Olipa kerran... rotta (30")

Olkaapa hyvä, ensimmäinen Olipa kerran... -tarina. Muokkausaikaa puoli tuntia.

Olipa kerran rotta, joka kierteli keskiaikaisen kaupungin viemäreissä. Se ei tiennyt kaupungin nimeä eikä omaa nimeäänkään. Se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli syödä, välttää kuolemaa erilaisissa muodoissa, syödä, lisääntyä ja erityisesti syödä. Syötävää se oli nytkin etsimässä markkinapaikan alla kulkevassa pääviemärin pienessä sivuhaarassa kun se kuuli yltään kaksikoipisten maailmasta möreää, suuriäänistä vikinää ja koipien tallontaa katukiviä vasten. Sitten viemäriaukosta putosi jokin esine niljakkaan putken pohjalle kellumaan. Se hehkui hämärässä outoa valoa kun rotta kipitti sen kiinni jäteveden hitaassa virrassa. Esine oli pitkä ja ohut sauva ja kun rotta tarrasi siihen kiinni hampaillaan, tapahtui kummia...

Rotta tunsi savun pesiytyvän lihaksiinsa ja kudoksiinsa. Hetken se tärisi kuin horkassa, sen silmät sumenivat ja kuono väpätti hullun lailla. Toinnuttuaan rotta tunsi jonkun pistävän ilkeästi selkäänsä ja tarttui siihen kädellään.

Ei kun hetkinen.

Kädellään? Kyllä, kädellään.

Rotasta oli tullut ihminen. Se vingahti surkeasti, varsin tyytymättömänä olomuotoonsa, ja tutkia tihrusti selkäänsä pistänyttä esinettä. Se oli tosiaan pieni sauva, jossa sädehtivät pienet neonvihreät kirjaimet.

Batteries are empty, ne julistivat.

"Mitä hittoa?" ajatteli rot... siis ihminen. Se.. no, hän, nousi haparoiden seisomaan pitäen samalla silmänsä kiinni sauvassa. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, ja hän horjahti miltei heti, ja ravisteli jalkojaan. Tämä tietysti johti kaatumiseen, ja hän havaitsi, että oli aivan eri asia olla ihminen viemärissä kuin rotta viemärissä. Haju tunkeutui sieraimiin suorastaan ällöttävänä, eikä näillä säälittävillä silmilläkään nähnyt oikein minnekään.

Ja sauvassa hehkui jotakin. Hänellä ei tietenkään voinut olla pienintäkään havaintoa siitä, mitä Batteries are empty -teksti tarkoitti, eihän hänellä voinut olla, sillä kukapa viemärirotalle olisi yleensäkään kertonut, että kirjoitustakin oli olemassa. Hän kohotti kättään, jossa piteli sauvaa ja yritti samalla nousta uudelleen ylös. Nyt hän teki sen hitaammin ja huolellisemmin. Ja löi päänsä kipeästi kattoon.

Rotta ei tietenkään tiennyt moisesta mitään, mutta jostain hänen aivojensa syövereistä kumpusi sen suuntainen ajatus, ettei ihminen voisi syödä aivan samanlaista ruokaa kuin rotta. Rottana ollessa ehti tietysti kehittää ravinnonhankinnasta tietynlaisen taiteenlajin, mutta nyt hän oli isompi. Mikä tarkoitti enemmän ruoan tarvetta.

Hän siirsi jalan toisen eteen, olettaen että niin pääsisi liikkeelle. Ja pääsikin. Hetkeksi. Kaaduttuaan uudelleen ihmiseksi muuttunut rotta huomasi, että sauvan valot olivat alkaneet vilkkua. Hänen mieleensä juolahti, että se voisi olla vaarallista. Hän joutui pakokauhun valtaan.

Ihmisrotta yritti heittää sauvan pois kädestään, mutta hänen sormensa eivät suostuneet irrottamaan otettaan. Silloin alkoi sauvasta levitä hänen ruumiiseensa lempeän turruttava tunne, joka vähitellen pakotti hänen uuden ja oudon ruumiinsa rentoutumaan ja vaipumaan istuaalleen vasten viemärin karheata seinää. Sitten hän kuuli hiljaisen äänen, joka tuntui ensin sekoittuvan hänen omiin myllertäviin ajatuksiinsa ja vähitellen tyynnyttävän ne kuuntelemaan, ymmärtämään.

<i>Kuuntele!</i> ääni sanoi. <i>Kuuntele! Aikaa on vähän. Minä toimin enää hetkisen. Jokin meni matkalla vikaan, enkä ehdi opettaa sinulle kaikkea. Kuuntele! Sulje silmäsi ja kuuntele!</i>

Rottaihminen sulki silmänsä. Rauhallinen ääni jatkoi.

<i>Minä tulen kaukaa, ajan ja avaruuksien takaa. Pyydän apuasi. En tiedä, mikä olit aiemmin, mutta nyt sinut on muutettu hahmoon, joka auttaa sinua tekemään suuria tekoja. Tärkeitä tekoja. Sinun on mentävä -</i>

Äkkiä ääni vaikeni ja Rottaihminen avasi silmänsä. Kauhu tuntui hiipivän takaisin, mutta se laantui kun ääni alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaammin ja möreämmin.

<i>-tuotava se Punaisen Tornin luokse seuraavan täydenkuun aikaan. Muista tämä. Kuninkaan talon karjapiha. Yksisilmäinen sotilas. Lohikäärmeen Silmä. Jos et onnistu, tähdet lävistävät taivaan ja polttavat kaiken maan. Varjot syövät - - - ylös - - - vaununajaja - - -</i>

Ääni vaikeni. Sammunut sauva kirposi Rottaihmisen kädestä ja upposi loiskahtaen viemärin syövereihin. Rottaihminen puisti päätään ja avasi silmänsä. Jostakin ylhäältä himmersi valoa. Viemärinaukko. Rottaihminen kohottautui pystyyn ja ojensi kätensä ulos aukosta. "Vaununajaja", hän huomasi ajattelevansa. "Minun on löydettävä vaununajaja. Hän auttaa. Hän tietää jotakin. Mutta mikä on Lohikäärmeen Silmä?"

Ulkoa kuului karkeata naurua ja juopunut ääni hoilasi:

<i>Paakari aikoi oksentaa ja pökkäsi päänsä pottaan.
Se kiljaisi kuitenkin kauhuissaan, kun tökkäsi naamansa rottaan.
Hiliveiveivei nenän siltä vei
se haiseva viemärirotta!</i>

Martinus ia Philippus, caxi Yliopilasta in Universitate Studiorum culjit cadulla ja lauloit hilpeän laulun nimelte <i>Opus Pistorum</i>. Cun he sait laulun loppun, ia röyhtaeisit cumpikin sanghen tytyueisiene, nijn näci he sillojn ette wiemerin auckosta curkistit inehmisen pe ia näkyj kesi ioca pudhistit heile nyrckiense. Ia he culjt, ette teme pe puhui heille sanodhen: "Mite te riettat ilckiöt halwennatte nijn caunist eleinte? Te olette rijwatut sathanat! Mencke poies!"

Ia sitten teme pe catosit takaisin wiemerin auckon. Ia Martinus ia Philippus peliestyit swresti. He sanoit toisillen: "Menckeme heti kotijn ia rucoilcame ia elekemme sijwosti opiskellen Summa Theologia ia pudhistacame rwmime caickesta wijnan cawhistvksesta, amen."

<I>Mutta viemärissä tapahtui seuraavaa: rottaihminen vajosi polvilleen ja itki katkerasti, sillä hän oli vallan ymmällään maailman pahuudesta, joka hänet näin heitti vieraaseen ruumiiseen ja pakotti ryhtymään käsittämättömään tehtävään.

Hän kauhoi käsillään viemärin saastaista vettä löytääkseen kummallisen pään sisällä puhuvan sauvan, mutta ah ja voi! turhaa oli hänen yrityksensä. Niinpä hän alkoi ryömiä pitkin viemäriä, ryömi päivän, ryömi toisen, ryömi kohta kolmannenkin, kunnes viimein putosi jokeen (olipa pitkä viemäri, kerma kaikkiaan!) ja vähältä piti ettei hukkunut siihen paikkaan.

Mutta kaikeksi onneksi jokea pitkin seilasi tukki (jonka päällä istui outo mulkosilmäinen otus - se ei kuitenkaan tule mukaan tähän tarinaan, joten ei siitä sen enempää) ja siihen tukkiin rottaihminen tarttui. Kulki tuosta pitkin virtaa tukin päällä (otuksen häntä alati mulkoillessa ja välillä ilkeästi sihisten - mutta koska otus </i>ei<i> tule mukaan tähän tarinaan, ei siitä sen enempää) kunnes tarttui rantaan ja ryömi kuivalle - no, sanotaan melkein kuivalle - maalle. Makasi siinä, huohotti ja katseli taivasta. Alkoi sataa. Väliäkö tuolla, oli hän jo läpimärkä kuitenkin. Sairastui keuhkokuumeeseen. Väliäkö tuolla, sauvan säteily oli jo aiheuttanut hänelle parantumattoman maksasyövän.

No, tuli paikalle hyvä haltiatar, joka paransi keuhkokuumeen, zap, paransi syövän, zup, antoi hänelle vaatteet ja kurpitsavaunut, zädäm.

Vaan ei antanut hevosia, joten oli pakko jatkaa matkaa jalan. Käveli hän aikansa, kunnes pysähtyi, löi kädellä otsaansa: otsa alkoi punottaa, rottaihminen itsekseen pakista: "Voi autuas taivas, voi taivahan talikynttilät, voi kynttilän pätkä! Vaununajaja! Kurpitsavaunut! <b>Minä</b> olen vaununajaja! Mikä nyt neuvoksi? Ken auttaa vois mua poloa?</i>

Vaipui maahan raukkaparka. Murti mustoa haventa (mitä se sitten tarkoittaakaan, oli kuitenkin vihoissaan, yhtä kaikki) ja pureskeli kynsiänsä. Vaan silloin kääntyi onnensa. Tuli paikalle - - -

...sika. Kyllä vain, puhuva possu, joka oli pukeutunut (varsin naurettavaan) leveälieriseen olkihattuun, liian pitkään takkiin ja saappaisiin.
"Terve", sika sanoi. Rottaihminen nosti katseensa ja tuijotti suoraan sian naamaan.
"Mikä sinä olet?" hän kysyi.
"Ensi vuoden joulukinkku", totesi sika tyynesti. "Pitää ottaa ilo irti elämästä kun vielä on hengissä. En taida viitsiä kysyä että mikä sinä olet, kun selvästi olet ihminen, mutta mitä sinä siinä kyhjötät?"
Rottaihminen pudisti päätään hämmentyneenä sian puhetulvasta.
"Tuota... Minä sain, hmm, tehtävän. Jotakin sellaista. Enkä minä yhtään tiedä mitä minun pitäisi tehdä", hän lopetti surkeasti.
Sika napitti pienillä silmillään rottaihmistä, joka sen mielestä näytti kovin paljon vain ihmiseltä. Sitten se käänsi päätään. Oliko se häntä, jonka se näki silmänurkastaan? Se kääntyi takaisin. Mitään häntää ei näkynyt. Se röhkäisi pikkuisen, ajatellen, että sen pitäisi varmaan lukea jonkinlainen itsehoito-opas. Jos vain osaisi lukea...
Sitten se kokosi kaiken pirtsakkuutensa, joka kuului sen positiiviseen elämänasenteeseen. "Okei. Sitten siitä otetaan selvää."

Kun Rottaihminen kuuli sian
lausuvan "selvää", pian
vuodattui mieleensä rauhaa
paljon: "Ei enää pauhaa",
sanoi se, "päässäni urut,
voin kulkea torit ja turut,
jos kanssani käyt, oi possu,
siis tossun eteen nyt tossu,
me käännymme takaisin."
Vaikeni, jatkoi: "Kakaisin
siis suustani oivan neuvon,
annan nimeksesi Teuvon,
otan toverikseni sinut,
saat toveriksesi minut,
me yhdessä haemme kiesit
eli vaunut, ehkä tiesit
joutuvasi seikkailuun
väsyväsi meikkailuun
(vaikka olet naaras,
ja kinkkuna kuolemanvaaras)
kun puhuttelit tiellä
luottavaisella miellä
tapaamaasi ihmistä
joka pitänee pihvistä
ja saattaisi sinut syödä
tai teurastajalle myödä.
Vaan luottamus palkitaan,
haudat toiste kalkitaan,
Nyt jalokiven hakuun,
vasta jouluna kinkun makuun.
Me hoidamme kaksin
tehtävän, veitsin ja saksin
ratkomme arvoituksen
avaamme salaisen uksen
joka johtaa Punaiseen Torniin,
karjapihaankin korniin,
sillä olen Vaununajaja,
Rottaihminen, ja ja,
tuota suuri sankari,
en mikään hanslankari.

Laula siis kanssain,
kerran vielä, tunteella."

<i>Ja niin nuo kaksi, puhuva sika ja ihmiseksi muutettu rotta, kääntyivät takaisin kohti tiellä odottavia vaunuja (ilman hevosia ja hiiriä, suom. huom.) ja tehtävänsä täyttämistä. Päästyään vaunujen luokse ja niitä hetken tutkittuaan he huomasivat että hyvä haltijatar oli jättänyt penkille kirjeen.

Mutta valitettavasti se oli kirjoitettu tuntemattomilla riimukirjaimilla ja kaiken lisäksi raukeni tomuksi heti kun he sitä koskettivat. Mutta onneksi vaunujen penkillä oli myös kimmeltävä punainen jalokivi, aivan lohikäärmeen silmän näköinen. Juhhei, ajatteli rottaihminen. Huhhei, ajatteli sikapossu. Voi kun saisi vielä jostakin hevoset, tai edes muulit, ajattelivat kumpikin.

Ja siinä samassa he kuulivat pimenevässä illassa (en ole tainnut muistaa sanoa, että ihmisrotan hoilatessa oli ilta ehtinyt koittaa, tähdet kerinneet syttyä ja </i>kynttilät siellä kun syttyy!<i> - mikä minuunkin meni? </i>miksi meitä laiskoja laulattaa?<i> - niin, tuota, siis, kavioiden ääni läheni. Mutkasta tuli musta hevonen, ei poni vaan täysikokoinen hevonen; ja sen selässä istui - - -</i>

- - - mustaan haarniskaan sonnustautunut uhkaava hahmo, ihmistä suurempi (joten hevonen hikoili ankarasti taakkansa alla) ja niin kaikkea allegorista pahuutta uhkuva, että tienvarren pajukot osin kuihtuivat, osin mätänivät sitä mukaa kun se eteni kohti kärryjä. Ratsastajan korkean kypärän alla näkyivät hänen kasvonsa, joissa kiilui vain yksi keltainen liekkien reunustama silmä. Tuo silmä tähyili alinomaa ympärilleen kuin olisi yrittänyt lävistää illan syvenevät varjot. Mutta eteensä se ei huomannut katsoa, ja siksi ratsumies törmäsi päin kärryjä. (Vähänpä olisi sankareillamme ollut hyötyä hevosista, jotka kuitenkin olisivat osin kuihtuneet, osin mädäntyneet hirvittävän ratsumiehen kosketuksesta.)

Rottaihminen kiepsahti kärryjen taakse kauhusta kalpeaksi valahtaneena ja alkoi sopottaa: "Ota possu, syö pois. Älä vie minua. Olen vasta nuori ja vähän maailmaa nähnyt."

Ratsastaja oli romahtanut kärryjen päälle. Hänen hevosensa oli taittanut jalkansa ja niskansa. Possu oli kirmannut karkuun vinkuen kuin pistetty sika (vaikka sitä ei varsin kukaan ollut pistänyt) ja niin se välttyi kuulemasta rottaihmisen raukkamaista ruikutusta.

Ratsumiehen harhaileva silmä sattui osumaan pakenevaan sikaan, joka siinä paikassa käristyi ja kypsyi ja alkoi levittää herkullista joulukinkun tuoksua. Sylki herahti rottaihmisen kielelle ja hän maiskautti kuuluvasti. Ratsumies sen kuuli ja kurkisti kärryjen laidan yli.

"Haa!" sanoi ratsumies.

"Iik!" sanoi rottaihminen.

"Ha haa!" mylväisi ratsumies.

"Khh", päästi rottaihminen tukahtuneen äänen. "Anna armoa, nythän on joulu, vai kuinka? Hoo, miksi olet noin musta?"

"Mitä höperehdit, onneton?" tokaisee ratsumies. "Etkö tunne minua? Etkö tunne kalenteria? Miksi et kypsy, raakalainen?"

Ja silloin rottaihmiselle valkeni tilanteen koko kauheus - - -

- - -

- - - hän oli asettunut vaarallisen Yksisilmäisen sotilaan eteen! Mutta hetkinen, miksi rottaihminen ei kärventynyt, vaikka ratsumies katsoi häntä palavalla silmällään? Sitten hänelle valkeni, että se johtui hyvän haltijatteren riimukirjaimin kirjoittamassa kirjeessä olleesta loitsusta.

Ratsumies hämmentyi. "Mitä sinä oikein haluat minusta?" hän kysyi rottaihmiseltä.

Rottaihminen kuuli hämmästyksekseen itsensä sanovan: "Vie minut Kuninkaan talon karjapihaan, oi Yksisilmäinen sotilas."

"Mutta miksi minä sellaista tekisin?" ratsumies kysyi. "Onko sinulla rahaa?"

Rottaihminen otti esille Lohikäärmeen Silmän ja näytti sitä Yksisilmäiselle sotilaalle.

Ratsumies älähti jotain, joka hämmästyttävästi kuulosti tällaiselta: “Melkorin Melkor! Mistä se tuon on saanut?”

Rotta ei ollut kuulevinaankaan, vaan tiukkasi Ratsumieheltä: “No, tuleeko sitä kyytiä?” ja ällistyi rohkeudestaan uhitella synkeää hahmoa.

Ratsumies jatkoi sadatteluaan ja kyykistyi. “Hyppää selkään ja äkkiä sittenkin!” Hän näytti mutisevan vielä itsekseen: “Mutta minähän annoin sen kihlajaislahjaksi.. Miten se täällä nyt on?”

Rotta katsoi Ratsumiestä kuin kissa verikoiraa: “Oletko tosissasi?”

“NYT HETI kyytiin sieltä tai hukutan sinut viemäriin!” äyskäisi Ratsumies.

Eipä se pahempi kohtalo olisi, tuumi Rotta, joka jo ikävöi kotiin.

Hän hypähti kömpelösti hahmon selkään ja tunsi kylmien väreiden kulkevan paksun selkäkarvoituksensa alla. Tästä ei hyvää seuraa, ehti Rottaihminen ajatella, ennen kuin --