Näin parantaisin koulutusta

Eli lähdetään parantamaan maailmaa koulunkautta. Miten sinä parantaisit koulutusta ihan vaikka peruskoulusta ammattiin asti jos sinulla olisi valta päättää ja määrättömästi rahaa toteuttaa? Mikä on se tapa jolla lapset ja nuoret motivoidaan oppimaan? Mitkä ovat ne aineet joita olisi hyödyllisintä opiskella ja missä vaiheessa? Muuttaisitko koko koulun rakennetta vai hienosäätäisitkö vain jotakin nurkkaa.

Nyt haetaan ihan teoriassa realistisia asioita. Esimerkiksi kaikkia tyhmiä opettajia ei vaan saa koulusta pois eikä välitunnit voi kestää puolta koulupäivää.
Minulla on itselläni parikin ajatusta, mutta heitetäänpä pallo ensin teille ja kerron vähän myöhemmin mitä oman pääni sisällä liikkuu.

Lyhyesti: taito- ja taideaineita tulisi olla lisää. Ne tuovat kaivattua vaihtelua pänttäämiselle ja edistävät luovuutta.

Kaikkien ei mun mielestäni tarvitse osata kaikkea. En siis tarkoita, että perusasioita ei pitäisi opettaa monipuolisesti tai että koulussa pitäisi sada lukea mitä huvittaa, vaan sitä että opetusta tulisi voida eriyttää enemmän oppilaan taipumusten mukaisesti. Esimerkiksi matematiikassa (matikkaorientoituneet älkööt nyt tästä pillastuko, käytän tätä esimerkkinä) voidaan odottaa prosentti- ja tilavuuslaskujen sekä toisen asteen yhtälöiden hallintaa (koska näitä voi kuka tahansa tarvita), mutta kuinka moni lukion käynyt on tarvinnut ikinä sen jälkeen esim. derivointia? Sen käyttötarkoitus ei koskaan selvinnyt mulle. Oppilaalla menee henkistä kapasiteettia hukkaan kun joutuu opiskelemaan asioita, jotka eivät kiinnosta ja joita ei tule tarvitsemaan.

Uskonnon opetus on aina tunteita kuohuttava aihe. Omista kouluajoista on sen verran aikaa että opetus lienee aika paljon muuttunut (mulla on se käsitys että nykyään ei ainakaan virallisesti opetetaan tunnustuksellista uskontoa). Kuitenkin oma mielipiteeni on se, että uskonnollinen kasvatus kaiken kaikkiaan kuuluu kodille. (Tosin mulle on yks hailee lauletaanko kouluissa Suvivirttä. En pidä kyseistä laulua kovin vakavana ongelmana.) Koulussa taas on paikallaan opettaa uskontoihin liittyviä asioita ennen kaikkea kulttuurillisista syistä. Uskonnon opetuksen voisi hyvin liittää osaksi historian kurssia. Loppukaneettina tähän liittyen olin jo pienenä tunnustuksellista uskonnon opetusta vastaan, vaikka asiasisältö oli monesti ihan mielenkiintoista ja jopa jännittävää. On nimittäin aika iso ero sanoa "Jeesus sanoi..." tai "Jeesuksen kerrotaan sanoneen..."

Mitä tulee sitten toisen asteen ammatillisiin opintoihin, niin ainakin omasta mielestäni siellä oli aivan jumalaton määrä tauhkaa jolla kukaan ei tee oikeasti yhtään mitään, mutta jolla saadaan koulutus kestämään puolet kauemmin. Kun esim. äidinkieltä on luettu koko peruskoulun ja lukion ajan, niin en kyllä näe mitään järkeä pakollisissa äidinkielen kursseissa enää 9-12 vuoden jälkeen. Kielioppisäännöt ovat siihen mennessä joko menneet jakeluun tai sitten eivät. Oli myös suorastaan naurettavaa joutua melkein kolmekymppisenä puolen opintoviikon mittaiselle taide- ja ympäristökasvatuksen kurssille, jossa käytiin kerran Kiasmassa, maalattiin kerran sormiväreillä ja katsottiin yksi taide-elokuva.

Asia johon puuttuisin toisen asteen opiskelussa on ns. itsenäisen opiskelun toteuttaminen. Omina opiskeluaikoinani opettajat olivat ottaneet hoidettavakseen päällekkäisiä kursseja, jolloin he eivät tietenkään kyenneet olemaan kahdessa toimipisteessä yhtaikaa. Niinpä he antoivat ohjeistuksen siitä että luokan tulee esim. katsoa opetusvideo ja tehdä siitä kirjallinen referaatti. Ei voi olla mahdollista, että opettajat "opettavat" kahta ryhmää jotka sijaitsevat fyysisesti useiden kilometrien päässä toisistaan. Muutenkin itsenäistä opiskelua määrättiin yllättävästi usein esim. perjantaisin kesken päivän. Oma luokkani teki paristakin kurssista valituksen sen perusteella, että opetus oli luokatonta - koska opettaja ei ollut koskaan paikalla.

Yliopistossa en ole opiskellut, mutta olen monesti miettinyt toimisiko Ranskan malli meillä. Eli se että pääsykokeet poistettaisiin, ja kaikki halukkaat pääsisivät suoraan opiskelemaan. Vuoden päästä kävisi raju karsinta opintosuoritusten perusteella. Tietävätkö ihmiset meillä aina mihin ovat hakemassa tai mitä haluavat oikeasti tehdä? Monesti mennään opiskelemaan sinne minne satutaan pääsemään. Vuodessa ehtii aika hyvin nähdä mikä on todellisuus ja kiinnostaako ala yhtään. Pääsykokeissa on myös se vika, että niissä on oikeanlainen vastaustekniikka noussut tärkeämmäksi kuin asioiden ymmärtäminen. Jos kirjallinen ulosanti ei ole paras mahdollinen, unohda koko juttu.

Allekirjoitan Lehtokuusaman lausuman. Lisää musiikkia, kuvaamataitoa, kädentaitoja - erottelematta ihmisiä tekuun ja tekstiilityöhön - ja liikuntaa. Tietyin varauksin allekirjoitan myös sen, mitä Husky kirjoitti kaikille opetettavien asioiden rajaamisesta sellaisiin, joita oikeasti joka iikka tarvitsee. Siinä on nimittäin se sudenkuoppa, ettei peruskouluikäinen tai lukiolainenkaan välttämättä vielä tiedä, mitä oikeasti tulee tarvitsemaan. Minä askartelin aikoinaan lukiota aloittaessani oppiaineet sellaisiksi, että ne tukisivat suunnittelemaani biologin uraa, mutta sitten innostuinkin arkeologiasta, vaihdoin laajan matematiikan lyhyeen ja pudotin fysiikan kokonaan pois. Sen jälkeen jatko-opintomahdollisuudet olivat huomattavasti rajatummat.

Pienentäisin myös ryhmäkokoja, mahdollisesti jo ihan päiväkodista alkaen ja yliopistotasolle yltäen (okei, massaluennoilla on puolensa, mutta henkilökohtaisesti koin pienryhmätyöskentelyn mielekkäämmäksi). Silloin jokainen oppilas saisi enemmän henkilökohtaista huomiota ja myös mahdolliset ongelmat tulisivat ajoissa esiin ja niihin puututtaisiin. Lisäisin myös koulunkäyntiavustajia, hommaisin joka kouluun vakinaisen terveydenhoitajan ja vaatisin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opettajilta edes jonkinlaisten pedagogisten opintojen suorittamista tai ainakin jotain näyttöä kyvystä opettaa. Lopuksi nostaisin opettajien palkkoja, ainakin jonkin verran, että ala houkuttelisi enemmän työntekijöitä ja opiskelijoita - myös ja erityisesti miehiä, joista nyt on käsittääkseni pulaa.

Husky sanoi:

...mutta kuinka moni lukion käynyt on tarvinnut ikinä sen jälkeen esim. derivointia?

Click to expand...

Ainakin suunnilleen kaikki matemaattisille/teknillisille aloille yliopistoon eksyneet, eli kohtalaisen moni

Vakavasti ottaen eihän kukaan derivointia "oikeassa elämässä" tarvitse (vaikkakin esimerkiksi minä todennäköisesti tulen tarvitsemaan derivointitaitoa arkielämässäni vielä monta monituista vuotta, ilmeisesti elämäni ei sitten ole oikeaa), ja kyllä minäkin olen lukiossa oppinut/opiskellut kaikenlaista muutakin todennäköisesti hyödytöntä. Minua oikeastaan ärsyttää enimmäkseen se, että se on aina matikka sukulaisaineineen joiden tarpeettomuutta käytetään esimerkkinä, kun taas erityisesti äidinkieli on pyhä aine eikä sitä saa kyseenalaistaa. Jopa lukiosta kuitenkin valmistuu varmasti ihmisiä jotka eivät elämänsä aikana tule ihan hirveitä määriä ylipäänsä kirjoittamaan (puhumattakaan peruskoulusta/ammattikoulusta), joten mitään runoanalyysintekotaitoja eivät kaikki varmastikaan tarvitse. Lukion pointti on kuitenkin se että siellä opiskellaan vähän kaikkea, ja yleissivistykseen kuuluu niitäkin asioita jotka eivät niin kauheasti kiinnosta. Mielestäni kuitenkin lukiossa on jo nykyisellään kivasti tilaa keskittyä niihin asioihin jotka kiinnostavat ja jättää tylsät vähemmälle. Ja miten sitten rajattaisiin se mitä ihan jokainen oikeasti tarvitsee? Eräs opettajani lohkaisi kerran että jos tuolle linjalle lähtee, elämässä tarvitsee oikeasti osata vain kirjoittaa nimensä ja hakea työttömyyspäivärahaa tms. Ja kuten Isilmírë jo totesi, eivät kaikki lukiossa vielä tiedä mitä tulevat jatkon kannalta tarvitsemaan.

Taito- ja taideaineiden opetusta tulisi minustakin lisätä, mutta pelkkä tuntimäärien lisääminen ei ainakaan omien kokemuksieni nojalla riitä vaan myös opetusta tulisi kehittää. Negatiivissävytteisiä kokemuksia: liikunnassa lähinnä pönkitetään urheilullisten oppilaiden itsetuntoa ja mollataan muita, musiikintunnit eivät tarjoa mitään mielekästä tekemistä (yläasteella ryhmä oli täynnä pahemman luokan amisteinejä joten lopputuloksen saattaa arvata, lukiossa sain kaiken mahdollisen hyväksiluettua olemalla harrastunut ja soittamalla kevätjuhlissa), kuviksessa pitää väännellä mukataiteellisia veistoksia rautalangasta (koko kurssin aikana pääsi piirtämään ehkä kerran) ja käsitöitä ei lukiossa edes tarjottu (ainoa taitoaine jonka tunneilla viihdyin). Äkkiä tuli ikävä jonkun lukuaineen tunnille. Näissä aineissa on se vika, että jos ei ole luonnostaan lahjakas/valmiiksi harrastunut kyseisessä aineessa, on opiskelu helposti aika ikävää. Jos vaikka liikunnassa oikeasti tarjottaisiin mahdollisuuksia tutustua erilaisiin lajeihin eikä aina juostaisi niitä coopereita ja jaettaisi ryhmää huutojoukkueisiin, voisi moni viihtyä paremmin.

Yliopistojen pääsykokeisiin en osaa kommentoida kun en ole niissä käynyt, mutta en lähtisi suoraan siirtymään tuohon ekan vuoden jälkeen ulos -malliinkaan. On paljon syitä siihen mikseivät opinnot mene ihan täydellisesti, ja luulisi tuollaisen lähinnä lisäävän opiskeluun liittyvää stressiä joka tuskin on erityisen hyvä asia. En tiedä muiden alojen kiehtovuudesta, mutta esimerkiksi fysiikalla ensimmäisen vuoden aikana tehdään tylsät perusopinnot, joiden perusteella ei välttämättä edes saa selville onko nyt oikealla alalla vai ei, monien mukaan se mielenkiintoinen osuus alkaa vasta joskus syventävissä kursseissa. Tosin pääsykokeita varmasti voisi tarkistaa, varsinkin niillä aloilla joille ei pääse ilman valmennuskurssia ja täydellistä vastaustekniikkaa. Toisaalta tässäkin on kääntöpuoli: jos sen hyvän vastaustekniikan on siellä sikakalliilla valmennuskurssilla opetellut, on siitä hyötyä luullakseni myös opinnoissa. Monella alalla joutuu kuitenkin kirjoittamaan paljon esseitä ja muita töitä ja yliopistossa kukaan ei tule kädestä pitäen opettamaan että näin tämä tenttivastaus pitää rakentaa.

Lopuksi voisin vielä allekirjoittaa Isilin viestin loppupuoliskon sellaisenaan.

Steel otti esiin seikan, jonka unohdin mainita omassa viestissäni vaikka piti: taito-ja taideaineiden suorituskeskeisyyden karsimisen. Minusta kyseisten aineiden idean pitäisi olla nimenomaan oppilaiden kiinnostuksen herättäminen ja johdatus kaikkeen siihen hauskaan, mitä musisoimalla, kuvia tekemällä, kädentaidoilla ja liikunnalla voikaan saada aikaan. Enemmän luovuutta ja vapaavalintaisuutta, vähemmän virallisia tavoitteita, suorituksia ja kilpailua. Minun koulu-urani hauskimmat liikuntatunnit olivat abivuonna, kun saimme itse ehdotuksillamme hyvin pitkälti vaikuttaa oppituntien suunnitteluun, ja käsitöistä opin pitämään vasta puolivuotisen amisurani aikana, kun neulekurssin virallisena sisältönä oli vain se, että jokainen ylipäätään osaa neuloa ja saa jonkinlaisen työn aikaiseksi koulun myyjäisiin. Se, mitä neulottiin, mistä langasta (langat piti kylläkin sitten itse hankkia) ja millä tekniikalla oli itse kunkin vapaasti päätettävissä, opettaja vain neuvoi tarvittaessa.

Huh, tämähän alkaa kuulostaa jo jossain määrin Summerhill-pedagogiikalta. Mutta ehkä sen ideaa oppilaan tarpeesta oppimisen lähtökohtana voisikin soveltaa juuri näihin aineisiin, joiden tarkoituksena pitäisi imo olla pikemminkin itsetuntemuksen ja itseilmaisun oppiminen kuin virallisten standardien täyttäminen.

Vastustan kaikkea vapaaehtoisuutta ja itseohjautuvuutta. Koulun tarkoitus ei ole pitää hauskaa vaan opettaa lapsille kuria ja järjestystä. Siksi opetussuunnitelmassa tulisikin olla vain kolme oppiainetta: työ, urheilu ja uskonto. Työn opetuksessa luovuttaisiin perinteisistä rajoista oppiaineiden välillä ja tehtäisiin käytännön hommia, kuten ojankaivuuta. Urheilu olisi samanlaista kuin nytkin, paitsi että opetuksessa huomioitaisiin miesten rooli maamme aseellisina puolustajina ja naisten rooli poikalasten synnyttäjinä. Pojille kovia kamppailulajeja taistelutahdon ja joukkuepelejä tiimihengen synnyttämiseksi, tytöille terveyden ylläpitoon tähtäävää ohjelmaa. Uskonnosta vastaamaan palkattaisiin vain lestadiolaisia pappeja, vieraista uskonnoista kertovia kiertäviä kansanvalistajia voitaisiin puolestaan etsiä Hommaforumilta.

Opettajia koulutettaessa tulisi muistaa, että Jumala loi Gordon Ramsayn omaksi kuvakseen. Ihanneopettaja onkin hyväntahtoinen mutta kiivas, ja hänen tekonsa valavat jumalanpelkoa oppilaiden sydämiin. Tässä suhteessa rikoslakia tulisikin mielestäni tarkistaa. Perinteisten opettajankoulutusväylien lisäksi armeijasta pian saneerausten myötä vapautuvat upseerit voitaisiin pienellä vaivalla lisäkouluttaa opettajiksi. Ai niin, ja poikia pitäisi opettaa miesopettajien, tyttöjä naisopettajien. Eiköhän siinä olisi tärkeimmät parannusehdotukset.

Isilmírë sanoi:

Steel otti esiin seikan, jonka unohdin mainita omassa viestissäni vaikka piti: taito-ja taideaineiden suorituskeskeisyyden karsimisen. Minusta kyseisten aineiden idean pitäisi olla nimenomaan oppilaiden kiinnostuksen herättäminen ja johdatus kaikkeen siihen hauskaan, mitä musisoimalla, kuvia tekemällä, kädentaidoilla ja liikunnalla voikaan saada aikaan.

Click to expand...

Hei joo, tästä olen ihan samaa mieltä. Minusta näistä aineista ei (ainakaan ala-asteella) pitäisi myöskään antaa arvosanoja ollenkaan, vaan mennä hyväksytty/hylätty -linjalla, jolloin hylätyn voisi saada ainoastaan silloin kun oppilas kieltäytyy tekemästä tai lyö tahallaan ihan läskiksi (minkä sitten pitäisi olla yleensä jo sellainen hälytysmerkki että kaikki ei ole oppilaalla muutenkaan kunnossa).

Näkisin mielelläni että taide- ja taitoaineita ei ala-asteen jälkeenkään arvosteltaisi, mutta se toisi varmaan sitten taas ongelmia erikoislukioihin ja siitä eteenpäin haettaessa. Plaah, aina tulee joku tyhmä ongelma kun yrittää ratkaista maailman suuria epäkohtia... Näiden aineiden arvostelu on myös opettajalle varmaan aika haastavaa: miten asettaa samalle viivalle esim. kaksi teknisesti yhtä hyvää piirrosta, joista toinen miellyttää arvostelijan silmää ja toinen ei?

No jos nyt perehtyisin aiheeseen vähän tarkemmin. Juteltiin tuossa yksi ilta täöstä Novan kanssa joten osa ajatuksistani tulee sieltä eikä ole ihan suoraan omasta mielikuvituksesta tuotettuja.

Ala-asteen päätehtävä on antaa perustiedot lapsille ja antaa maistiaisia vähän kaikesta. Opettaa ensin lukemaan ja laskemaan ja antaa perustiedot luonnontiedosta, yhteiskunnasta ja historiasta johon nykyään voisi jo liittää uskonnon opetuksen ja lisätä vähän tuntimääriä kun uskontoa ei kuitenkaan saa opettaa tunnustuksellisena vaan yleisivistävänä. Tunnustuksellinen ja perusteellinen uskonnon opetus olisi minustakin enemmän kodin kuin koulun tehtävä. Kieliä voisi olla ala-asteella jo enemmän. Nyt kun minun aikanani englantia alettiin opiskella neljännellä luokalla (muut kolmannella, mutta me oltiin joku typerä kokieluerä) niin sen voisi aloittaakin jo vaikka kakkosella ja tuoda nelosella rinnalle jonkun toisen yleishyödyllisen kielen. Siihen en ota kantaa olisiko se sitten se ruotsi vai venäjä vai saksa vai mikä, mutta oppimisvalmiudet ovat sitä paremmat mitä nuorempana aloittaa. Kielten opiskelun pitäisi muutenkin kautta linjan olla enemmän sanavarastona ja puheen opettelua eikä niin että opiskellaan kauheasti kielioppisääntöjä ja ne ratkaisevat aina numeron. Enemmänkin pitäisi panostaa siihen että tulee ymmärretyksi ja ymmärtää itse mitä toinen sanoo. Lisäksi voisi lisätä mediakasvatusta ja tietokoneen käyttöä. Varmaan suurin osa lapsista on jo tosi taitavia tietokoneen kanssa, mutta voisi kartuttaa ryhmän tason ja sen mukaan katsoa miten alkeellisista asiosta lähdetään. Voitaisiin etsiä netistä uutisia ja miettiä ovatko ne tosia vai onko toimittaja ehkä pistellyt omiaan. Voisi tehdä omat kotisivut luokalle ja viettää osan tuntia vaikka luokan omalla keskustelualueella tai chatissa jossa opettaja voisi ohjeistaa sopivaan käyttäytymiseen. Näillä tunneilla voisi puhua myös siitä mitä vaaroja netissä voi olla ja mitä kannattaa itsestään kertoa ja mitä ei.
Taideaineita ja liikuntaa olisi nuo normaalit tunnit joilla opetellaan ihan vaan perus juttuja. Tutustutaan peleihin, opetellaan hiihtämään ja luistelemaan ja ehkä vähän jotain nykytanssin perusteita tms, tutustutaan erilaisiin soittimiin, lauletaan ja tutustutaan erilaisiin materiaaleihin ja välineisiin joilla voi luoda taidetta, painetaan kankaita, yksinkertaisia ompelutöitä ja puutöitä. Eli ihan perus juttuja, mutta opetuksen tehtävä olisi tässä vaiheessa taideaineiden ja liikunnan osalta vain näyttää mitä on tarjolla ja mitä voi tehdä. Ala-asteen loppupuolella joskus 4-6 luokalla voisi olla jo enemmän vaihtoehtoja joista saisi sitten valita vähän mikä motivoi. Esimerkiksi voisi valita liikunnassa enemmän tanssi ja voimistelupainotteista tai pelipainotteista. Joukkueurheilusta tai muusta hikikuntoilusta pitävät voisivat pelata enemmän sählyä ja korista ja nyrkkeillä, pelata jääkiekkoa ja toiset taas voisivat voimistella, tanssia, opetella taitoluistelua yms. Musiikissa voisi valita bändipainotteisempaa musiikkia jos se motivoi enemmän kuin tavallinen musiikki. Käsitöissä tietysti saisi edelleen valita puutyöt tai tekstiilityöt. Kuvaamataidossa voisi olla piirustus ja maalaus painotteista tai veistos ja askaretlu painotteista. Valinnat tehtäisiin aina joka vuodeksi uudestaan koska tuon ikäisillä mieli voi muuttua ja kiinnostuksen kohteet vaihtua. Kaikki nuo aineet olisivat tietysti pakollisia edelleen kaikille.
Ala-asteelle olisi minusta myös oltava ainakin yksi avustaja joka luokassa ja koko luokalle. Eli tämä avustaja ei saisi olla kenenkään henkilökohtainen avustaja vaan he olisivat sitten erikseen. Lapset oppivat aina eri tahtiin ja opettajan on pidettävä kiinniopetussuunnitelmasta. Avustajan tehtävä olisi kopata sieltä ne jotka eivät jossain aineessa pysy tahdissa ja auttaa heitä jotta he eivät täysin tipahda kelkasta.

Yläasteen kaksi päätehtävää olisi sitten syventää ala-asteella opittua ja alkaa jo tutustuttaa lapsia eri ammattivaihtoehtoihin ja esitellä työelämää. Opetukseen voisi jo seiskalta asti liittä oppiaineen joka voisi olla nimeltään vaikka ammattitieto tms. Tämän aineen puitteissa tutustuttaisiin erilaisiin työpaikkoihin, koululla voisi käydä vierailijoita, oppilaat voisivat käydä työpaikoilla tai eri ammattikouluissa ja yliopistoissakin jopa vierailemassa ja katsomassa mitä siellä käytännössä tapahtuu. Voisi olla vähän yrityksen perustamisesta. Tämän aineen puitteissa voisi olla tet-jaksoja. Niitä voisi olla enemmän kuin nykyään, mutta koulla voisi olla sopimus joidenkin paikallisten yritysten kanssa että he ottavat tettiläisiä pientä korvausta vastaan. Näin varmistettaisiin paikkojen saanti. Yksittäisiä tettipäiviä voisi ehkä suorittaa myös menemällä seuraamaan jonkun yksittäisen ammattikoulun käytännönopetusta jos näin tahtoisi.
Tämän tarkoituksena olisi saada nuoret jo aikaisemmin työnsyrjään kiinni. Tet-paikoista voisi avautua vaikka kesätyöpaikkoja ja saisi vähän jalkaa ovenväliin. Älkää lukionkäyneet tai sitä käyvät ottako pahalla, mutta voisi yrittää saada nuorille enemmän ajatuksia tulevaisuudesta jo niin että pelkän epätieoisuuden takia ei hakeuduttaisi lukioon vaan lukioon mentäisiin jos tietää jo valmiiksi haluavansa vaikkapa yliopistoon. Lukio kuitenkin tuntuu nykypäivänä olevan enemmänkin sellainen välietappi mihin mennään jos ei tiedetä mitä haluaa tehdä. Ei pidennetä työikää loppupäästä vaan alkupäästä.

Ammatillista koulutusta taas ollaan viemässä minusta hyvään suuntaan kun työharjoitteluja on lisätty. Kuitenkin voisi vieläkin enemmän suosia oppisopimusta ja koittaa päästä takaisin siihen malliin jossa mestari opettaa taitonsa nuoremmalle. Teoriaopetusta voisi olla enemmän opiskelun alussa ja kun pakolliset teoriat on käyty niin suorittaisi teoriakokeen. Sen jälkeen oppilas jatkaisi vielä työpaikassaan, mutta mestari olisi edelleen vastuussa oppilaan kädenjäljestä eikä hän voisi toimia ammatissa ennen kuin osoittaa osaamisensa koululle jonkinlaisena käytännön opinnäytetyönä jonka jälkeen saisi päästötodistuksen ja voisi oikeasti alkaa harjoittaa mammattia.

Tässä minun ajatuksiani.

Jaamarilla on hyviä ajatuksia. Jonkinlaisia työelämäjaksoja voisi mielestäni olla myös lukiossa, ja ehkä jopa sellaisessa laajuudessa että siitä olisi oikeasti jotain hyötyä ensimmäisiä kesätyöpaikkoja haettaessa (moni paikka kun palkkaa vasta täysi-ikäisiä eikä silloin yläasteen tet-jaksoista ole välttämättä kauheasti hyötyä. Vähän on hankaloittanut elämää kun korvessa asuessa ei käytännössä ollut mahdollisuutta mennä kesätöihin ilman autoa ja Helsingissä puolestaan työt ovat vähän tiukassa vähäisellä kokemuksella).

Opinto- ja ammatinvalintaohjausta voisi varmasti entisestään kehittää, ja olisi kieltämättä ihan hyvä ettei lukioon mentäisi palloilemaan vain siksi ettei muutakaan keksitä. Toisaalta minusta viisitoistavuotiaita ei voi vielä velvoittaa tietämään mitä haluavat isona tehdä, oli ohjaus sitten kuinka hyvää tahansa. Itse tiesin yläasteen lopulla meneväni lukioon koska halusin yliopistoon, mutta vaikka silloiset alavaihtoehtoni olivatkin ihan realistisia ja järkeviä, en tällä hetkellä opiskele millään niistä. Moni niistä tutuistani jotka menivät ammattikouluun, aloittivat heti valmistumisen jälkeen toisen alan opinnot, joten vaikka heillä on kohtapuoliin kaksikin ammattia, ei se heidän töihinmenoaan ole aikaistanut tai säästänyt koulutukseen käytettyä rahaa. Toiset tietenkin tiesivät mitä halusivat ja ovat nykyään työelämässä.

Pakko silti myöntää että vaikka minulla ei olisikaan ollut selvää yliopistotavoitetta, olisin silti hyvin todennäköisesti mennyt lukioon. Kyllä, saadakseni lisää mietintäaikaa, voidakseni asua edelleen kotona ja saadakseni yleissivistävän koulutuksen, mutta myös siksi etten todellakaan halunnut amikseen. Tätähän ei saisi kai ääneen sanoa, varsinkin kun nykyään on muotia haukkua lukiolaisia turhiksi ja päämäärättömiksi ihmisiksi jotka eivät lukion jälkeen osaa vielä mitään, mutta ainakin meidän yläasteella jako oli aika selkeä: ammattikouluun menivät kovikset/häiriköt/kiusaajat - ne joilla oli pilottitakki, jotka kännäsivät joka viikonloppu, ja joita ei "*** kiinnosta mikään *** opiskelu" - sekä muutama muu joita kiinnosti enemmän tehdä kuin lukea, ja loput menivät lukioon (jossa meno sitten kieltämättä rauhoittui ja porukka vaikutti järkevämmältä). En edes ollut erityisen kiusattu yläasteella, mutta sen verran arka ja epävarma kuitenkin että halusin vain jatkaa muualle kuin nuo ihmiset.

Jaamarin viestistä tuli myös mieleen, että noita taideaineita voisi myös jossain määrin yhdistellä toisiinsa ja muuhunkin opetukseen (ja muun opetuksen teemoja keskenään), erityisesti ala-asteella, mutta miksei myös myöhemmin. Liikunnan ja musiikin välillä olisi varmaan helppo tehdä jotain yhteistyötä, samoin käsitöiden ja kuviksen. Voisi suunnitella omia vaatteita ja miettiä onnistuisiko niiden toteuttaminen, tai voisi tehdä taideteoksia vaikka virkatusta ketjusilmukkanauhasta. Tällaisia asioitahan tehdään joka tapauksessa, mutta voisi myös kokeilla esimerkiksi sitä että ketjusilmukat virkataan kässäntunnilla ja nauha sommitellaan taustapahville kuviksessa. Hahmottuisi että eri aineet eivät ole täysin irrallisia toisistaan.

Luulen kyllä että taideaineet voisi jättää koulussa hyvinkin arvostelematta, erikoislukioihin ja muihin jatkokoulutuksiin valitaan kuitenkin pääsykokeiden ja ehkä keskiarvon perusteella (tai jos ei valita niin hyvin voitaisiin valita), ja niihin pyrkivillä on hyvin todennäköisesti ko. aineen arvosanana kymppi, joten sillä ei kovinkaan suurta eroa tehdä. Arviointikaan ei välttämättä edes ole aina vertailukelpoista, mullakin oli aina kuvis kymppi enkä takuulla osaa piirtää mitään.

Edellä onkin jo tullut paljon ajatuksia, jotka voisin allekirjoittaa, Steelin ja Jaamarin kirjoituksia mun taitaa olla turha ruveta sen kummemmin toistamaan

Taito- ja taideaineista mietin että joo, niitä lisää, mutta hävyttömästi oman navan kautta ajateltuna mietin jonkinlaista pakollista kerhosysteemiä niiden kanssa - esimerkiksi keskellä päivää pitäisi ottaa osaa johonkin tällaiseen. Tietty määrä tietysti kaikille vaikka liikuntaa, kuvista, musiikkia ja käsitöitä, mutta tällaiselle musiikin ja kuviksen suhteen lahjattomalle vähän pyylevämmälle ihmiselle olisi ollut tuskaa suora tuntimäärien lisääminen kolmeen ensiksimainittuun, käsitöitä sen sijaan olisin ihan hyvin voinut vapaaehtoisesti tehdä lisää. Arvostelun pois jättämistä näissä aineissa kannattaisin minäkin, enkä tiedä olisivatko erityislukiot sun muut kuitenkaan suuri ongelma - onhan niissä jo valmiiksi kaikenlaisia sovelluksia, saa jättää pakollisia kursseja pois jne.

Uskontoa minä en siirtäisi historian kylkeen. Nykyistä tunnustuksetonta opetusta pidän hyvänä ja mielestäni moniarvoistuvassa yhteiskunnassa tarvitaan vahvasti sekä oman uskonnollisen perinteen että muiden tuntemusta. Luterilaisen uskonnonopetuksen suhteen uskoisin että nämä tavoitteet täyttyy jo nyt varsin hyvin, mutta pienuskontojen opetuksen suhteen on ongelmana pätevien opettajien puute. Sen vuoksi ehkä voisi kehitellä jonkinlaista yhteistä katsomusainetta, ei kuitenkaan välttämättä suoraan nykyisen et:n mukaista. Muiden uskontoperinteiden opetus voisi olla tosi hedelmällistä sillä tavalla, että samassa ryhmässä olisi kaikkien uskontojen edustajia, positiivisen uskonnvapauden hengessä. Tämä tietysti toteutuisi parhaiten suurissa kaupungeissa ainakin aluksi.

Mihin se koulun fysiikka on jäänyt? Sadan vuoden taakse. Itse kun olen fysiikasta radioamatöörinä kiinnostunut, niin huomasin, että kun koulussa opetettiin sähköoppia, se tieto oli ihan vanhaa. Ainakin nanotiede pitäisi lisätä siihen mukaan, koska siihen suuntaan mennään yhä enemmän tämän päivän tekniikassa, pois mikropiireistä nanokokoisiin piirilevyihin sun muihin.

Allekirjoitan Shackleboltin kommentin uskonnon ja historian yhteenliittämisestä. Minustakin on ihan hyvä noin, vaikka luterilaisena olenkin vähän jäävi sanomaan noin. Uskonnonopetus on ihan mukavan neutraalia, ja sitä katsotaan aika objektiivisesti, ainakin meidän koulussa. Opettajamme on myös aina tarjonnut useita vaihtoehtoja, jopa ateistisia, vaikka hänestäkin huomaa, että hän on uskovainen.

Kannattaisin ehkä koulujen suuntautumista Montessoripedagogiikkaan. En osaa sitä tähän linkittää, mutta ideana on, että tarkan havainnoinnin perusteella lapsi ja opettaja tekevät lapselle henkilökohtaisen opetussuunnitelman. Näin lapsi voisi kasvaa siihen suuntaa kuin haluaa. Osana Montessoripedagogiikkaa myös on, että tunnistetaan kausia lapsen elämässä, jolloin hän oppii erityisen helposti jotakin. Tiede- lehden artikkelissa luki taannoin, että pienet vauvat oppivat kaksi vai kolme kertaa paremmin kieliä, kuin lukiolainen. Vauva myös oppii tunnistamaan ja erottamaan eri kielet toisistaan, ja imee sanoja pesusienen tavoin. Edellä mainitulla tavalla ala-asteella voisi opettaa vain kieliä, ja yläasteella, kun kielten oppimisherkkyys heikkenee, voisi opettaa muita reaaliaineita. Montessori tosin huomasi tämän asian jo kauan ennen yhdysvaltalaistutkijoiden tieteellistä julkaisua.

Ja lisää taito- ja taideaineita, ehdottomasti! Sen lisäksi ei olisi ollenkaan pahoitteeksi Kultaisen käytöksen kurssi!

Jaamarin ehdottama mediakritiikki olisi tosiaan hyvin kannatettava oppiaine. Tai ylipäätään kriittisen ajattelun, loogisen päättelyn ja argumentoinnin taidot sekä yleinen huuhaakriittisyys, jota Arno Kotro juuri peräänkuulutti tässä artikkelissa.

Minun mielestäni uskonnonopetuksen voisi erillisenä oppiaineena lopettaa. Kaikki voisivat opiskella ET:tä, saada edes suunnilleen objektiivisen yleiskuvan maailman uskontokirjosta ja oppia siinä sivussa uskontoihin sitoutumatonta etiikkaa.

Tuonlaista oppiainetta voisi kutsua retoriikaksi; erinoimaisen kannatettavaa. Antiikin retoriikka merkitsi nimenomaan kaikkea tuota: koulutetaan kansalaiset ymmärtämään ajatusvirheitä, tunnistamaan löyhät perusteet ja kertomaan oma mielipide.

Otanpa kantaa tuohon taideaineiden arvosteluun, näin taidealalle suuntautuneena.

Olen periaatteessa ihan samaa mieltä kanssanne, että ehkä alakoulussa arvosanojen jakaminen olisi tarpeetonta. Mielestäni on tärkeää, että lapsia innostetaan taiteen pariin ilman tekemisen pakkoa. Mutta arvosanoitta jättämisessä piilee kuitenkin muutama "sudenkuoppa" jälleen, kuten niin monessa muussakin aineessa. On paljon lapsia ja nuoria, jotka loistavat taideaineissa mutteivat lukuaineissa. Mikäli taideaineiden arvostelu muutettaisiin suoristus-merkintäiseksi, monen nuoren todistuksen keskiarvot putoaisivat luultavasti. Lukuaineiden kohdallahan näin jo on, joten taideaineiden arvosanojen poistaminen tekisi saman koko todistuksen keskiarvolle. Täytyykö jokaisen kokea onnistumista kaikilla elämän aloilla? Tietenkin soisin sen jokaiselle, mutta kun kaikki eivät millään voi olla hyviä tai parhaita kaikessa.

Sitten aiheeseen, joka minua tässä jokseenkiin häiritsee, vaikka tiedän ettette te täällä varmasti ole asiaa näin ajatelleet...

Miksi esimerkiksi matematiikka olisi arvostetumpi asia kuin esimerkiksi kuvataide? Sillä siihenhän arvostelematta jätettäessä luultavasti päädyttäisiin, vaikkei sitä tarkoitettaisikaan.

Matematiikka on tietenkin helposti mitattavissa, kun taas taide ei niinkään. Kukapa sitä loppujen lopuksi voisi mitatakaan? Ehkä taideaineiden arvostelua pitäisi muuttaa enemmän tekniikkaa kuin toteutusta arvostelevaksi... Kaikissa taideaineissa on kuitenkin mahdollisuus kehittyä henkilökohtaisella tasolla siinä missä lukuaineissakin. Mutta näen mielessäni sen skenaarion, mihin taideaineiden arvostelematta jättäminen voisi johtaa. Vielä nykyiselläänkin monet taidealat nähdään lähinnä "huuhaana". Sellaisena, jota jokainen voi tehdä itsekin, eikä siitä hirveän mielellään makseta, ainakaan paljoa. Omakohtainen kokemus puhuu nyt kyllä hyvin vahvasti Vaikka onkin kyse aivan erilaisista asioista, taiteellisista ja analyyttisistä, niin mielestäni niitä pitäisi arvostaa tasavertaisina aloina. Jos taideaineissa ei olisi arvosanojakaan, miten voitaisiin pitää sen kummemmin esimerkiksi taideaineita koskevien alojen pääsykokeita? Siinä vaiheessahan pitäisi viimeistään arvottaa työtä tai vastaavasti ottaa kaikki sisälle, mikäli mitään ei voisi tai saisi arvioida. Siitä seuraisi mielestäni melko vääjäämättömästi se, että taidealojen arvostus laskisi ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, koska siitä tulisi ala jossa ei voisi olla parempi kuin kukaan toinen. Vaikka se ajatus onkin inhottava, että pitäisi aina pyrkiä paremmuuteen, niin silti meidän nyky-yhteiskuntamme perustuu juuri siihen, kilpailuun. Ja miten helppoa olisi aina karsia opetussuunnitelmasta pois taideaineita, sillä eihän se olisi edes arvosteltava aine.

Jos nähdään taidealat pelkästään asiana, jonka täytyy olla kiva harrastusmahdollisuus kaikille, niin arvosanat olisi helppo jättää pois. Mutta jos halutaan pitää taidealat yhtä kilpailukykyisinä muiden ammattialojen kanssa, niin en tiedä miten tuon arvosanattomuuden yhdistäisi oikeastaan siihen? Josko arvosanat poistettaisiin kaikista aineista peruskoulusta? Silloin jokainen saisi kokeilla kaikkia aineita tunnustellen eikä suoritepohjaisesti. Siitä olisi kai helpompi pyrkiä sille alalle, mikä olisi itsestä tuntunut luontevalle koulussa. Plussana vielä se, ettei kenenkään tosiaan tarvitsisi tuntea epäonnistumista. Edes sen matemaattisesti lahjattoman tai jäykkäsanaisen kirjoittajan, mutta taitavan piirtäjän

Nyt kun luin tekstiäni uudestaan, kuulostaa se jossakin määrin aika kovalle ja ehdottomalle, ehkä katkerallekin (? pärjäsin kyllä ihan kiitettävästi matemaattisissa aineissakin, tarkoitus ei ollut tehdä juuri matematiikasta mitään syntipukkia, se vain sattui olemaan varsin sopiva esimerkki ). Olen siis kuitenkin pohjimmiltani sitä mieltä, että kaikkien taiteen alojen tulisi olla nautinnollisia jokaiselle. Kuitenkin taiteellisuus (olisipa se sitten mitä tahansa taiteellisuutta) tulisi pitää yhtä arvostettuna taitona kuin mitä tahansa muutakin opiskeltavissa olevaa taitoa. Opiskelen tällä hetkellä oppilaitoksessa, jossa opetetaan siis taidealoja pelkästään. Varsinkin tekstiilialalla kannattavuus on nykyään aika heikkoa, eikä esimerkiksi pelkästään neuletöitä tekemällä elä. Toinen tietysti sanoisi, että eikai sellaisella tuliskaan elää, mutta moni alalla oleva varmaankin mielellään niin tekisikin jos mahdollisuus olisi ja työtä se on siinä missä insinöörienkin tekemät laskusuoritukset. Harrastepohja vain on periaatteessa tuhonnut sen mahdollisuuden. Vaikka itsekin harrastan monia käsityöjuttuja enkä juuri niitä luultavasti koskaan ammatikseni tee, niin suren sitä ettei käsityöalalla voi elättää itseään enää samalla tavalla kuin ennen. Ennen käsityöläinen oli pitkän kisälli-mestari-koulutuksen pohjalta rautainen alansa ammattilainen, jonka palveluksista maksettiin kohtuullinen ja kannattava korvaus. Käsityöläinen ei välttämättä opiskellut koskaan matematiikkaa tai muitakaan tiedeaineita, mutta pärjäsi hyvin. Nykyisellään käsityöalalle taipuvainen joutuu opiskelemaan niin paljon muutakin (kenties itselleen turhaa), eikä siltikään välttämättä elä työllään. Nykyään jokaisella on mahdollisuus harrastaa taidejuttuja ja olla niissä kohtuullisen hyvä, mikä valitettavasti kaikesta ikäväsävyisyydestään huolimatta syö alan työpaikkoja.

Eli siis varsin kaksiteräinen miekka. Ymmärrän hyvin kyllä tämän itsensä toteuttamisen mielekkyyspointinkin, mutta ammatillisessa mielessä se ei oikein ole mahdollista.

Minun mielestäni taito- ja taideaineita tulisi koulussa arvioida aivan kuten kaikkia muitakin oppiaineita, eli sanallisesti. Siten, että opettajalle, oppilaalle ja hänen vanhemmilleen selviää mitä koulussa on kyseisestä asiasisällöstä opiskeltu, miten oppilas on opinnoissaan edistynyt, missä osioissa hän on onnistunut ja mitkä vaativat vielä kehittämistä ja miten opiskelu tästä jatkuu eteenpäin. Mitä hyötyä numeroarvioinnista on yhtään missään oppiaineessa kellekkään? Se ehkä motivoi hyviä numeroita saavia, mutta oletettavasti he ovat jo valmiiksi tarpeeksi motivoituneita, tai jos eivät ole, niin näyttävät pärjäävän siitä huolimatta. Ne, jotka motivoitumista kaipaisivat, eivät todennäköisesti saa mitään suuria elokuvamaisia ahaa elämyksiä; "Voi ei, sain taas vain viitosia ja kuutosia todistukseen, nytpä korjaan tapani ja opiskelen koko kesälomanikin näitä juttuja, että ensi vuonna pääsen loistamaan ja näytän kaikille..."

Tietysti numeroarvioinnit ovat käytännöllinen tapa oikeuttaa se, että toisille koulun jälkeen maksetaan työstään paljon ja toisille vähän, ja arvioinneilla saadaan vielä kaikki näyttämään siltä, kuin tämä pikku ero olisi vain yksilön omista synnynnäisistä lahjoista ja ominaisuuksista kiinni. En kuitenkaan ymmärrä miksi tätä eroa pitää väkisin takoa jo alakoululaisten päähän, vähän myöhemminkin ehtisi.

Niin, ja tietysti jos opettajalla on arvioitavana kymmeniä oppilaita, joihin ei ole ollut juuri aikaa kunnolla tutustua, niin onhan se nyt aika paljon helpompaa pitää vaikka kiva monivalintakoe ja syöttää sen perusteella numeroita tietokantaan, kuin yrittää keksiä jotain kannustavaa sanottavaa jokaiselle pikku riiviölle.

amtjoska sanoi:

onhan se nyt aika paljon helpompaa pitää vaikka kiva monivalintakoe

Click to expand...

Monivalintakokeista pitäisi mun mielestäni päästä eroon. Niissä on usein joko niin typerät vastausvaihtoehdot että mikään ei käy/kaikki käy tai sitten kysymyksenasettelu on niin epäselvä että on vaikea valita oikeaa vaihtoehtoa. Jossain kuullun ymmärtämisen mittaamisessa ovat ehkä ihan paikallaan kun kuunnellaan ja vastataan samalla nopeassa tahdissa.

Monivalinnoista tehdään myös välillä ihan tahallaan umpikieroja. Olen muutaman kuukauden sisään käynyt suorittamassa työturvallisuus- ja tulityökortit, ja niitä monivalintatehtäviä tehdessä teki mieli kuristaa kokeen laatijat. Läpihän nuo menivät molemmat, mutta sanavalinnoilla voidaan saada kysymyksistä todella hankalia. Ei kai kuitenkaan kokeen tarkoitus voi olla johtaa vastaajaa tahallaan harhaan?

Tulityökortin monivalinnoista totesin saman kuin Huskykin: aikamoiset ne olivat. Itse selvisin vain yhdellä virhepisteellä, mutta voinen osittain kiittää tästä myös kerrankin sattunutta hyvää tuuria. Kaiketikin tarkoitus on poimia juurikin ne jyvät akanoista, kuka keskittyy sanakäänteisiin ja kuka ei...

Ompa hyviä keskustelun vastauksia täällä, itse ajattelen samoin taito- ja taideaineista. Luulen, että niiden jatkuva vähentäminen opetuksessa johtuu myös arvostuksen puutteesta, mutta myös toisaalta siitä, että Suomen kaltaisessa maassa ei elä "kunnolla" pelkällä taiteella. Halutaanko oppilaat ja opiskelijat sitten ohjata sellaisiin ammatteihin, joissa oma elintaso saadaan nousemaan? Kaikkihan eivät ole johtajia tai muutenkaan työjohdon yläportaikolla, niitä ns. duunareitakin löytyy paljon ihan omasta halustaankin.

Minulle itselle oli ja on edelleen, hyvin vaikeaa keskittyä sellaiseen asiaan tai opetella jotain, mikä ei minua kiinnosta. Minulla ei ole tarpeeksi motivaatiota yrittää opetella matematiikkaa/kemiaa/fysiikkaa, sillä en ymmärrä sitä. Minulle ei ole pidetty koskaan siitä apu-opetusta (vaikka olen pyytänyt) ja edetty asia kerrallaan, vaan olen joutunut menemään massan mukana kovaa tahtia ja jäänyt jälkeen.
Mutta toisaalta, olen taas päässyt loistamaan niissä aineissa jotka minua kiinnostavat ja joissa olen ollut hyvä. Kannattaisin siis enemmänkin pieniä ryhmäkokoja ja luokkia, joissa jokainen saa tarvittavasti aikaa ja opetusta sillä omalla tasollaan. Harmittavaa kyllä monet kyläkoulut on jouduttu lopettamaan tai ovat lopetusuhan alla, näissä on eniten sitä yhdessä tekemisen meininkiä ja toiset voivat auttaa toisiaan.
Usein isoissa luokissa ja ryhmissä huomataan ne, jotka ovat kaikkein aktiivisimpia sekä lahjakkaimpia. Ja ne hiljaisimmat jäävät sitten sinne taustalle. Tämä lisää ennestään nuorien syrjäytymisvaraa. Miten saataisiin nämä huomaamattomimmatkin mukaan?

Nykyiset uskontoaineet voisi minustakin yhdistää ja opettaa kaikille samaa oppiainetta, joka muistuttaisi asiasisällöiltään nykyistä et:tä mutta painottaisi (erityisesti lukiossa) vähemmän filosofiaa ja enemmän uskontotiedettä ja uskontojen historiaa. Tämä siksi, että filosofialla ja et:llä on minusta liikaa päällekkäisyyksiä. Kristinuskosta voisi tässä yhteisessä uskontoaineessa puhua suhteellisesti enemmän kuin muista uskonnoista, koska se on vaikuttanut paljon Suomen historiaan ja yhteiskuntaan, mutta ei kohtuuttomasti. Ei ole järkevää opettaa kaikille omaa uskontoa kun uskontoja on niin paljon; se on paitsi käytännöllisesti ja taloudellisesti ottaen hankalaa, myös jakaa lapset eri karsinoihin (vanhempien) uskonnon perusteella, mikä on minusta todella huono periaate. Yhteinen uskontoaine ratkaisisi ongelmat, riskinä tietenkin se että siitä tulisi käytännössä lähes pelkkää luterilaisen uskonnon opettamista.

ET on nykyisellään kyllä liian kehittymätön oppiaine ja sen laatu riippuu liikaa opettajasta, joten sitä ei sellaisenaan voisi ottaa kaikille yhteiseksi oppiaineeksi. Siksi ET-opettajien koulutusta pitäisi parantaa ja yhdenmukaistaa eri yliopistojen kesken. ET:stä pitäisi tehdä haastavampi ja mielenkiintoisempi oppiaine, jo nytkin, mutta erityisesti jos siitä tulisi kaikille yhteinen.