Päivän Tolkienlainaus

Nopealla googlauksella luopumista on yllättävän vähän käsitelty Taru Sormusten Herrasta teemana. Galadrielin luopuminen valtasormuksesta ja Arwenin luopuminen kuolemattomuudesta on mainittu, mutta Sam on liitetty kyllä moneen toiseen teemaan: ystävyys, epäitsekkyys, luonto ja kasvaminen muun muassa. Jos ei aivan uusi, niin vähemmän käsitelty näkökulma on tämä.

Päivän Tolkienlainaus lauantaina 19.10.2013

Tässäpä mielestäni yksi riipaisevimmista kohtauksista Tarussa. Ollaan Cirith Ungolin portailla, Frodo ja Sam ovat nukahtaneet vieretysten, Klonkku palaa retkiltään ja näkee uinuvat hobitit:

Klonkku katseli heitä. Sen laihoilla nälkäisillä kasvoilla käväisi outo ilme. Kiilto sammui sen silmistä, ja ne muuttuivat sameiksi, harmaiksi, vanhoiksi ja väsyneiksi. Näytti kuin tuska olisi kouristanut sitä ja se kääntyi pois, katsoi taakseen solaa kohti, ravisteli päätään, ikään kuin olisi käynyt sisäistä keskustelua. Sitten se palasi ja ojensi hitaasti vapisevan kätensä ja kosketti hyvin varovasti Frodon polvea – mutta kosketus oli melkein kuin hyväily. Jos nukkujat olisivat nähneet Klonkun, he olisivat sen katoavan hetken luulleet näkevänsä vanhan väsyneen hobitin, jonka yliaikaiset vuodet olivat köyristäneet ja kuljettaneet ohi ystävien ja sukulaisten, ohi nuoruuden niittyjen ja virtojen; vanhan nälkiintyneen säälittävän olennon.

Kuten tiedämme, Sam heräsi ja kysyi Klonkulta, oliko tämä ollut "hiiviskelemässäkö taas, vanha lurjus?" Silloin pahuus sai taas Klonkun valtaansa eikä enää päästänyt irti. Mutta entä jos? Jos Sam olisi tajunnut, miten järisyttävä hetki oli kyseessä? Jos Klonkku olisi saanut armon tuolla hetkellä? Jos se olisi luopunut tavoittelemasta Sormusta? Olisiko kaikki menetetty, kun ei olisi ollut Klonkkua uhrattavana Sammath Nauriin? Vai olisiko tuleen pudonnut Frodo? Vai olisiko käynyt vielä paremmin kaikkien kolmen osalta? Ja mitä meidän pitää ajatella Samista ja hänen valmiudestaan heti epäillä ja nujertaa Klonkkua? Sitä me vain mietiskeletään, klunk...


PS. Jos meidän on tarkoitus pitää Tarua Länsikairan Punaiseen kirjaan ynnä muihin kolmannelta ajalta säilyneisiin kertomuksiin perustuvana tekstinä, tämä kohtaus on tuosta traditiosta irrallaan. Kukaan ei nähnyt Klonkkua nukkuvien hobittien luona voidakseen merkitä kohtauksen muistiin. Kaikkitietävä kertoja astuu tässä ruoriin.

Oi, tuo on oikeasti todella kaunis kohtaus. Kauniin riipaiseva. Ja Sam menee pilaamaan hetken heräämällä kärttyisänä ja alati isäntäänsä puolustavana.

Päivän Tolkienlainaus sunnuntaina 20.10.2013

Tämä päivä vuonna 3018 ka. oli sangen dramaattinen ja kauheista tapahtumista rikas. Päivään liittyvistä varsinaisista repliikkisitaateista useat olisivat aika lyhyitä, kuten nämä, jotka kuvaavat päivän etenemistä ja joista huomattavan useissa sama asia sanotaan kahteen kertaan:

"Pakoon! Pakoon! Vihollinen on kintereillämme!"

"Eteenpäin! Ratsasta eteenpäin!"

"Eteenpäin! Eteenpäin!"

"Noro lim, noro lim, Asfaloth!"

"Menkää takaisin!"

"Tule takaisin! Tule takaisin!"

"Me viemme sinut Mordoriin!"

"Sormus! Sormus!"

Varsinainen sitaattini on kuitenkin tämä, luvun Pako kahlaamolle viimeinen lause:

Silloin Frodo tunsi putoavansa, ja pauhu ja sekasorto tuntui nousevan ja nielaisevan hänet vihollisten mukaan. Hän ei kuullut eikä nähnyt enää mitään.

Oletteko panneet merkille, miten usein Tolkienin sankarit menettävät tajuntansa, lähinnä "vajoavat pimeyteen" tjsp. Esimerkiksi Berenin ja Lúthienin toilailut (niistä kirjoitan vielä joskus parodian teidän vaivoiksenne) ovat yhtä pökräilyä. (Mitenkään haluamatta latistaa kohtauksen voimaa ja vaikuttavuutta, näin se vain on.)

Mainio huomio tuo pökräily! Vaikuttaa vähän sellaiselta patenttiratkaisulta päästä seuraavaan kohtaukseen kuten kotkat ovat patenttiratkaisu äärimmäisen kiperässä tilanteessa.

Eikö pyörtyily toisaalta ollut paljon nykyistä yleisempää entisinä aliravittuina ja huonosti lääkittyinä aikoina? Vai onko se vain ollut kautta aikain suosittu tehokeino? Näin äkkiseltään tulee mielen esim. Taikahuilu-ooppera, joka alkaa siitä, että lohikäärmeen kauhistuttama prinssi Tamino pyörtyy, ja sitten lohikäärmeen tappaneet Yön Kuningattaren kolme naista riitelevät keskenään, kenen pitää lähteä ilmoittamaan asiasta kuningattarelle ja kuka puolestaan saa jäädä hoivailemaan komeaa prinssiä.

Päivän Tolkienlainaus tiistaina 22.10.2013

Niille, jotka ovat pohtineet, mitä Tolkien mahtoi tuumia ydinaseista, tämä toteamus hänen 9.8.1945 pojalleen Christopherille lähettämästään kirjeestä:

Tämän päivän uutiset "atomipommista" ovat niin kauhistuttavia, että olen täysin pökerryksissä. Ajatella että mielipuoliset fyysikot ovat suostuneet tekemään tuollaista työtä sotatarkoituksessa: suunnitelleet kaikessa rauhassa maailman tuhoamista! Sellaiset välineet ihmisten käsissä aikana, jolloin heidän moraalinen ja älyllinen tasonsa laskee, on suurin piirtein yhtä hyödyllistä kuin se, että vankilan asukeille annettaisiin tuliaseet ja sanottaisiin että toivottavasti se "takaa rauhan". Mutta kaiketi siitä voi seurata yksi hyvä asia, mikäli kirjoitukset eivät ole liioittelua: Japanin pitäisi nyt antautua. No, Jumalan kämmenellä tässä ollaan. Mutta Hän ei katso hyvällä Baabelin rakentajia. (Kirje 102, Kirjeet s. 148-149.)

[Hiroshimaan oli pudotettu atomipommi kolme päivää aiemmin, 6.8.1945 ja Nagasakiin edellispäivänä 8.8.1945.]

Läväytän tähän jälleen pätkä Roverandomia (se kun sattuu olemaan tässä nenän edessä edellisistä lainauksista enkä jaksa lähteä etsimään muita kirjoja hyllystä ). Otan lainauksen vaihteeksi vaikka viitteistä.

Minulle jos kelle se nimi sopii
Usein koiran nimenä esiintyvällä englannin sanalla rover on kaksi päämerkitystä: 1)vaeltaja, harhailija ja 2) merirosvo.
Kuun Rover kehuu vaeltaneensa maita ja mantuja ja meren Rover kertoo olevansa merirosvon koira. Vrt. "Mikäs pikku ryöväri maillä täällä on? Olkoon tästä lähin Rover!" (s.69)

Click to expand...

Valitsin pätkän kahdesta syystä: 1) se sattui aukeamaan ensimmäiseksi kun avasin kirjan ja 2) Olen usein pohtinut nimen Rover merkitystä vaivautumatta kuitenkaan koskaan ottamaan siitä selvää.

Päivän Tolkienlainaus torstaina 24.10.2013

Pääsenpä kerrankin kommentoimaan (ylläolevaa) Tolkien-viestiä linkillä Poguesin biisiin YouTubessa.

* * *

Entä tämän päivän sitaatti? Lokakuun 24. päivälle on Tarussa Sormusten herrasta omistettu kokonainen luku, toisen kirjan ensimmäinen luku "Kohtaamisia". Siinä kerrotaan, miten Elrondin parantama Frodo herää Rivendellissä, juttelee Gandalfin kanssa, osallistuu juhlapäivällisille ja tapaa viimein Tulisalissa Bilbon. Frodo kuuntelee unensa läpi Bilbon laulua Eärendilista ja lähtee sitten vanhan hobitin kanssa pois juhlaväen joukosta juuri kun joku alkaa laulaa haltiakielellä Elberethin ylistystä (A Elbereth Gilthoniel...).

Frodo ja Bilbo juttelevat keskenään Bilbon huoneessa. Ennen kuin Sam tulee hakemaan isäntäänsä nukkumaan (seuraavana päivänä on sovittu pidettäväksi merkittävä neuvonpito) kertoja toteaa näin:

He eivät enää puhuneet kaukaisen Konnun pikku kuulumisista eivätkä heitä saartavista mustista varjoista ja vaaroista, he puhuivat kaikesta kauniista mitä he olivat yhdessä nähneet maailmassa, haltioista, tähdistä ja puista, ja kuinka vuoden hehkeys kääntyi metsissä syksyksi.

Tämä kuuluu jollakin tapaa joukkoon "kauniita lauseita Tarussa Sormusten herrasta". Ja siihenkin pujahtaa syksy...

Vielä Roverandom-sitaatista ja musiikista... Tämä ei nyt aivan yllä Leonard Nimoyn Bilbo Baggins -viisun sfääreihin, mutta mahtava musavideo kuitenkin:

http://www.youtube.com/watch?v=_NE0XSATIVI

Eilispäivälle olisi riittänyt sitaatti poikineen, toisen kirjan toinen luku "Elrondin neuvonpito" tapahtuu kokonaan 25. lokakuuta, joka jatkuu vielä luvun 3 "Sormus vaeltaa etelään" alussa muutaman sivun Hobittien neuvonpidon merkeissä. Vaan sitten siirrytään neuvonpidon jälkeiseen aikaan, jonka nopeasti vieriviä seikkailuttomia päiviä kuvataan näin:

Niin lipuivat päivät ja jokainen aamu oli kaunis ja kirkas ja jokainen ilta viileä ja kuulas.

Näinhän sitä voisi sanoa menneestä kesästä, lapsuutensa kesistä tai vaikka menneisyydestä ylipäätään, kun nykyhetki joskus tarraa kankkuun rautahampaillaan...

Olisihan se kaunista jos noin olisi omassakin olemisessa. Mutta sitä jossain kohtaa unohtaisi kauniiden ja kirkkaiden aamujen ja viileiden, kuulaiden iltojen merkityksen. Tosin kaipaisin tuota tunnetta sisäisesti. Olkoon ulkona millainen sää hyvänsä niin jos sisäisesti osaisi tuntea noin niin voisi olla vaan onnellinen.

Tasan ties miten monta vuotta sitten 28. lokakuuta Gandalf ja hänen helmoissaan roikkuvat pikku lumppurit saapuivat Pomppivaan poniin paluumatkaltaan etelän mailta. Paljonkin juteltiin majatalossa (olihan juttukumppanina jokseenkin puhelias isäntä V. Voivalvatti), mutta tuona päivänä lausahdelluista lausahduksista mieleeni on jostain syystä jäänyt erityisesti Voivalvatin kuvaus takaisin Briihin vaeltaneesta Bil-ponista (sen seikkailuista olisi varmaan syntynyt trilogia helpostikin, mutta kukapa pienen ponin juttuja jaksaisi kuunnella saatika muistiin merkitä).

Voivalvatti sanoo siis Bilistä näin: "Se oli takkuinen kuin vanha rakki ja laiha kuin henkari, mutta elossa se oli." Voin hyvin kuvitella silmissäni halki Eriadorin sinnitelleen otuksen. Kunnia sille!

Sitkeä pieni eläin. Selvisi ensin Imarteen huonosta hoidosta, lihoi metsätaipaleella ja joutui sitten isäntänsä hylkäämäksi keskelle susia ja villiä luontoa. Ja silti se pärjäsi ja osasi palata kotiin. Ihailtava olento.

Minä ainakin jaksaisin kuunnella pienen ponin juttuja! Ponithan on ihania, ja Bilillä varmaan tavallista jännempiä tarinoitakin matkastaan. Mitään muuta kauhean oleellista sanottavaa aiheesta ei minulla sitten olekaan.

Päivän Tolkienlainaus keskiviikkona 30.10.2013

Päivän sitaatti on poikkeuksellisesti peräisin Rayner Unwinin kynästä. Nimittäin tasan 77 vuotta sitten, 30. lokakuuta 1936, tuolloin 10-vuotias Allen & Unwinin johtajan Stanley Unwinin poika antoi isälleen raportin käsikirjoituksesta, jonka eräs oxfordilainen professori oli (ystäviensä ja entisten oppilaittensa ansiosta) toimittanut kustantamoon. Aiemminkin vastaavanlaisia raportteja isälleen kirjoittanut Rayner sai tavanomaisen palkkion, yhden shillingin. Isä-Stanley sai myöhemmin todeta lantin kannattavaksi sijoitukseksi. Näin Rayner kirjoitti:

Rayner 10 v. sanoi:

Raportti, :n "The Hobbit"

Bilbo Baggins oli hobitti, joka asui hobitinkolossaan eikä koskaan mennyt seikkailuihin, viimein Gandalf-velho ja hänen kääpiönsä suostuttelivat hänet menemään. Hänellä oli hyvin jännää kun hän taisteli hiisiä ja hukkia vastaan. viimein he pääsevät yksinäiselle vuorelle; Smaug, lohikäärme joka vartioi sitä, tapetaan ja kauhean hiisiä vastaan käydyn taistelun jälkeen hän palasi kotiin — rikkaana!

Karttojen ansiosta tämä kirja ei tarvitse mitään kuvitusta se on hyvä ja sen pitäisi vedota kaikkiin lapsiin viiden ja yhdeksän vuoden välillä.

Rayner Unwin

Click to expand...

Teksti Tolkien Libraryn artikkelista (2.7.2008). Siellä lisää aiheesta ja linkki Rayner Unwinin haastatteluun (video, New York Times, 2000):

http://www.tolkienlibrary.com/press/837-An-interview-with-Rayner-Unwin.php#sthash.edF8nWlP.dpuf

Tässä itse alkuperäinen raportti:

Sain tästä kirjeestä uuden näkökulman Hobittiin. Alun ja lopun välillä on sen verran tavaraa ja tarina on aina temmannut mukaansa, ja kaikista niistä seikkailuista on muodostunut minulle se tärkeä asia ja Bilbon rikastumisella ei ole ollut minulle juuri mitään väliä, että Bilbon aiempi matkailemattomuus, epämieltymys(?) seikkailuihin ja rikkaana Kontuun palaaminen on jäänyt vähälle huomiolle. Kirjeessä paistaa kuitenkin viittaus siihen suuntaan, että jos on jotain mikä tuntuu epämiellyttävältä aloittaa tai raskaalta saattaa loppuun, niin jos sen kuitenkin tekee, voi lopputulos olla niinkin palkitseva, että se vaiva kannatti.

Kirjojen kustantaminen on loppujen lopuksi hyvin pienestä kiinni. Tämä saa pohtimaan kuinka paljon mestariteoksia jää Kohtalottaren oikusta julkaisematta...

Päivän Tolkienlainaus perjantaina 1.11.2013

Aiemman sitaatin yhteydessä mietin sitä, mitä Klonkulle ja koko Sormuksen tehtävälle olisi tapahtunut, jos Sam ei olisi alkanut solvata sitä Cirith Ungolin portailla. Turha miettiä, Tolkien vastaa itse kysymykseen eräässä kirjeessään (Kirjeet, kirje 246 [syyskuu 1963], s. 414-415):

"Jos [Sam] olisi toiminut eri tavalla, mitä olisi tapahtunut? Mordoriin pääseminen ja matka Tuomiovuorelle olisivat mennet toisin, samoin kuin loppu. Huomio olisi luullakseni siirtynyt Klonkkuun, taisteluun Sormuksen sekä katumuksen ja uuden rakkauden välillä. Vaikka rakkaus olisi kasvanut päivä päivältä, se ei olisi voinut päihittää Sormusta. Luulenpa että Klonkku olisi pyrkinyt tyydyttämään molempia jollain omituisella, kierolla ja säälittävällä tavalla (joskaan ei välttämättä tietoisesti). Se olisi varmasti varastanut Sormuksen ennen loppua tai ottanut sen väkivalloin (kuten se varsinaisessa tarinassa tekee). Mutta saatuaan Sormuksen "haltuunsa" se olisi luultavasti uhrautunut Frodon puolesta ja syöksynyt vapaaehtoisesti tuliseen pätsiin."

Asiasta on enemmänkin pohdintaa ennen tätä kohtaa ja sen jälkeen. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirje tämä kirje 246. Siinähän pohditaan myös Frodon epäonnistumista, Frodon ja Bilbon siirtymistä Länteen, ja spekuloidaan mitä Frodo (ja Sauron sen jälkeen) olisi tehnyt, jos Klonkku ei olisi vienyt Sormusta mukanaan syvyyteen. Ja vielä maalaillaan dystopiaa, jossa Gandalfista olisi tullut Sormuksen herra...

“If more of us valued food and cheer and song above hoarded gold, it would be a merrier world.”

Näin sanoi siis Thorin Bilbolle juuri ennen kuolemaansa.