasi sen. Juuri kun tyttö luuli että haltia jättäisi hänet taas, tämä sanoikin jotain. Jälleen tuo vieras kieli ja äänen sointukin kuulosti melkein laululta, mutta sitä se ei ollut. Heti noiden sanojen päästyä haltian huulilta, peura valpastui ja askelsi tämän luo ja he molemmat astuivat ulos. Tyttö seurasi noita kahta ja päästyään pihalle, hän huomasi kuinka selvästi kaikki tähdet näkyivätkään. Sellaista kirkkauden merta ei hän ollut ikinä nähnyt oman huoneensa ikkunasta! Haltia huomasi lapsen ilmeestä tämän ajattelevan kotiaan ja niinpä hän talutti peuran tämän luokse ja nosti hänet eläimen selkään. Painaessaan vielä suukon tytön otsalle hän aloitti jälleen laulun. Peura pärskähti jälleen kuin hyvästiksi ja liikahti, jolloin tyttö tajusi kietoa kätensä hennosti sen kaulan ympärille. Haltia heilautti kättään hyvästiksi ja ennen kuin tyttö huomasikaan, peura kiidätti häntä jo hurjaa kyytiä yötaivaan alla. Talli ja haltia jäivät nopeasti taakse ja lapsi tottui kyytiinsä. Hänen ihaillessa tähtiä ja hiljaisena kuiskivaa kuuta, huomasi hän jälleen myös jotain uutta. Hän havaitsi liikettä, jokin liikkui tosiaan yhtä nopeasti kuin he. Jossain sivummalla, varjoihin peittyneenä saattoi tosiaan havaita hyvin heikosti tummanpuhuvan hahmon. Peurakin näytti havaitsevan muukalaisen, sillä se kiihdytti vauhtiaan hiukan ja tähyili selvästi sivuille varautuneempana kuin ennen. Siinä samassa hahmon saattoi tuntea, eikä hahmo ollut yksin. Joka puolelta alkoi kuulua kuiskailuja jotka kuulostivat toinen enemmän, toinen vähemmän, käärmeen sihahteluilta. Tyttö alkoi tuntea samaa ahdistusta kuin silloin aiemmin pimeydessä. Se yritti vallata hänen mieltään, mutta hän piti sinnikkäästi pintansa. Myös peura vauhkoontui hiukan ja lisäsi jälleen vauhtia. Eläin alkoi mutkitella, ikään kuin karistaakseen hahmot pois kintereiltään, mutta ne vain jatkoivat matkaansa ja ilmestyivät jostain sivulta sihisten sanoja ilmaan. Nyt takaa-ajajat alkoivat jo tehdä uhkaavan näköisiä hyökkäyksiä ja yrittivät sivaltaa tyttöä sapeleillaan jotka he olivat vetäneet nahkavöissä roikkuvista huotristaan. Tytön onnistui väistellä iskuja juuri ja juuri, eivätkä ne todellakaan helpottaneet peurankaan menoa. Juuri kun tyttö näki tutun metsänreunan, eläin hänen allaan valahti maahan ja lapsi mätkähti perässä. Vatsa kun tyttö kompuroi pelokkaana pystyyn, hän huomasi peuran olevan haavoittunut. Olennon kaulassa oli inhottavan näköinen viilto josta vuosi helakanpunaista verta. Kyynelet kohosivat lapsukaisen silmiin kun hän yritti epätoivoisesti vielä silitellä eläimen turpaa. Tämä aukaisi silmänsä, jotka näyttivät täyttyneet surusta, mutta ne ei olleet lainkaan pelokkaat. Jokin tuossa haavoittuneessa eläimessä sai tytön laittamaan kätensä taskuunsa ja mitä hän tunsikaan. Taskun pohjalla sormiin osui jokin kylmä, metallinen pyöreä esine. Lapsi vilkaisi hätäisesti maassa makaavaa olentoa ja puristi sormensa tiukemmin esineen ympärille taskussaan. Peura yritti vielä pärskähtää, mutta ääni kuulosti avuttomalta ja tyttö painoi viimeisen kerran kätensä tämän turvalle, tajuten samalla että metsän reuna oli aivan lähellä. Kuin vastaukseksi hänen mietteilleen yksi hahmoista kaarsi juuri tyttöä kohti. Nyt lapsi vasta näki, että hahmotkin ratsastivat jollain, mutta eläintä hän ei tunnistanut. Viime tipalla väistäen iskun hän pinkaisi juoksuun ja puristi sormiaan nyrkkiin esineen ympärille. Jalat alkoivat tuntua jälleen raskailta, mutta jokin auttoi häntä eteenpäin. Vielä pari askelta. Hän ajatteli. Vain muutaman askeleen päässä metsä tosiaan oli, mutta niin olivat myös hänen vihollisensa. Yksi hahmoista oli jälleen tytön kintereillä ja oli juuri nostamassa sapeliaan uuteen hyökkäykseen, mutta tyttö hyppäsi samalla eteenpäin toivoen että hyppy riittäisi puiden viereen asti. Kuului kirkaisu ja tyttö oli metsässä. Hän ei kuitenkaan ollut äänen aiheuttaja, vaan hahmo joka oli viiltänyt häntä jalkaan kieri nyt tuskissaan maassa pidellen päätään. Siinä samassa hahmon ruumis veltostui ja sen ratsu laukkasi tiehensä. Tyttö katsoi arasti metsään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän otti pari askelta ja huomasi jälleen jäniksen jäljet, joka sai lapsen ilmeen kirkastumaan. Jäänsiniset silmät seurasivat jälleen iloisina jälkiä muuten koskemattomassa hangessa.
(Olen tietoinen niistä kirjotusvirheistä tekstissä.)
Kuitenkin jos joku jossain vaiheessa lukaisee nämä läpi, ja jonkunlaista palautetta antaa, olen erittäin kiitollinen.
Tämä ensimmäinen on lähinnä alku, ehkä kirjalle(?) :roll:
“Kahdella askeleella hän harppasi penkan reunalle ja kurotti toista kättään. Tuntiessaan raikkaan vilpoisan veden kämmenensä ympärillä, hymy levisi kasvoilleen hänen kääntäessään katseensa piha tammen suuntaan.” Hiljainen huokaus ja kirjan sulkeutumisesta lähtevä tömähdys jäivät väreilemään muuten äänettömään, melkein paikallaan olevaan ilmaan. Jostain alapuolelta saattoi erottaa hennon kellon kilinän, mutta sekin tuntui kuuluvan kuin toisesta maailmasta.
Verhojen raosta aukeni näky pihalle ja puutarhaan. Ilma oli mitä mahtavin jonka johdosta pihalle oli katettu pitkä pöytä joka notkui ruoan paljoudesta. Pikaiselta silmäykseltä ei saattanut keksiä mitään mitä siltä olisi puuttunut, mutta tietenkin myös syöjiä riitti. Pöydän ympärillä hääri palvelusväkeä valkoisissa essuissaan ja sievissä mustissa mekoissaan. Heidän työn tekoaan vaikeutti lapset, pienet kiusankappaleet jotka juoksentelivat ympäriinsä, jahtaillen toisiaan ja heidän seassa leikkiviä koiria. Aikuiset olivat levittäytyneet laajalti pihalle, osa myös puutarhaan ihastelemaan mitä erikoisempia kasveja.
Antaessa verhon jälleen valahtaa pienen ikkunan peitoksi, oli välttämätöntä istua hetki vielä paikallaan ja antaa silmien tottua hämärään joka tuntui ottavan huoneen taas helpottuneena valtaansa. Kirja olisi vietävä takaisin hyllyyn paikalleen. Huoneen seiniä peitti lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt, joiden jokikinen hyllytila oli käytetty. Vain yksi seinusta oli vapaa hyllyistä. Itäinen seinusta joka oli samalla koko talon itäisellä puolella. Aamu aurinko pyrki itsepintaisesti sisään, raoista joita verho ei peittänyt, laskeutuen epämääräisinä kuvioina ikkunan alla olevalle pöydälle, jatkaen matkaa lattialle asti.
“Lily, tulehan alas niin päästään syömään. Lily, kuuletko sinä? Lily!” Kuului huuto alhaalta, saaden neidon hämärässä havahtumaan mietteistään. Lilian Connor nousi korituolista, asteli kirjahyllyjen edustalla löytäen paikan josta oli lukemisensa ottanut ja asetti sen takaisin varoen. Lähtiessään huoneesta, hän kääntyi vielä ovella, hymyili itsekseen ja sulki narisevan oven mahdollisimman äänettömästi. Rappusten asteleminen ei tosin onnistunut yhtä äänettömästi. Siitä kiitos niiden iälle ja samalla koko talon vanhuudelle. Lilian nappasi mekkonsa helmasta ettei kaatuisi juostessaan rappusia, nyt oli liian mahtava päivä sellaiselle. Alhaalla häntä jo odottikin tuiman näköinen tätinsä, Ellen Rowland, jonka luona tyttö joutui asumaan tämän kesän. Lilyn isä oli lähtenyt työmatkalle Italiaan koko kesäksi ja pitkän pohdinnan jälkeen äiti oli lähtenyt perästä, jättäen tyttärensä siskolleen jota ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Eikä mennyt aikaakaan kun Lily tajusi joutuneensa ikävään väliin. Joka päivällispöydässä hän sai kuulla kun tätinsä kertoi miehelleen joka ikisen siskonsa nolon tilanteen, saaden Lilynkin välillä punastumaan. Lilyn setä, Ellenin mies, taas sivuutti jutut yleensä olankohauksella ja nauruntyrskähdyksellä. Lily piti Tristan sedästä, hänen jutuistaan ja tämän sympaattisista kasvoistaan. Tristan oli kuin vastakohta vaimostaan, eikä Lily vieläkään ymmärtänyt näiden kahden avioliittoa. Setä ei ollut kertaakaan käyttäytynyt tylysti Liliania kohtaan, toisin kuin Ellen. Täti unohteli vähän väliä tytön olemassaolon ja aika ajoin tuntui kuin tämä olisi tehnyt sen tahallaankin. Itse asiassa, Tristan oli puhunut tädin ottamaan siskontyttärensä kesäksi heidän luokseen asumaan. Lilyllä ei ollut mitään vastaan sanottavaa asiaan. Hän piti yksinäisyydestä, isosta salamyhkäisestä kartanosta ja sen monista hämäristä ja pölyisistä huoneista. Joskus hän jopa innostui auttamaan sisäköitä työssään, otti pölyhuiskan ja lähti etsimään uusia huoneita joihin ei ollut vielä ennemmin törmännyt.
“Aina sinua saa olla odottamassa.” Ellen tuhahti ja katsahti tyttöön arvioiden. Hänen silmänsä suurenivat järkytyksestä. “Katso nyt! Ihan pölyssä jo mekkosikin! Sinua pitäisi pitää talutushihnassa, ettet pääsisi tekemään tuhojasi.” hän päivitteli pyyhkien samalla Lilyn mekkoa sieltä täältä, jatkaen saarnaansa epämääräisesti mumisten.
Ja toinen on sitten lyhyt novelli. Fantasiaa..mm.
Jäänsiniset silmät seurasivat iloisina jäniksen jälkiä hangessa ja korpinmustat, pitkät hiukset hulmusivat vapaina tuulen vireen armoilla. Pieni tyttö, noin viiden vanha nauroi ja juoksi pientä metsäpolkua, mutta aina välillä oli hänenkin pysähdyttävä kokoamaan voimiaan. Lumessa tarpominen ei ollut yhtä helppoa kuin hauskaa. Polku mutkitteli loivasti jonkin matkaa ja loppui sitten kuin tyhjään. Näytti kuin olisi tullut valoisampaa, mutta todellisuudessa metsä loppui ja aurinko pääsi vapaasti kimmeltämään hohtavalta hangelta. Edessä aukeni silmiä häikäisevä näkymä. Kesällä tältä paikalta näkisi peltoja silmänkantamattomiin, mutta nyt näytti kuin puhtaan valkoiset pilvet olisivat pudottautuneet maahan ja pyyhkineet altaan kaiken muun.
Tyttö hieraisi silmiään ja huokaisi ihastuksesta. Jäniksen jäljet olivat jo unohtuneet ja hän otti pari varovaista askelta koskemattomilla nietoksilla. Kuinka hänen tekikään mieli vain kaatua selälleen maahan ja kuvittaa pieni lumienkeli jos toinenkin, mutta hän ei vain yksinkertaisesti tohtinut. Tuntui nyt jo rikokselta edes astella lumella, saati sitten vielä kuvittaa sitä. Varoen hän käveli yhä vain ihaillen samalla tuota satumaista näkymää. Jossain lauloi lintu ja jossain toisaalla taas puu narahteli lumen painosta, kaikki oli kuin unelmaa. Juuri kun tyttö oli sanomassa jotain itselleen, hän kompastui omiin askeliinsa ja mätkähti kasvot edellä hankeen. Kiljahtaen hän nousi ripeästi istumaan ja alkoi puistella lumia nutustaan. Lumen sulaessa paidan sisään, kylmät väreet kulkivat pitkin selkää ja kyyneleet valuivat suolaisina pienoisen poskille. Tyttö nyyhkytti hetken ja nousi seisomaan, ottaen mustan nuttunsa kokonaan pois ravistellakseen sen kokonaan. Puettuaan päälleen hän niiskautti vielä ja lähti kylmästä hytisten jatkamaan matkaansa. Mikään ei enää tuntunut unelmalta, ei edes luonto ympärillä näyttänyt samalta kauniilta pilvilaaksolta. Päinvastoin, kaikki oli jotenkin niin vaikeaa ja raskasta. Askeleet tuntuivat sattuvan jalkaan ja kylmä puri luissa, jopa maisema oli apea, eikä linnun laulua enää kuulunut. Tyttö katsahti epäluuloisesti taakseen miettien pitäisikö hänen jo kääntyä takaisin, mutta vaikka hän kuinka haki katseellaan, metsän rajaa ei näkynyt. Kuinka kauan hän olikaan kävellyt? Katsottuaan taivaalle hän tajusi sen olevan jo uhkaavan tumma, aurinko heitti viimeisiä säteitään, mutta ne eivät loistaneet puhtaana hangelta. Päättäväisenä lapsi käänsi kuitenkin kulkunsa takaisin, sinne mistä oli tullutkin, mutta vain parin askeleen jälkeen lumi muuttui mustaksi ja aurinko hävisi kokonaan, jos sitä oli edes koskaan oikeasti ollutkaan. Nyt kyynelet valuivat jo muustakin kun kylmyydestä. Pelko ja ahdistus kalvoivat mieltä, eikä pimeyden keskellä näkynyt minkäänlaista valonviirua. Tyttö yritti huutaa, mutta sanat katosivat hänen oman sydämen jyskeen taustalle. Sokkona hapuillen epätoivoisesti hän yritti kävellä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat lyijyltä, eivätkä ne tahtoneet totella häntä.
Itkettyään paikallaan ikuisuudelta tuntuneen ajan , jostain kantautui jonkinlaista ääntä. Se oli kaunista ja surullista. Se ei ollut puhetta. Tyttö havahtui ja katseli pelokkaasti ympärilleen. Ensin hän luuli vain kuulleensa harhoja todeten, ettei mikään tuossa kammottavassa pimeydessä ollut muuttunut, mutta sitten hänen silmäänsä osui jotain. Pieni kultaisen hohtoinen läikkä jossain kauempana sai tytön mielen valpastumaan jälleen. Hän nousi seisomaan ja katsoi suuntaan missä valo hohti ja päätettyään, ettei hän voinut muutakaan tehdä, yritti tämä varovaisesti nostaa jalkaansa, joka kuin ihmeen kaupalla nousi. Lapsi alkoi kävellä ja tajusi hetkeä myöhemmin kuulevansa yhä tuon heikon äänen. Hetki hetkeltä ääni voimistui kunnes sen saattoi erottaa lauluksi. Laulu, aivan, sitä se oli! Sanat olivat jotain vierasta kieltä, eikä sävelkään kuulostanut tutulta. Sen kaunis sointi sai kuitenkin tytön tuntemaan olonsa hiukan helpottuneemmaksi ja tämä jatkoi kevyttä askellustaan.
Hetken kuljettuaan, saattoi nähdä mistä kultainen hohde tuli. Tytön edessä seisoi pitkä, hoikka ja niin kaunis nainen, haltia, tyttö epäili korvista päätellen. Haltian kasvot olivat ikuisuuden nähneen näköiset, mutta silti niin nuorekkaat ja hennot. Yönsinisten silmien lempeä katse sai lapsen melkein hymyilemään ja laulu, jota nainen niin kauniisti tapaili, tuntui upottavan pienokaisen uneen. Kultaiset hiukset laineilivat kuin vesiputous aina vyötärölle asti. Haltian yllä oli valkea kaapu ja vyötäisillä oli löysästi roikkuva kultalangoista punottu vyö. Katsottuaan tuota näkyä hetken haltioissaan tyttö keräsi kaiken rohkeutensa ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta haltia ennätti ensin. Hän lopetti laulunsa ja nosti sormensa huulilleen hiljaisuuden merkiksi, ojentaen toista kättään lasta kohti. Tyttö tarttui hämillään käteen ja tähysi vielä ympärilleen, ikään kuin halutakseen nähdä minkä takia hänen piti olla hiljaa. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä, kun haltia aloitti taas laulunsa, ja sipaistuaan sirosti toisella kädellä hiuksiaan olkansa taakse ja lähti kuljettamaan lasta pimeydessä. Kävely ei tuntunut enää laisinkaan raskaalta, mutta takki alkoi jo painaa. Kuin aavistaen tytön mietteen naine pysähtyi ja otti mustan nutun tytön päältä ottaen sen toiseen käteensä ja jatkaen sitten taas matkaa. Lapsen pieneen mieleen ei mahtunut, kuinka joku pystyi tällaisessa suunnattomassa pimeydessä muistamaan minne piti mennä.
Äkkiä he saapuivat pienen tallin näköisen puurakennuksen luo ja kuin valonkatkaisijasta, maisema kirkastui. Lumi oli jälleen puhtaan valkoista, ja kuu loi hopean kelmeää loistettaan sen pintaan saaden sen näyttämään vielä kauniimmalta ja puhtaammalta kuin aurinko oli koskaan tehnyt. Haltia johdatti lapsen talliin jossa hän istutti tämän pienelle puupenkille ja katosi itse hetkeksi ulkopuolelle. Kaikki tapahtui ääneti, mutta tytöstä alkoi tuntua ettei sanoja enää tarvittu. Hänen tarkastellessaan tallia, huomasi hän ettei se ollut mikään tavallinen hevostalli, niin kuin kotona. Lattia oli kokonaan olkien peitossa, ja se oli paljon yksinkertaisempi, mutta silti niin paljon kodikkaampi. Yhtä seinustaa koristi iso monen värisistä langoista ommeltu seinävaate jonka kuviointi oli taidokasta, vaikkei se esittänytkään mitään. Vasat käännettyään katsettaan vain sipaistakseen mustia hiuksiaan pois silmiltään, tyttö tajusi ettei ollutkaan tallissa yksin. Nurkassa seisoi peura. Ihan oikea peura! Tyttö säpsähti hiukan ja katsoi olentoa uteliaasti. Sen kastanjanruskea turkki oli kuin vasta harjattu ja sen silmät olivat puoliummessa. Eläin oli mitä ilmeisimmin tottunut ihmisiin ja pystyi huoletta nuokkumaan vaikka edessä istui uteliaan näköinen lapsi. Siinä samassa haltia palasi ja huomattuaan tytön uteliaan katseen peuraa kohtaan, nainen hymyili hiukan ja liikkui sulavasti eläimen luo. Nähdessään nuo kaksi vierekkäin tyttö tajusi että heidän välillään vallitsi järkkymätön ystävyys. Peura nosti päätään tuntiessaan naisen kosketuksen ja puski tätä hennosti turvallaan. Haltia katsahti tyttöön ja nyökkäsi tätä tulemaan lähemmäs ja lapsi nousi epäröimättä, kävellen sitten naisen ja peuran luo. Vaistomaisesti tyttö nosti kätensä ja silitti eläimen pehmeää turpaa. Olento pärskähti hiljaa ja haltia naurahti.
Nainen siirtyi takaisin ovelle ja avasi sen. Juuri kun tyttö luuli että haltia jättäisi hänet taas, tämä sanoikin jotain. Jälleen tuo vieras kieli ja äänen sointukin kuulosti melkein laululta, mutta sitä se ei ollut. Heti noiden sanojen päästyä haltian huulilta, peura valpastui ja askelsi tämän luo ja he molemmat astuivat ulos. Tyttö seurasi noita kahta ja päästyään pihalle, hän huomasi kuinka selvästi kaikki tähdet näkyivätkään. Sellaista kirkkauden merta ei hän ollut ikinä nähnyt oman huoneensa ikkunasta! Haltia huomasi lapsen ilmeestä tämän ajattelevan kotiaan ja niinpä hän talutti peuran tämän luokse ja nosti hänet eläimen selkään. Painaessaan vielä suukon tytön otsalle hän aloitti jälleen laulun. Peura pärskähti jälleen kuin hyvästiksi ja liikahti, jolloin tyttö tajusi kietoa kätensä hennosti sen kaulan ympärille. Haltia heilautti kättään hyvästiksi ja ennen kuin tyttö huomasikaan, peura kiidätti häntä jo hurjaa kyytiä yötaivaan alla. Talli ja haltia jäivät nopeasti taakse ja lapsi tottui kyytiinsä. Hänen ihaillessa tähtiä ja hiljaisena kuiskivaa kuuta, huomasi hän jälleen myös jotain uutta. Hän havaitsi liikettä, jokin liikkui tosiaan yhtä nopeasti kuin he. Jossain sivummalla, varjoihin peittyneenä saattoi tosiaan havaita hyvin heikosti tummanpuhuvan hahmon. Peurakin näytti havaitsevan muukalaisen, sillä se kiihdytti vauhtiaan hiukan ja tähyili selvästi sivuille varautuneempana kuin ennen. Siinä samassa hahmon saattoi tuntea, eikä hahmo ollut yksin. Joka puolelta alkoi kuulua kuiskailuja jotka kuulostivat toinen enemmän, toinen vähemmän, käärmeen sihahteluilta. Tyttö alkoi tuntea samaa ahdistusta kuin silloin aiemmin pimeydessä. Se yritti vallata hänen mieltään, mutta hän piti sinnikkäästi pintansa. Myös peura vauhkoontui hiukan ja lisäsi jälleen vauhtia. Eläin alkoi mutkitella, ikään kuin karistaakseen hahmot pois kintereiltään, mutta ne vain jatkoivat matkaansa ja ilmestyivät jostain sivulta sihisten sanoja ilmaan. Nyt takaa-ajajat alkoivat jo tehdä uhkaavan näköisiä hyökkäyksiä ja yrittivät sivaltaa tyttöä sapeleillaan jotka he olivat vetäneet nahkavöissä roikkuvista huotristaan. Tytön onnistui väistellä iskuja juuri ja juuri, eivätkä ne todellakaan helpottaneet peurankaan menoa. Juuri kun tyttö näki tutun metsänreunan, eläin hänen allaan valahti maahan ja lapsi mätkähti perässä. Vatsa kun tyttö kompuroi pelokkaana pystyyn, hän huomasi peuran olevan haavoittunut. Olennon kaulassa oli inhottavan näköinen viilto josta vuosi helakanpunaista verta. Kyynelet kohosivat lapsukaisen silmiin kun hän yritti epätoivoisesti vielä silitellä eläimen turpaa. Tämä aukaisi silmänsä, jotka näyttivät täyttyneet surusta, mutta ne ei olleet lainkaan pelokkaat. Jokin tuossa haavoittuneessa eläimessä sai tytön laittamaan kätensä taskuunsa ja mitä hän tunsikaan. Taskun pohjalla sormiin osui jokin kylmä, metallinen pyöreä esine. Lapsi vilkaisi hätäisesti maassa makaavaa olentoa ja puristi sormensa tiukemmin esineen ympärille taskussaan. Peura yritti vielä pärskähtää, mutta ääni kuulosti avuttomalta ja tyttö painoi viimeisen kerran kätensä tämän turvalle, tajuten samalla että metsän reuna oli aivan lähellä. Kuin vastaukseksi hänen mietteilleen yksi hahmoista kaarsi juuri tyttöä kohti. Nyt lapsi vasta näki, että hahmotkin ratsastivat jollain, mutta eläintä hän ei tunnistanut. Viime tipalla väistäen iskun hän pinkaisi juoksuun ja puristi sormiaan nyrkkiin esineen ympärille. Jalat alkoivat tuntua jälleen raskailta, mutta jokin auttoi häntä eteenpäin. Vielä pari askelta. Hän ajatteli. Vain muutaman askeleen päässä metsä tosiaan oli, mutta niin olivat myös hänen vihollisensa. Yksi hahmoista oli jälleen tytön kintereillä ja oli juuri nostamassa sapeliaan uuteen hyökkäykseen, mutta tyttö hyppäsi samalla eteenpäin toivoen että hyppy riittäisi puiden viereen asti. Kuului kirkaisu ja tyttö oli metsässä. Hän ei kuitenkaan ollut äänen aiheuttaja, vaan hahmo joka oli viiltänyt häntä jalkaan kieri nyt tuskissaan maassa pidellen päätään. Siinä samassa hahmon ruumis veltostui ja sen ratsu laukkasi tiehensä. Tyttö katsoi arasti metsään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän otti pari askelta ja huomasi jälleen jäniksen jäljet, joka sai lapsen ilmeen kirkastumaan. Jäänsiniset silmät seurasivat jälleen iloisina jälkiä muuten koskemattomassa hangessa.
(Olen tietoinen niistä kirjotusvirheistä tekstissä.)
