Nuotio-projekti 2: "Hiljaisuus" ( 12.7. asti)

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
No aloitetaanpa sitten. Eli teemana on "Hiljaisuus", josta kirjoitetaan korkeintaan 1000-sanainen (mutta saa olla toki huomattavasti lyhyempikin) teksti: runoa tai proosaa, faktaa tai fiktiota valinnan mukaan (eikä sitä sanojen lukumäärää kukaan laske, jos nyt sattuisi jollakulla olemaan asiaa enemmänkin kuin tuhannen sanan verran).

Aikaa on siis kuukausi eli heinäkuun 12. päivään saakka. Tekstejä (ja kommentteja saapuneisiin) voi lähettää tähän topiikkiin vaikka heti. Tyst!
 
eräs kokemus hiljaisuudesta

”Millaista musiikkia sä kuuntelet?” yritän.
Tajuan heti virheeni, ja vastaatkin juuri niin kuin pelkäsin, ”Kaikenlaista oikeastaan”. Etkö sinä hyvä ihminen ymmärrä, että minä yritän luoda edes jonkinlaista keskustelua tähän painostavaan…

Mitä minä voin tehdä. Kyllä tämä minulle kävisi näinkin. Minä olen tyytyväinen hiljaisuuteen. Minä voin istua huoneessani tuntikausia tuijottamassa seinää. Minun päässäni ei ole koskaan hiljaista. Mutta sitä minä en aio kertoa sinulle. Sinulle minä haluan esitellä avointa ja seurallista minääni. Seurallista nimenomaan, jonka kanssa voi seurustella! Etkö sinä vain voisi tulla edes vähän vastaan.

Onko tämä nyt minun vikani. Onko olemassa jokin sääntö siitä kumman pitää keksiä keskustelun aiheet ensimmäisillä treffeillä? Minä en tiedä kun olen vähän kokematon tässä.

Oletko sinä muka tyytyväinen tähän ilmapiiriin? Sinä näytät hermostuneelta. Tuijotat vain tiukasti tietä. Tietysti se on ihan hyvä kun ajat, mutta vaatiiko se silti noin suurta keskittymistä. Minäkin kaipaisin jonkin asian johon keskittyä. Olisikohan kauhean epäkohteliasta jos alkaisin viilata kynsiäni?

Miten tämä matka kestää näin kauan. Kunpa radiosta tulisi jotakin parempaa musiikkia. En uskalla pyytää sinua vaihtamaan kanavaa, kai tämä on sitä ”kaikenlaista” josta pidät. Näytänkö minäkin noin hermostuneelta. Olen yrittänyt pitää käteni kurissa etten nypi paidan helmaa tai kaivele kynnenalustoja. En keksi enää lisää kysymyksiä. Olen käynyt läpi koulun, harrastukset ja sisarukset. Ystäväkirjassa seuraavaksi tulisi varmaan lempiruoka.

Tämä ei nyt oikein toimi. Minäkin tajuan sen. Tämä on kuitenkin vapaaehtoinen tilanne ja olettaisin että meidän molempien tulisi nauttia tästä edes vähän. Tai ehkä minä odotan liikoja. Enhän minä edes ole mitenkään ihastunut sinuun. Pitäisikö minun olla? Miten minä voisin kun en tiedä sinusta paljon muuta kuin että kuuntelet vähän kaikenlaista musiikkia. Minä päätän etten sano sitä yhtä lausetta sitten kun jätät minut kyydistä. Yritän keksiä jotain muuta kilttiä. Onhan minulla tässä vielä aikaa keksiä jotain, kun ei kerta tarvitse syventyä keskusteluun.

En tiedä, en haluaisi olla kuitenkaan liian tyly. Ei kai se sitten haittaa… Vaikka päätinkin etten valehtelisi.. Ja se tulee niin helposti, vaikken ole sitä itse kellekkään vielä sanonut, ja olen itse tuntenut itseni kauhean loukatuksi, kun se on minulle sanottu.

Silti, pakko tämä - on jotenkin rikkoa.

”Soitellaan”
 
Ficinpoikasen minä taas sain aikaiseksi.. :)
(Disclaimer: Halbarad ja Keski-Maa kuuluvat J.R.R. Tolkienille. A/N: Muutamaa lausetta tästä kirjoituksesta olen käyttänyt Halbaradista kertovassa pidemmässä ficissäni, kierrätän niitä pikkuisen. ^^)


Viimeinen hiljaisuus

Pohjoinen. Eriadorin metsät, sumuhuippuiset vuoret, puiden oksilla hypähtelevät oravat, vuorten yllä liitelevät kotkat. Luonnon hiiskumaton hiljaisuus, jonka rauhaa ei rikkonut kuin pensaslintujen piiskutus ja ketun käpälän alla katkeavan risun rasahdus.

Sitä kaikkea kaipasi Halbarad taistellessaan ystävänsä Aragornin rinnalla Anduinin varrella, kannatellen tämän jalokivillä ja mithrilillä kirjottua lippua korkealla miesten ja hevosten päiden yllä, Gondorin Valkean Puun ja tähtien hulmutessa tuulessa. Pohjoiseen hänen mielensä kaipasi, sen rauhaan ja hiljaisuuteen, luokse rakastettunsa joka häntä odotti tuulisten vaarojen kupeessa. Mutta hän tiesi kaipuunsa olevan turha.

Samooja oli Halbarad, ikänsä pohjoisen erämailla kulkenut, elämänsä antanut ystävälleen ja päällikölleen. Ei vain velvollisuudentunto ollut saanut häntä matkaamaan Sumuvuorille örkkejä metsästäen, suojaamaan Kontua vaaroilta lukemattomina pitkinä öinä, kulkemaan kiertolaisena pitkin metsämaita. Ei, sitäkin voimakkaampi oli kahden miehen välinen ystävyys. Ja sama ystävyys oli johdattanut hänet näille etelän maille, kaukaisen Minas Tirithin edustalla avautuville kentille. Etelän kunnailla oli hän nyt ensi kertaa elämässään, ja hän tiesi, että hänen polkunsa ei enää johdattaisi häntä pohjoisiin erämaihin.

Kuolevaisten kohtalona ei ollut ikuinen elämä. Hän oli valintansa tehnyt, vannonut seuraavansa Aragornia, ja sen hän tekisi. Kunniaan tai kuolemaan, hän oli sanonut matkaan lähtiessään. Jos matkan päässä odotti kuolema, olkoon niin. Ja seistessään Kuolleiden kulkuteillä Dwimorbergin tummassa varjossa oli hän ymmärtänyt lausumansa sanat enteellisiksi, aavistaneensa jo silloin häivähdyksen tulevasta.

Hänen kohtalonaan oli kaatua käsillä olevassa taistossa.

Taistossa, jossa nuolet ja keihäät lensivät, miekat iskivät, hevoset kiljuivat kuin haavoitetut naiset. Toiset karjuivat taisteluhuutojaan, toiset kipuaan, toiset lauloivat iskiessään miekoillaan tai kirveillään. Toiset rukoilivat armoa, toiset haastoivat vihollisen iskemään miekkansa rintaansa. Toinen pyysi toveriaan lopettamaan tuskansa, toinen rukoili ystäväänsä pelastamaan hänet.

Pelennorin Kentillä oli helvetti valloillaan.

Ja sen helvetin keskellä kaatui Halbarad Halcan poika, Westernessen kansan jälkeläinen, miekka selässään ja tuska sydämessään, pudoten hitaasti maahan, jossa hurme punersi kuin rubiinit hänen yllään hulmuavassa lipussa. Kuoleva kohotti kättään, jossa hän edelleen puristi kuninkaan lippua, tarjoten sitä sumentuvin silmin nuorelle toverilleen vierellään. ”Ota lippu, poika. Älkööt Elendilin tunnukset koskaan enää vaipuko maahan!” Samoojan sammuvassa, matalassa äänessä oli vielä pieni kajo siitä voimasta ja päättäväisyydestä, joka siinä oli hänen eläissään kaikunut.

Verivana purskahti ulos maassa makaavan miehen suupielestä ja valui alas hänen leualleen, syvänpunaisten pisaroiden tipahdellessa siitä hiljalleen ruohoiseen maahan. Sitten savunharmaat silmät sulkeutuivat, niiden valo sammui, ja pää valahti sivulle. Halbarad Halcan poika oli kuollut.

Taistelu raivosi edelleen Pelennorin Kentillä, mutta Halbarad Halcan poika ei enää ollut mukana. Hän makasi maassa taistelevien armeijoiden jaloissa, taistelun aaltoillessa hänen ylitseen.

Halbarad, pohjoisen samooja, ei enää milloinkaan palaisi pohjoisille maille. Hän ei enää koskaan näkisi niitä erämaita, joita hän oli koko ikänsä rakastanut. Hän ei enää koskaan kulkisi Vihertietä pohjoiseen syksyn kellanpunaisten lehtien putoillessa hänen polulleen, ei enää siemailisi olutta Pomppivan Ponin hämyssä, ei enää vartioisi yösydännä rajaseutujen asukkaiden rauhallista unta.

Hän ei enää koskaan katsoisi ajatuksissaan hongan latvassa istuvaa korppia kiiltävine höyhenpukuineen, ei enää sytyttäisi nuotiota Viimapään laelle merkkituleksi tovereilleen, ei enää kietoisi käsivarsiaan rakastamansa naisen ympärille. Hän ei enää koskaan näkisi tämän kietovan kulunutta tummanpunaista huiviaan kapeille harteilleen, ei palaavan lypsyltä maito sangon reunoja vasten loiskuen, ei näkisi auringon nousevan puidenlatvojen yläpuolelle luonnon kimmeltäessä sen varhaisessa valossa.

Ei. Halbarad Halcan poika oli kuollut.

Pohjoisen niittyjä ja metsiä rakastavalle miehelle oli sodan keskellä enää vain hiljaisuus.
 
Hiljainen sopimus välillämme

Kuinka hiljaisuus voikaan olla niin kaivattu ja .. vihattu !
Meidän hiljaisuutemme.
Se hiljaisuus jota me ajattelemme ja jota kaipaamme ja pelkäämme.

Hiljaisuus on ollut alusta asti se minkä vuoksi olemme yrittäneet ja kompuroineet eteenpäin.
Yhteinen hiljaisuus, jaettu hiljaisuus.

Kaikkien maailman äänien ja asioiden ja ihan kaiken keskellä, hiljaisuus meille.

Ei, ei meillä sitä ole eikä sitä ehkä koskaan edes tule, mutten silti voi antaa periksi ja sanoa kaiken olleen turhaa.
Ja niin kuitenkin hiljaisuudellani sanon, suorastaan huudan.
Sillä pelätyllä ja vihatulla hiljaisuudella.
Sillä hiljaisuudella huudan, vaikka enemmän kuin mitään muuta, etsin ja haluan sitä kaivattua hiljaisuutta .. meille.

Pelkoni ja epäluottamukseni voimiini, luo sen hiljaisuuden jolla sinun pelkosi toteutan ja sinut hiljaisuuteen hukutan.

Niin erilaista hiljaisuutta, nuo hiljaisuudet.
Erilaista ja kuitenkin samanlaista.
Ehkä siksi ettemme niitä toisistaan erottaisi.
Siksi että harhaantuisimme käyttämään niitä toistensa paikoilla ja luodaksemme pahaa hiljaisuutta, pahan välineeksi.
Miksi niin, siihen voin vastata vain hiljaisuudella, sillä en uskalla edes arvailla.

Kumpi sen hiljaisuuden sitten aina aloittaa ?
Silloin kun sen väliimme tuomme, luomme.
Kumpi on ensin hiljaa ?
Ja kumpi sitten siihen hiljaa vastaa .. olemalla hiljaa ?

Minä en ole pahasti hiljaa, ajattelen hiljaa, vaikka tiedän hiljaisuuden kasvaneen pahasta olosta ja hiljaisuudesta joka hiljaa on hiipinyt ylleni.
Sinä olit ensin hiljaa, kyllä minä sen huomasin, ajattelen.
Olit liian hiljaa, silloin kun toivoin sinun olevan vähemmän hiljaa kuin olitkaan.
Maksoin siis vain omalla hiljaisuudellani ja nyt me olemme molemmat hiljaa .. pahalla lailla hiljaa.

Me, jotka hiljaisuutta etsimme, välillemme, olemme nyt siis hiljaa ja se murtaa meidät molemmat .. huomaamattamme ja .. niin, hiljaa.

Haluan hiljaisuutta ja etsin sitä, haen joka puolelta meille hiljaisuutta ja tarvitsen sitä, sinun kanssasi !
Rakastavaa hiljaisuutta ja sitä hiljaisuutta joka meidät yhdistää.
Kaunista hiljaisuutta jonka varassa voi levätä.
Hiljaisuutta joka ei ääniä ja sanoja ja .. mitään kaipaa, se vain on ja ympäröi meidät.

Niimpä ..
on minun asiani rikkoa hiljaisuus, silloin kun sinä et sitä tee.
Sinä teet sen sitten kun minusta ei siihen ole.
Olkoon se hiljainen sopimuksemme !!
 
kala vedessä
huuto ilman vastausta
paineaaltoja
- - - -
alkava sade
pimentää taivaanrannan
riitelimmekö
 
Ylös