<b>Lahjat </b>
Hän vihasi elämää. Hän vihasi sitä, että eli edelleen ja vielä enemmän hän vihasi niitä, jotka yhä elivät...
...Kauan, kauan sitten, hän vihasi ja pelkäsi kuolemaa. Niin paljon hän sitä pelkäsi, että oli valmis tekemään mitä tahansa pidentääkseen omaa aikaansa. Hän etsi parannusta lääkkeistä ja loitsuista, turhaan.
Hän oli kuullut kaukana lännessä elävistä ihmisistä. Niistä, joilla oli Valarin siunaus ja joilla oli monin verroin pidempi ja rikkaampi elämä. Heihin ei tarttunut tauti, ei nälkä tai ennenaikainen kuolema. Hän vihasi ja kadehti heitä yli kaiken.
Mutta hänen Herransa antoi hänelle kuitenkin jotain toivoa. Heillä oli temppeli, salainen ja syvällä metsän siimeksessä. Siellä he palvoivat sitä, joka saattoi tuoda avun. Hänen herransa tiesi, että se oli lääke tähän tautiin...
...Maailma oli tehty kauan sitten. Se oli tehty pimeydestä. Ja pimeydestä kasvoi liekki, josta Eru loi Ardan ja teki sen olevaksi. Ja Ardan suurimmaksi hallitsijaksi hän nimesi sen, joka pystyi hallitsemaan pimeyden ja maailman kohtalot, Melkorin.
Melkorin ja hänen palvelijoidensa tukena on ollut ja on aina oleva kohtaloiden hallitseminen. Kuolemakin oli vain kohtalo, johon heikot tyytyivät, mutta vahvat eivät. Ja niin hän ja hänen herransa Khamul palvoivat Melkoria ja nimesivät hänet herrakseen.
Erään riitin aikana temppelissä Khamul kutsui todistajakseen Melkorin hengen ja hänen korkeimman palvelijansa, joka oli vieraillut kylässä jo aiemmin ja oli nytkin läsnä. Sillä vieraalla oli hänen sanojensa mukaan jotain, jolla tätä synkkää kohtaloa voi hallita.
"Kuolemaa ei ole." tuo mies, kalpea, viisas ja kaunokielinen, sanoi.
"Kuolema on vain ihmisille luotu näköharha. Herramme Melkor, joka kohtaloita hallitsee, päättää kuka lasketaan pimeyteen." Mies sanoi ja loi heihin pitkän silmäyksen punertavilla, viisailla silmillään.
"Minä taas päätän, kenellä ihmisistä on portin avain. Sillä minä olen Sauron, suurin Keski-Maan päällä asuvista."
"Korkea herra, anna meille avain. Me emme halua kuolla. Haluamme palvella Teitä ja tuntea Herramme Melkorin voiman lähellämme." sanoin Khâmul.
Ja sauron kaivoi viittansa kätköstä yhdeksän ketjusta roikkuvaa sormusta.
"Nämä ovat suuria sormuksia. Ja nämä saavat ne ihmiset, joille annan Portin Avaimet. Se, joka sormusta kantaa, ei kuole koskaan. Ja se joka tätä kantaa tuntee myös Melkorin voiman minun kauttani."
Ja Sauron otti yhden sormuksen ketjustaan ja antoi sen hänelle, ja samalla hän sanoi.
"Nimeän sinut Mustaksi, joka on väreistä mahtavin. Ole siis Musta Itäläinen, asuinpaikkasi mukaan. Ota sormus ja palvele minua ja herraamme Melkoria. Ole suuri, ole kuolematon!"
Ja Khamulille sormuksia antaessaan hän sanoi:
"Näitä sormuksia ei ole vielä tarkoitus laittaa sormeen. Tiedät kyllä milloin on sen aika. Sinun tehtäväsi on antaa nämä eteenpäin suurille ihmisille mahdollisimman pian ja yksi niistä on sinun. Vasta kun aika on, voit ottaa sen ketjusta ja pujottaa sormeesi."
Khamul otti ketjut ja Sauron lukitsi ne hänen kaulalleen.
"Kullakin sormuksella on kohtalon ennalta määräämä kantaja. Kukaan muu kuin kantajaksi määrätty tai sormusta tälle vievä ei voi ketjua avata. Ne eivät aukea väkivalloin, sillä ne on lumottu kestämään."
Ja Musta Itäläinen otti ja pujotti annetun sormuksen sormeensa. Samalla hän tunsi suuren, pakahduttavan tuskan, kauhun ja epätoivon. Ja hän tunsi kuinka hänen lihaansa työntyi terä, viiltävä ja tuskallinen. Ja hän tunsi, kuinka yksi elämä päättyi ja uusi alkoi. Ja hän huusi. Hän huusi niin, että kaikissa lähikylissä ihmiset joutuivat kauhun valtaan.
Ja samalla hän huomasi Sauronin vasemman käden etusormessa olevan sormuksen, ja siitä säteili voima, jota hän ei koskaan ollut edes osannut kuvitella. Ja sen Sormuksen Herra oli ylpein, Suurin ja arvokkain kuningas, hänen uusi Kuninkaansa ja Mustan Maailman hallitsija.
Mustan joka on suurin ja mahtavin maailman väreistä.
Hän vihasi elämää. Hän vihasi sitä, että eli edelleen ja vielä enemmän hän vihasi niitä, jotka yhä elivät...
...Kauan, kauan sitten, hän vihasi ja pelkäsi kuolemaa. Niin paljon hän sitä pelkäsi, että oli valmis tekemään mitä tahansa pidentääkseen omaa aikaansa. Hän etsi parannusta lääkkeistä ja loitsuista, turhaan.
Hän oli kuullut kaukana lännessä elävistä ihmisistä. Niistä, joilla oli Valarin siunaus ja joilla oli monin verroin pidempi ja rikkaampi elämä. Heihin ei tarttunut tauti, ei nälkä tai ennenaikainen kuolema. Hän vihasi ja kadehti heitä yli kaiken.
Mutta hänen Herransa antoi hänelle kuitenkin jotain toivoa. Heillä oli temppeli, salainen ja syvällä metsän siimeksessä. Siellä he palvoivat sitä, joka saattoi tuoda avun. Hänen herransa tiesi, että se oli lääke tähän tautiin...
...Maailma oli tehty kauan sitten. Se oli tehty pimeydestä. Ja pimeydestä kasvoi liekki, josta Eru loi Ardan ja teki sen olevaksi. Ja Ardan suurimmaksi hallitsijaksi hän nimesi sen, joka pystyi hallitsemaan pimeyden ja maailman kohtalot, Melkorin.
Melkorin ja hänen palvelijoidensa tukena on ollut ja on aina oleva kohtaloiden hallitseminen. Kuolemakin oli vain kohtalo, johon heikot tyytyivät, mutta vahvat eivät. Ja niin hän ja hänen herransa Khamul palvoivat Melkoria ja nimesivät hänet herrakseen.
Erään riitin aikana temppelissä Khamul kutsui todistajakseen Melkorin hengen ja hänen korkeimman palvelijansa, joka oli vieraillut kylässä jo aiemmin ja oli nytkin läsnä. Sillä vieraalla oli hänen sanojensa mukaan jotain, jolla tätä synkkää kohtaloa voi hallita.
"Kuolemaa ei ole." tuo mies, kalpea, viisas ja kaunokielinen, sanoi.
"Kuolema on vain ihmisille luotu näköharha. Herramme Melkor, joka kohtaloita hallitsee, päättää kuka lasketaan pimeyteen." Mies sanoi ja loi heihin pitkän silmäyksen punertavilla, viisailla silmillään.
"Minä taas päätän, kenellä ihmisistä on portin avain. Sillä minä olen Sauron, suurin Keski-Maan päällä asuvista."
"Korkea herra, anna meille avain. Me emme halua kuolla. Haluamme palvella Teitä ja tuntea Herramme Melkorin voiman lähellämme." sanoin Khâmul.
Ja sauron kaivoi viittansa kätköstä yhdeksän ketjusta roikkuvaa sormusta.
"Nämä ovat suuria sormuksia. Ja nämä saavat ne ihmiset, joille annan Portin Avaimet. Se, joka sormusta kantaa, ei kuole koskaan. Ja se joka tätä kantaa tuntee myös Melkorin voiman minun kauttani."
Ja Sauron otti yhden sormuksen ketjustaan ja antoi sen hänelle, ja samalla hän sanoi.
"Nimeän sinut Mustaksi, joka on väreistä mahtavin. Ole siis Musta Itäläinen, asuinpaikkasi mukaan. Ota sormus ja palvele minua ja herraamme Melkoria. Ole suuri, ole kuolematon!"
Ja Khamulille sormuksia antaessaan hän sanoi:
"Näitä sormuksia ei ole vielä tarkoitus laittaa sormeen. Tiedät kyllä milloin on sen aika. Sinun tehtäväsi on antaa nämä eteenpäin suurille ihmisille mahdollisimman pian ja yksi niistä on sinun. Vasta kun aika on, voit ottaa sen ketjusta ja pujottaa sormeesi."
Khamul otti ketjut ja Sauron lukitsi ne hänen kaulalleen.
"Kullakin sormuksella on kohtalon ennalta määräämä kantaja. Kukaan muu kuin kantajaksi määrätty tai sormusta tälle vievä ei voi ketjua avata. Ne eivät aukea väkivalloin, sillä ne on lumottu kestämään."
Ja Musta Itäläinen otti ja pujotti annetun sormuksen sormeensa. Samalla hän tunsi suuren, pakahduttavan tuskan, kauhun ja epätoivon. Ja hän tunsi kuinka hänen lihaansa työntyi terä, viiltävä ja tuskallinen. Ja hän tunsi, kuinka yksi elämä päättyi ja uusi alkoi. Ja hän huusi. Hän huusi niin, että kaikissa lähikylissä ihmiset joutuivat kauhun valtaan.
Ja samalla hän huomasi Sauronin vasemman käden etusormessa olevan sormuksen, ja siitä säteili voima, jota hän ei koskaan ollut edes osannut kuvitella. Ja sen Sormuksen Herra oli ylpein, Suurin ja arvokkain kuningas, hänen uusi Kuninkaansa ja Mustan Maailman hallitsija.
Mustan joka on suurin ja mahtavin maailman väreistä.
