Ficinpoikasen minä taas sain aikaiseksi..
(Disclaimer: Halbarad ja Keski-Maa kuuluvat J.R.R. Tolkienille. A/N: Muutamaa lausetta tästä kirjoituksesta olen käyttänyt Halbaradista kertovassa pidemmässä ficissäni, kierrätän niitä pikkuisen. ^^)
Viimeinen hiljaisuus
Pohjoinen. Eriadorin metsät, sumuhuippuiset vuoret, puiden oksilla hypähtelevät oravat, vuorten yllä liitelevät kotkat. Luonnon hiiskumaton hiljaisuus, jonka rauhaa ei rikkonut kuin pensaslintujen piiskutus ja ketun käpälän alla katkeavan risun rasahdus.
Sitä kaikkea kaipasi Halbarad taistellessaan ystävänsä Aragornin rinnalla Anduinin varrella, kannatellen tämän jalokivillä ja mithrilillä kirjottua lippua korkealla miesten ja hevosten päiden yllä, Gondorin Valkean Puun ja tähtien hulmutessa tuulessa. Pohjoiseen hänen mielensä kaipasi, sen rauhaan ja hiljaisuuteen, luokse rakastettunsa joka häntä odotti tuulisten vaarojen kupeessa. Mutta hän tiesi kaipuunsa olevan turha.
Samooja oli Halbarad, ikänsä pohjoisen erämailla kulkenut, elämänsä antanut ystävälleen ja päällikölleen. Ei vain velvollisuudentunto ollut saanut häntä matkaamaan Sumuvuorille örkkejä metsästäen, suojaamaan Kontua vaaroilta lukemattomina pitkinä öinä, kulkemaan kiertolaisena pitkin metsämaita. Ei, sitäkin voimakkaampi oli kahden miehen välinen ystävyys. Ja sama ystävyys oli johdattanut hänet näille etelän maille, kaukaisen Minas Tirithin edustalla avautuville kentille. Etelän kunnailla oli hän nyt ensi kertaa elämässään, ja hän tiesi, että hänen polkunsa ei enää johdattaisi häntä pohjoisiin erämaihin.
Kuolevaisten kohtalona ei ollut ikuinen elämä. Hän oli valintansa tehnyt, vannonut seuraavansa Aragornia, ja sen hän tekisi. Kunniaan tai kuolemaan, hän oli sanonut matkaan lähtiessään. Jos matkan päässä odotti kuolema, olkoon niin. Ja seistessään Kuolleiden kulkuteillä Dwimorbergin tummassa varjossa oli hän ymmärtänyt lausumansa sanat enteellisiksi, aavistaneensa jo silloin häivähdyksen tulevasta.
Hänen kohtalonaan oli kaatua käsillä olevassa taistossa.
Taistossa, jossa nuolet ja keihäät lensivät, miekat iskivät, hevoset kiljuivat kuin haavoitetut naiset. Toiset karjuivat taisteluhuutojaan, toiset kipuaan, toiset lauloivat iskiessään miekoillaan tai kirveillään. Toiset rukoilivat armoa, toiset haastoivat vihollisen iskemään miekkansa rintaansa. Toinen pyysi toveriaan lopettamaan tuskansa, toinen rukoili ystäväänsä pelastamaan hänet.
Pelennorin Kentillä oli helvetti valloillaan.
Ja sen helvetin keskellä kaatui Halbarad Halcan poika, Westernessen kansan jälkeläinen, miekka selässään ja tuska sydämessään, pudoten hitaasti maahan, jossa hurme punersi kuin rubiinit hänen yllään hulmuavassa lipussa. Kuoleva kohotti kättään, jossa hän edelleen puristi kuninkaan lippua, tarjoten sitä sumentuvin silmin nuorelle toverilleen vierellään. ”Ota lippu, poika. Älkööt Elendilin tunnukset koskaan enää vaipuko maahan!” Samoojan sammuvassa, matalassa äänessä oli vielä pieni kajo siitä voimasta ja päättäväisyydestä, joka siinä oli hänen eläissään kaikunut.
Verivana purskahti ulos maassa makaavan miehen suupielestä ja valui alas hänen leualleen, syvänpunaisten pisaroiden tipahdellessa siitä hiljalleen ruohoiseen maahan. Sitten savunharmaat silmät sulkeutuivat, niiden valo sammui, ja pää valahti sivulle. Halbarad Halcan poika oli kuollut.
Taistelu raivosi edelleen Pelennorin Kentillä, mutta Halbarad Halcan poika ei enää ollut mukana. Hän makasi maassa taistelevien armeijoiden jaloissa, taistelun aaltoillessa hänen ylitseen.
Halbarad, pohjoisen samooja, ei enää milloinkaan palaisi pohjoisille maille. Hän ei enää koskaan näkisi niitä erämaita, joita hän oli koko ikänsä rakastanut. Hän ei enää koskaan kulkisi Vihertietä pohjoiseen syksyn kellanpunaisten lehtien putoillessa hänen polulleen, ei enää siemailisi olutta Pomppivan Ponin hämyssä, ei enää vartioisi yösydännä rajaseutujen asukkaiden rauhallista unta.
Hän ei enää koskaan katsoisi ajatuksissaan hongan latvassa istuvaa korppia kiiltävine höyhenpukuineen, ei enää sytyttäisi nuotiota Viimapään laelle merkkituleksi tovereilleen, ei enää kietoisi käsivarsiaan rakastamansa naisen ympärille. Hän ei enää koskaan näkisi tämän kietovan kulunutta tummanpunaista huiviaan kapeille harteilleen, ei palaavan lypsyltä maito sangon reunoja vasten loiskuen, ei näkisi auringon nousevan puidenlatvojen yläpuolelle luonnon kimmeltäessä sen varhaisessa valossa.
Ei. Halbarad Halcan poika oli kuollut.
Pohjoisen niittyjä ja metsiä rakastavalle miehelle oli sodan keskellä enää vain hiljaisuus.
