No pain, no gain.

~mellon~

Kontulainen
Sain tälläsen pienen idean kirjottaa vähän rankemmasta aiheesta kuin syöpä. Lueskelin tossa äsken kaikenlaisista erilaisista syövistä ja mieleeni juolahti että voisin kirjoittaa fiktiivisen tarinan aiheesta.

No pain, no gain

Herään aamulla siihen kun auringon valo heijastuu kaihtimien välistä suoraan sängylleni. Näin ihaninta unta, unta siitä että olin terve, ja että pystyin elämään täysin normaalia elämää. Ajatus siitä sai kylmänväreet menemään pitkin selkääni. Kuulen kun huoneeni ovi avautuu, siinä samassa tajuan taas, että vieressäni raksuttava kipupumppu työntää elimistööni kokoajan vahvoja kipulääkkeitä. Hoitaja astuu huoneeseeni, ja toivottaa hyvää huomenta. Hän nostaa minut istumaan sängyn avulla. Vihaan sairaalasängyn moottorin ääntä. Joka kerta tuo ääni saa minut voimaan pahoin, ei fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Hoitaja asettaa aamupala tarjottimen sänkyni laitojen väliin asetetulle pöydälle. Ikävöin kotiruokaa, sitä hyvää ruokaa jota äitini aina teki minulle, silloin kun olin terve. Sairaalaruoka ei ollut parhaimmastapäästä, vaikka en sitä paljoa pystynytkään syömään, sillä vahva lääkitys aiheutti ikäviä sivu- ja yhteisvaikutuksia. Hoitaja kehoittaa minua syömään reippaasti jotta jaksaisin. Syön väkisin aamupalani loppuun, jotta hoitaja lähtisi huoneestani. Halusin vain olla yksin.

Oli jo miltein iltapäivä, kun pikkuveljeni tuli äitini kanssa käymään sairaalassa katsomassa minua. En pysty edes ajattelemaan, miltä äidistä tuntuu, kun hänen vasta 16 vuotias tyttönsä makaa sairaalassa kärsien imusolmukesyövästä. Tai entä vasta viisi vuotias pikkuveli, joka ihmettelee miksi siskolla ei ole hiuksia, tai että miksi sisko makaa sairaalassa, eikä ole kotona leikkimässä hänen kanssaan. Äitini astuu sisään huoneeseeni pikkuveljeni kannoillaan. Hän hymyilee herttaisesti, juuri niinkuin hän aina hymyilee. Äiti istahtaa sänkyni viereen ja pikkuveljeni kiipeää äidin sylin kautta sängylleni. Hymyilen, tuntuu heti paremmalta, vaikka tosiasia onkin niin, että minulla on kipuja, aivan kamalia kipuja joiden takia saan kokoajan suonensisäisesti erittäin vahvoja kipulääkkeitä. Äiti kyselee vointiani ja kerron totuuden. Pikkuveli tutkiskelee kättäni myöten menevää tippaletkua. Kerron hänelle mitä se tekee, vaikka tuskin hän siitä mitään ymmärtääkään. Rupattelemme äidin kanssa pitkän tovin niistä näistä, ja naureskelemme pikkuveljeni kysymyksille. Samalla kirpaisee pikkuveljeni tietämättömyys koko asiasta, hän on vasta lapsi, ei hän käsitä syöpää samalla tavalla kuin aikuiset. Äiti on kertonut hänelle, että siskolla on paha syöpä jonka takia hän ei voi olla kotona, koska kotona hän ei saisi tarpeeksi apua. Tietenkin viisi vuotias veljeni ilmoitti heti, että hän olisi kyllä valmis auttamaan vaikka 24 tuntia vuorokaudessa jos tarvitsisi. Vaihdoimme äidinkanssa vielä muutamat asiat minulle lähipäivinä tehtävästä kantasolusiirrosta. Pyysin että äiti tulisi minun tuekseni koska pelkään, pelkään yksin jäämistä. Äiti antaa minulle suukon poskelle ja toivottaa hyvää yötä, veli sen sijaan vain halaa ja kertoo kuinka paljon rakastaa minua. Kyyneleet kihahtavat silmiini kun katson heidän poistuvan huoneestani. Käännän kylkeäni ja jään odottamaan hoitajia.

Herään taas kipuihini. Miksei tämä voi loppua? Kuka päättää siitä kenen täytyy taistella elämästä? Mielialani on maassa. En jaksa edes jutella, saatikka vastata hoitajien ainaisiin kysymyksiin siitä, että sattuuko minuun. Eikö ne muka näe? Kärsin. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että tänään saan kantasolusiirron. Tietenkään sen toimivuudesta ei ole varmuutta. Mutta haluan uskoa niin että se toimisi. Haluan alkaa taas elämään normaalia elämää. Lähteä kavereideni kanssa ulos iltaisin, enkä vain maata kuukaudenpäiviä sairaalassa syöpäosastolla. Vihdoin hoitajat saapuvat hakemaan minua kantasolusiirtoa varten. Äiti on vierelläni ja pitää kädestäni kiinni. Saan nukutusainetta. Silmäluomeni alkavat tuntua painavilta. Näen äidin sanovan jotain, mutta en kuule mitä hän sanoo. Korvissani humisee ja näkö alkaa olla sumea. Luomeni painautuvat kiinni, tunnen kuinka äidin lämmin kosketus kättäni vasten hellittää.

Havahdun heräämöstä. Äiti on yhä vierelläni ja hymyilee minulle hellästi. Tunnen hänen käden kädessäni. Pääni tuntuu painavalta ja tunnen oloni erittäin sekavaksi. Ymmärrän kuitenkin mitä hoitajat puhuvat sänkyni toisella puolella. He sanovat että siirto on onnistunut, mutta varmuutta toimivuudesta ei ole. Nyt joudun olemaan eristyksissä infektioriskin takia. Ei se minua vaivaa. Haluan vain uskoa siihen että solusiirto on onnistunut, tai että edes kipuni hellittävät. Toivossa on hyvä elää, mutta elämä tuntuu nyt lähinnä peliltä. Tietäisinpä kuka tätä peliä pelaa. Miksi minä olen osa tätä sairasta juttua. Mielialani vaihtelee rajusti. Tässä ei ole enään mitää järkeä. Haluan vain sulkea silmäni ja herätä tästä painajaisesta.

Kaksi viikkoa on kulunut solusiirrosta, ja kipuni ovat hellittäneet huomattavasti. Lääkäri ilmoitti että syövästä ei näkynyt enää merkkiäkään. Taistelu syöpää vastaan oli voitettu. Olen innoissani, sillä tänään saan unohtaa tämän sairaalan karkean hajun. Pääsen kotiin lomille. Saan elää vihdoinkin normaalia elämää. Nyt näyttää siis siltä että solusiirto toimii. Pääsen halaamaan pikkuveljeäni ja syömään äitini herkullisia ruokia. Olen odottanu tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Äitini tulee hakemaan minua huoneestani ja kysyy olenko valmis lähtemään kotiin. En ole koskaan ollut mistään niin varma. Suorastaan juoksin halki osastoni lävitse. Vapaus häämötti tuon oven takana! Kiiruhdin ovelle ja tempaisin oven auki. Kuulin äitini naurahtavan ja käännyin katsomaan häntä samalla, kun nykäisin keuhkoni täyteen raitista kevät ilmaa. Näin äidin silmäkulmissa onnen kyyneleet.

Kotona kaikki tuntui euforiselta. Jouduin pyytämään veljeäni nipistämään minua, ja kertomaan että tämä ei ole unta. Veljeni teki työtä käskettyä ja totesin että tämä oli totta. Riensin yläkertaan huoneeseeni, se oli juuri siinä samassa kaaoksessa mihin se oli jäänyt, kun jouduin osastolle. Huokaisin ja aloitin siivoamaan huonettani. Veljeni katsoi ihmetellen touhuani. Hän kysyi minulta jotakin, mutta olin niin tohkeissani kotona olemisesta, ja siitä että sain olla omassa huoneessani joka ei haissut sairaalalle. Havahduin siihen kun joka hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Veljeni hyppäsi selkääni ja ilmoitti että nyt on aika mennä leikkimään hänen kanssaan. Mikäs siinä tokaisin, olin niin onnellinen että olisin vaikka suostunut leikkimään kotia hänen kanssaan.

Päivät kuluivat kotona nopeasti. Tilani oli laskenut huomattavasti. Minua heikotti ja oksetti lähes joka päivä, mutta en uskaltanut sanoa äidilleni saatikka veljelleni mitään. En halunnut pilata äidin onnea. Pelkäsin että syöpäni on uusiutunut. Miten voi olla mahdollista, että juuri kun selviää ja luulee voittavansa, tulee väkisin hävityksi? Pelottaa, mutta piilotan pelkoni. Näyttelen että voin oikein hyvin.

Muutama päivä eteenpäin ja kipuni ovat taas muuttuneet sietämättömiksi. En pysty kävelemään. Makaan vain sängyssäni. Ajattelen, että tämäkin on parempi kuin se, että joutuisin sairaalaan osastolle takaisin. Äitini on ollut jo huolissaan muutaman päivän, kun olen vain maannut sängyssäni. Äiti astuu huoneeseeni, ja näen kuinka kauhistuneelta hän näyttää nähdessään minut. Hätäännyn, en halunnut takaisin osastolle. Alan itkemään. Itken niin paljon, että en miltein saa henkeä. Äiti kiiruhtaa istumaan sängylleni ja huomaan, että hänkin itkee. Kuulen kuinka veljeni kiiruhtaa rappuset ylös huoneeseeni. Hän pysähtyy kuin seinään huomatessaan äidin ja minun itkevän. Hän on hämillään eikä tiedä mitä tehdä, hänenkin silmistään alkavat kyyneleet valua. Äiti nappaa veljeni syliinsä, ja lohduttaa tätä. Samalla hän soittaa minulle apua.

Huomaan taas olevani osastolla. Tälläkertaa olisi selvää etten pääsisi enään kotiin. Sain elämäni kortit, ja ilmeisesti luoja ei ole suonut minulle vaihtokortteja. Lääkäri ilmaantui huoneeseeni juteltuaan äitini kanssa. Ihmettelen miksi äiti ei tullut lääkärin perässä luokseni. Huomaan lääkärin ilmeen olevan jotenkin kolkko. Hänellä oli siis huonoja uutisia. En aivan ymmärtänyt sitä kaikkea. Mutta minun olisi vain hyväksyttävä se. Sain elinaikaa vain muutaman viikon. Tätäkö tämä nyt olisi? Kuolen ennenkuin ehdin täyttää edes kaksikymmentä. En osannut enää pelätä. Tiesin että minua odotettaisiin taivaassa, tiesin että isäni odottaisi siellä. Isä oli kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa vähän ennenkuin selvisi, että minulla on syöpä. Huoneeni ovi kolahti auki, äiti astui huoneeseeni itkuisena. Hän sanoi olevansa pahoillaan. Kerroin, että ei hänellä olisi mitään syytä olla pahoillaan. Ei minun sairastuminen hänen syytänsä ollut. Kaikkien on vain pelattava elämänsä niillä korteilla kuin on saanut, ja nämä olivat minun korttini. Äiti halasi minua pitkään ja kuiskasi korvaani lalun, jota hän aina lauloi minulle kun olin pieni;
"Nuku nuku lapseni, sä kaunis kuin enkeli. Ei mitään oo niin painavaa, jota sinä et jaksaisi harteillasi kantaa. Olet mulle rakkahin' kai tiedät sinä sen".

Äiti irrotti otteensa ja käveli huoneestani pois. Itkin taas. Minuun sattuu. Minuun sattuu kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kärsin niin paljon, että miltei kiljuin kivusta. Halusin pian pois. En halua enää kärsiä yhtään. Minua alkoi pelottaa kauheasti. Pelko siitä, että en näkisi äitiä, tai veljeäni enää koskaan. En tulisi koskaan näkemään pikkuveljeni ensimmäisiä koulupäiviä. En olisi pikkuveljeni rippijuhlissa. En näkisi veljeni ensimmäistä tyttöystävää. Tajusin että minulta jää suuri osa elämästä näkemättä. Minun oli hyväksyttävä se, mutta miten? Miten kukaan voi hyväksyä tälläistä?


Viikot kuluivat. Voin huonosti. Tai oikeastaan voin erittäin kamalasti. En jaksanut puhua. Huoneessa oli hento valaistus. Tässäkö se nyt olisi? Seisoin kuoleman edessä. Silmäni olivat hämärtyneet. Ne eivät tahtoneet enää pysyä auki. Tunsin kuitenkin etten ollut yksin. Äiti piti minua kädestä kiinni, samoin pikkuveljeni. Kuulin kaukaista puheensorinaa. Tajusin että se oli veljeni, joka yritti herätellä minua. Kuulin heikosti äitini itkevän. Olin siis puoliksi tajuttomassa tilassa. Veljeni painoi päänsä vatsalleni ja alkoi itkeä. Tunsin pikkuhiljaa ruumiini tuntuvan kevyemmältä. En tajunnut enää missä olin. Silmäni painuivat kiinni. Näin kirkkaan valon. Valon päässä isäni seisoi. Tiesin että olin turvassa. Kipuni olivat poissa. Tiesin, että en ollut enää maallisessa elämässä. Olin poissa, isäni luona elämänjälkeisessä elämässä. Hävisin taistelun syöpää vastaan. Nyt vain odotan pitkän ajan, että perheeni saapuu luokseni, ja että voimme kaikki olla onnellisia yhdessä, ilman syöpää.
 
Kaunis ja liikuttava tarina, mellon. Itsellä nousi melkein tippa linssiin tarinaa lukiessa, se on niin aidon ja toden oloinen.:|
 
Ylös