Perinneasut ja -tavat

Päätin perustaa tälle uuden topikin, koska perinneasut ja kansallispuvut eivät tuottaneet hakutuloksia.

Onko Kontulaisilla kansallispukuja, feresejä, muiden maiden perinteisiä asuja tms.? Itseltäni löytyy muinaissuomalainen kansanpuku, nimeltään Aino-puku, sekä japanilainen kimono. Vapaa-aikanani satunnaisesti ihailen kansallispukujamme taidokkaiden käsityöläisten blogeista. Olen myös alkanut haaveilla, etten menisikään naimisiin perinteisessä länsimaisessa valkoisessa hötössä, vaan kansanpuvussa tai ehkä jopa morsiuskimonossa. Tämän lisäksi päätin tarttua härkää sarvista ja lähteä kansallispuvun ompelukurssille yhdessä parhaan ystäväni kanssa, sillä puvun valmistus itse on pitkään ollut unelmani.

Kirjoitin ilonaihetopikissa löytyneestä puukosta. @Isilmírë lle ja @Pagba lle vastauksena kysymykseen, kuuluuko hevospäinen puukko Aino-pukuun, vastaus on varmaan ei. Hevospäinen puukko ei ole ehkä aidointa muotokieltä, mutta isotätini ostamassa yksilössä (Helmi Vuorelmalta) mukana tullut puukko oli juurikin Iisakki Järvenpää Oy:n tekemä, hevospäinen naisten 12 cm:n yleispuukko.
Oli myös mielenkiintoista, että Pagba mainitsi hevospäisten puukkojen olemassaolon keston. Iisakki Järvenpään sivuja tutkiessani sain vaikutelman, että juuri he ovat hevospäisen puukon kehittäneet, ja myöskin suunnitelleet sen kauhavalaista kansallispukua varten, kun puvusta tehtiin tutkimus jonka perusteella puvun malli ja värit päätettiin. Iisakki Järvenpää itse on syntynyt muistaakseni 1800-luvun puolivälissä, ja perinne on yrityksessä kulkenut vahvana sukupolvelta toiselle, vaikka harmillisesti perheyrityksen linja katkesi vuonna 2013.

Mitä tulee kansallispukujen pitämiseen, minusta tuntuu, että niitä tarvitaan kipeästi tällaisena aikana. Minua ahdistaa (hieman) että muodissa on niukka pukeutuminen, joka kerää paljon huomiota. Kansallispuvussa kun huomio ei suinkaan tule kankaan vähyydestä, vaan voi saada huomiota hyvin peittävästi pukeutumalla. (Ja EN syytä minishortsien käyttäjiä enkä mitään tai ketään muutakaan. Saatte rauhassa pukeutua miten haluatte lähinnä ahdistaa omallakin kohdalla ajoittain tuntuva paine pukeutua jotenkin tietyllä tavalla näyttääkseen trendikkäältä ja rohkealta. ) Minusta on kertakaikkiaan upeaa, miten joka kerta kansallispukua pukiessani pääni kohoaa ja selkä suoristuu, ja jotenkin luulen, että olisi upeaa että kaikki itsestään epävarmat nuoret naiset saisivat pukea käädyt kaulaan ja laittaa puukon vyölle. Pukua pukiessa on tietoisempi kaukaisista esi-isistään, ja ajattelen useasti sen ajan elämäntapoja. Minulle kansallispukujen symboliikka on hyvin vahvaa: esimerkiksi Aino-puvussa nuoren naisen päähine, punainen päänauha ja siinä olevat hopeaniitit puhuvat naisen ajattelun terävyydestä ja lausuttujen ajatuksien voimallisuudesta. Teräviä ajatuksia on siis syytä käyttää varoen. Puku on emännän juhlapuku, jossa yhdistyvät käytännöllisyys ja juhlavuus. Naisen herkkyys ja pikkutarkkuus asioille ilmenee pienenpienissä yksityiskohdissa puvun suunnittelussa. Puku on luonnonkuitua, puuvillaa ja villaa, eli se on lämmin talvella, mutta hengittää yllättävän hyvin kesällä. Siinä on mukava ja helppo liikkua, vaikka ensinäkemältä puvun hienous säikäyttääkin. Se on tehty käyttöä varten. Minusta suorastaan tuntuu, että pukua pukiessa puen samalla ylle terävät ja satuttavat ajatukset, vastuullisuuden niistä ja niiden esittämisestä, ja herkkyyden toisille ihmisille ja heidän tunteilleen, ikäänkuin olisin jokin muinainen sydämen vartija. Mikään muu puku ei tee minua yhtä ylpeäksi naiseudestani ja pienestä Etelä-Pohjalaisesta emännyydestäni. Olen löytänyt puvulle myös muita mielikuvia, joista osa on jopa hengellisiä.

Syksyn pukukurssista tulee varmasti mielenkiintoinen. En ole vielä päättänyt, minkä puvun haluan tehdä, mutta todennäköisesti se liittyy äidin puolen sukujuuriin. Isän suku on tullut idästä, jotkut jopa Viipurista, joten sieltäkin voisi jonkun puvun ottaa malliksi. Ja tarvitsen tykkimyssyn! Luulin, että päänauhan käyttö lopetetaan sivilisäädyn muuttuessa, mutta kuulin hiljattain, että raja meneekin rippikoulun käymisessä. Neidot 15-vuotiaasta ylöspäin pukeutuvatkin jo tykkimyssyyn. Saa siis nähdä, muuttuuko kokonaisen kansallispuvun tekeminen syksyllä vain tykkimyssyn tekemiseksi, mutta ei se liiemmin haittaa, jos niin käykin. Jostain pitää aloittaa.

Ei ole Sortavalan pukua, joka olisi kai se 'oma'. Sen kerran kun sain koettaa jotain muuta pukua, totesin sen aivan tolkuttoman kuumaksi ja sopivan lähinnä syys- ja kevätkäyttöön. Ihmettelen mistä Sortavalan puvun hattumalli on tullut sinne.

Kansallispuvut.fi tarjoaa hyvän informaation myös Sortavalan alueen miesten kansallispuvusta. Itsehän asun osia ei keksitä, vaan niille on pitänyt löytyä jostakin esikuva. Näyttäisi siltä, että lierihattu ei ole puvun ainoa päähinevaihtoehto, vaan päähän käy myös kairalakki, joka on tehty 4-6 kiilamaisesta osasta. Lierihattu on sivuston mukaan karjalaista perua.

Ottaen huomioon, että Aino-puku on nykynäkökulmasta pikemminkin fantasiapuku kuin muinaispuku (ts. se perustuu kuvitelmaan siitä, millaisia muinaispuvut olisivat ehkä voineet olla, eikä tutkimustietoon aiheesta), siihen voinee aika vapaasti lisätä itse kivoiksi katsomiaan asusteita.

Itselläni on Tuuterin puku, joka sekin on vähän fantasialinjaa, koska toisin kuin sen korjattu versio Tuutarin puku Tuuteri ei ole uskollinen Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvalle mallipuvulleen. Puku oli alun perin äitini hääpuku, ja hänelle (samoin kuin minulle) se on nyökkäys inkeriläisille juurillemme. Perfektionistina minua tosin hieman sieppaa se, että tarkasti ottaen kyse on nimenomaan äyrämöistytön puvusta, kun taas me olemme todennäköisesti savakkotaustaisia. Minkäänlaista virallista savakkopukua ei kuitenkaan ole olemassa, joten näillä mennään.

Tuuteri/Tuutari on myös suomalaisista kansallispuvuista ainoa, johon ei kuulu erillistä vaimon päähinettä. Niinpä minäkin, 19 vuotta aviossa ollut kahden lapsen äiti, joudun kansallispukuillessani juoksentelemaan naimattoman neidon säppäli päässäni. Kansallispukuneuvostolle lähettämäni kysymys siitä, voisinko vain itse kehittää itäsuomalaisen suurhunnun pukuni asusteeksi, kohtasi kauhistuneen vastalauseen. Kuulemma siitä seuraisi se, että ihmiset alkaisivat luulla hunnun olevan virallinen Tuuterin päähinevaihtoehto, ja sitten neuvostolla olisi hirveä työ valistaa ihmisiä asioiden todellisesta laidasta ja saada kaikki tuuteristit taas lopettamaan hunnun käyttö.

Virallinen kansallispukuilu on kyllä ihan omanlaisensa fundamentalismin muoto

Aino-puku on fantasiaa, mutta se pohjautuu ainakin osittain karjalaisista viikinkiajan/ristiretkiajan kalmistoista löytyneisiin esimerkkeihin, joten on kieltämättä vähän omituista jos sen mukaan oli laitettu hevosenpäällä varustettu pohjalaispuukko. Törmäsin nettisivuun missä oli mielenkiintoista juttua kyseisestä pukumallista ja siinä puukko näytti ihan erilaiselta: https://kansallispuvussa.com/aino-puku/

Etelä-Karjalassa asuvana historiaharrastajana olen tosi kiinnostunut alueen muinaisuudesta ja tiedän että rajan taakse jääneeltä Käkisalmen alueelta löytyi tosi hienoja puukkoja, missä oli tupetkin pinnoitettu koristeellisilla pronssilevyillä. Parhaissa myös kahvatkin olivat nauhapunoskuvioilla koristeltua pronssia. https://i.pinimg.com/originals/ca/8b/57/ca8b575054718450a1ee84dd07e62b33.jpg Joku tuon tyyppinen puukko sopisi varmasti hyvin myös Aino-pukuunkin.

Ainakin Kalevala korulta saa muinaispukuihin tarkoitettuja korupuukkoja, mutta lienevät aika kalliita. https://www.kalevalakoru.fi/fi/verkkokauppa/muut-1/muinaispukukorut

Keskiaikatapahtumissa naisilla näkee usein myös kaikenlaisia pieniä emännänveitsiä roikkumassa jossakin päin pukua.

Sain juuri vastauksen Iisakki Järvenpää Oy:lta koskien Ainopuukkoa.

"Hei

Meillä on tehty Ainopuukkoa, se on todella pieni galaliittikahvainen puukko. Nyt se ei ole meillä tuotannossa mutta sen osia löytyy kyllä.

Me emme ole muinaispukujen asiantuntijoita, joten emme osaa varmasti sanoa millainen se pitäisi olla ja se kun on hyvinkin herkkä ala yksityiskohtienkin osalta niin tarvisimme tarkempia tietoja millainen tehdään eli väri, helat ja ennen kaikkea millainen tuppi siinä pitäisi olla.

Eli jos saamme tarkat tiedot ja mielellään kuvan niin sitten voimme miettiä sille hinnan ja valmistaakin sellaisen. Galaliittia on monen väristä ja meillä on sitä aika hyvin 70-80 vuotiasta varastoa edelleen."

Eli hevosenpäinen puukko ei siis ole oikea, kuten arvelinkin. Muistaakseni olen nähnyt vihreäkahvaisen puukon Aino-puvun yhteydessä. Seuraavaksi sitten etsimään kansallispukuasiantuntijaa, jolla olisi hyväkuntoinen puukko. Sitä minä vain ihmettelen, että miksi Helmi Vuorelma Suomen jokseenkin virallisena kansallispukumyyjänä on aikoinaan laittanut pakettiin sinne epäsuotuisamman vaihtoehdon. Se on toki voinut tulla huomattavasti huokeammaksi kuin ulkomuodoltaan hyvin pikkutarkan puukon tilaustyö.

Aino-puku on muutenkin elänyt ajan myötä. Googlettelemalla siitä löytää hyvinkin erilaisia versioita, ja uudemmissa esim. alkuperäinen esiliina on yleensä jätetty pois. Silloinkin kun esiliinaa vielä käytettiin, moni puvuntekijä oikoi mielellään ja ompeli essuun pieniä metallinpaloja suuritöisten pronssispiraalien sijaan. Aino-puku ei siis perustu mihinkään viralliseen mallipukuun eikä käsittääkseni ole fantasialuonteensa takia enää myynnissäkään alan liikkeissä. Siksi väittäisin, että kyseistä pukua voi aika vapaasti muunnella oman mielen mukaan.

Muoks. Lehtosalo-Hilanderin kirjassa Ancient Finnish Costumes on vajaan sivun mittainen selostus Aino-puvun historiasta alkaen Schvindtin yrityksestä rekonstruoida oikea muinaispuku ja päättyen sen nuorimpiin versioihin, joita oli erilaisilla poistoilla ja lisäyksillä muunneltu niin, että kirjoittajakin kutsuu niitä nimenomaan fantasiapuvuiksi.

Minulla on äitini tekemä punapohjainen feresi sekä perintönä tullut äidin oma tummapohjainen feresi. Molemmat on tehty ompelukoneaikana.

Omistamani Pajarittaren puku kuuluu enemmän fantasiagenreen, vaikka siinä tiettävästi onkin historiapohjaa. Siinä on pitkä päällyspuku ja venäläistyyppinen päähine. Minulla on ollut päähine ja vyö työn alla aika pitkään... päähine pitäisi koristella helmillä tms. Päällyspuku on sen tapainen kuin tässä maalauksessa Pajaritar Morozovalla. Ja päähine suunnilleen tällainen. Kankailla ja koristenauhoilla ei ole kyllä mitään tekoa historian kanssa...

Voisikohan tässä yhteydessä mainita myös mummoni käsin tekemän marttapuvun ? Se on tehty mielestäni 1930-luvulla. Mummoni on ollut niin pieni ja hoikka, ettei ole toivoakaan puvun mahtumisesta nykyaikuiselle. Tai ainakaan minulle...

Isilmírë sanoi:

Aino-puku ei siis perustu mihinkään viralliseen mallipukuun eikä käsittääkseni ole fantasialuonteensa takia enää myynnissäkään alan liikkeissä.

Click to expand...

Voi surku, vaikka Aino-puku on toki komea ja kansallispukuun rinnastettava asu käytössä. Vielä muutama vuosi sitten vallalla oleva käsitys oli, että se olisi tehty juurikin viikinkien hautalöytöjen perusteella. Se oli myös suomalaisissa muinaispuvuissa vielä pari vuotta sitten, mutta ei tosiaan enää tunnu löytyvän mistään. Vuorelmakaan ei enää myy sitä. Sekin on sääli, sillä viimeaikoina kansallispuvun käyttäjät ovat olleet huolissaan kansallispukukulttuuria näivettävästä fundamentaalisuudesta. Sen takia on esimerkiksi "tuunaa mun perinne"-kampanja, joka rohkeasti kehottaa käyttämään vaikka yksittäisiä kansallispukujen osia muiden juhlavaatteiden kanssa. Sisäinen puristini kuitenkin huutaa tuskasta Mutta se olisikin vain hyvä syy keskittyä myös muihin, tarkistettuihin pukuihin, tai tehdä vaikka itse muinaispuku. Aion joka tapauksessa yrittää etsiä tuon kuvaillun mukaisen puukon kuvan ja mittasuhteet, sillä olisi upeaa saada puvusta kuitenkin kokonainen. Puukko toki saattaa maksaa, mutta kyllä se on sen arvoista.

Mitä mieltä olette muiden maiden perinneasujen käyttämisestä? Aloitusviestissä mainitsinkin kimonon, jonka olen ostanut Helsingistä Tokyokanista pari vuotta sitten. Mukana tuli tabisukat ja zorikengät. Obia minulla ei ole, mutta olen aina tarvittaessa saanut kaveriltani sellaisen lainaan. Hiljattain pukeuduin kimonoon koulun päättäjäisiä varten, ja tarkistin obin sidonnan japanilaiselta orkesterikaveriltani. Japanilaisissa puvuissa vaikeinta on ehkä niiden oikeaoppinen pukeminen, ja siinä missä hyvin säilytetty suomalainen perinnepuku ei kauheasti silitystä tarvitse, kimonolle täytyy näyttää silitysrautaa ennen pukemista ja pukemisen aikana sitä pitää jatkuvasti käsin suoristaa. Japanilaisia pukuja pidän, koska ne ovat kauniita ja kankaat monesti kukka-aiheisia ja värikkäitä. Japanissa menee joku häilyvä ikäraja kirkkaiden värien, erityisesti kirkkaanpunaisen käyttämisessä, ja minulla sattuu olemaan juuri pohjaväriltään kirkkaanpunainen kimono. Ajatuksissa olisi päästä käymään joskus Japanissa ja tuoda sieltä mukanaan paitsi kimono, myös sen "aluskerrastot."

Kimono eroaa suomalaisesta kansallispuvusta siinä, että se on edelleen elävää perinnettä. Vaikka yhä harvempi japanilainen pukeutuu kimonoon, kimonomuoti on kuitenkin olemassa oleva asia ja se muuttuu jatkuvasti, olkoonkin, että yleensä hyvin hienovaraisilla tavoilla.

Kimonokulttuurissakin on toki tiukat puristinsa ja toisaalta radikaalinsa, jotka haluaisivat vapauttaa perinnevaateensa nykyisestä samuraiden pukeutumistapaan pohjautuvasta äärimmäisestä tiukkapipoisuudesta ja antaa sen elää villiä elämää. Toisaalta jonkinlaiset kimonolähettiläät ovat yrittäneet tehdä kimonoa tunnetuksi ja käytetyksi ympäri maailmaa (kirjan The Book of Kimono kirjoittanut Yamanaka jopa väitti silmä kirkkaana, että maailmanrauha saavutetaan kun kaikki kansat alkavat pukeutua kimonoon).

Tykkään itse katsella kimonoita ja lukea niistä, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi opetella pukeutumaan sellaiseen. Ehkä jonain päivänä...

Muoks: Se pitää vielä mainita, että kimonohistoriassa erityisen kutkuttava vaihe mielestäni on edo-kaudella tapahtunut ylellisyyslakien säätäminen. Silloin kiellettiin kirkkaat värit, hieno shibori-solmuvärjäys, kultaukset, kauniit maalaukset ja upea brodeeraus muilta kuin samurailuokalta. Seurauksena kaupunkien porvaristo, johtohahmoinaan muodin eturintaman muodostaneet geishat, siirtyi kokonaan uuteen estetiikkaan, jota kutsuttiin nimellä iki. Sen kantavana ajatuksena oli äärimmäisen pelkistetty väri- ja kuviomaailma: tummia sävyjä, hillittyä raidoitusta. Näin pukeutuneet kaupunkilaiset katsoivat ylimielisen säälin vallassa mauttomilla riemunkirjavilla brokadeillaan komeilevia samurainaisia, joiden katsottiin olevan täysin vailla tyylitajua. Jos henkilö oli iki, hänen asussaan oli hehkuvia värejä ja upeita kuvioita vain päällyskimonon alle jäävissä kerroksissa, joista ne saattoivat silloin tällöin viekoitellen pilkahtaa.

Tuo kansallispukujen tiukkapipoisuus ja fundamentaalisuus on toisaalta ymmärrettävää, mutta se myös aikoinaan näivetti minun kiinnostukseni tehdä oma kansallispuku (se ja hinta). Kuulin pari vuotta sitten pohjoissaamen alkeiskurssilla saamelaiselta opettajalta, että vaikka pilailupuotien feikkisaamenpuvut ovatkin loukkaavia ja puvuista ollaan saamelaisten keskuudessa sillä tavalla tarkkoja, niin silti siellä näkee esimerkiksi Marimekko-kuosia puvuissa ja muita nykymuodin tuulahduksia.

Tietenkin lopulta on vaikea sanoa, missä se kansallispuvun raja menee, ja missä tilanteissa autenttisuutta vaaditaan. Minusta olisi todella hölmöä estää esimerkiksi meitä suomalaisia pitämästä Aino-pukua, vaikka se onkin melko epäautenttinen, koska selvästi puvulla on muutakin arvoa kuin se autenttisuus. Museot ja tiedeinstituutiot ovat eri asia, ja se autenttinen kannattaa olla olemassa ja määriteltynä, mutta tuskin yksikään museo menee rikki siitä, että joku pitää asua, johon on lisätty vähän omia.

Edit. Isilmírë ehti kirjoittaa tässä välissä. Tuo puvun kuuluminen elävälle kulttuurille tosiaan pätee myös saamenpukuihin.

Muinaispuvuista, kun on ollut puhetta niin Ravattulan Ristimäen puku on nyt tutkimuksen alla ja ennallistus valmistunee ensi vuonna. Edellinen muinaispukuennallistus on vuodelta 1994 ja nyt valmistuva sijoittuu rautakauden ja keskiajan välimaastoon omaten piirteitä molemmista.
Pari vuotta sitten valmistui Helena Honka-Hallilan ennallistus rautakauden miehen puvusta. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin kirjoista kannattaa lukea lisää muinaispuvuista.

Haaveena olisi joskus saaha tehtyä puku johonkin yksittäiseen hautaan pohjautuen. Se mikä tuo kyseinen hauta olisi ei ole vielä seljennyt, mutta kun kerkeisi joskus ne pystykangaspuut saamaan aikaiseksi.. Tai nyt ensalkuun edes jonkinlainen puku, jolla kehtaisi rautakausitapahtumiin mennä.

Lindëalda sanoi:

Voi surku, vaikka Aino-puku on toki komea ja kansallispukuun rinnastettava asu käytössä.

Click to expand...

Ainohan on "epävirallisuutensa" takia nimenomaan hyvä puku! Sen muunneltuihin muotoihin ja asusteisiin kohdistuvan puristisen narinan saa aina torjuttua kevyesti toteamalla, että puku perustuu muutenkin pitkälti mielikuvitukseen, joten on aika paradoksaalista syyttää ketään, joka käyttää mielikuvitustaan Ainoon pukeutuessaan.

Oma SCA-hahmoni ja sitä myöten seuran tapahtumissa käyttämäni asu oli viikinkiaikainen, tosin puvun kohdalla sana pitäisi kyllä laittaa vahvoihin lainsusmerkkeihin: se on ommeltu koneella ostokankaista, aluspuku on pellavaa eikä villaa, päällipuvun lautanauhat on ommeltu kankaan päälle eikä kudottu suoraan siihen kiinni, ne on tehty ihan naurettavan paksusta langasta koska sillä tavalla sain nopeammin kudottua tarvittavan määrän nauhaa, vyönauhana on pirtanauha eikä lautanauha (opettelin lautanauhat vasta kudottuani jo vyön) ja olkasoljet ovat länsisuomalaiset, mutta niihin ripustamani ketjulaite itäsuomalainen. Essua en koskaan saanut edes aikaiseksi, vaikka kankaan hankinkin ja aloin vääntää pronssispiraaleja. Into loppui kesken

Muoks: Lisään vielä, että kun parikymppisenä ajelin pääni kaljuksi, aloin käyttää huntua SCA-tapahtumissa. Sellaisena palveli vanha puuvillsinen vauvanlakana, jonka kiinnitin kansainvaellusaikaisella soljella. Mutta SCA:han onkin lyhenne sanoista Society for Creative Anachronism eli luovan epäaikaisuuden seura.

Olen joskus haaveillut omasta kansallispuvusta, mutta toistaiseksi saan tarvittaessa lainaan äidin Ruoveden puvun. Ja ei niitä tarpeita kovin usein tule. Olen itse jäsenenä Kansallispuvut FB-ryhmässä ja siellä kyllä liputetaan ihan avoimesti sen puolesta, että kansallispukuihin liittyvä pönötys vähenisi. Nykysuositusten mukaanhan voi kansallispuvun osia käyttää muiden vaatteiden kanssa tai kansallispukua vaillinaisena, jos joku osa puuttuu. Sitä vastoin eri pukujen osien sekoittamista ei suositella. Muiden kulttuurien kansallispukujen lainamisessa olisin aika varovainen ainakin vähemmistöjen kohdalla, kun kulttuurinen omiminen..

Kulttuurinen omiminen on hieman vaikea aihe. Omalla kohdalla uskallan pitää kimonoa ja yukataa siksi, että minulla on useampi japanilainen kaveri, joiden mielestä asiassa ei ole dramatiikkaa. Ainoat omimista koskevat arvostelut ovat tulleet suomalaisilta, jotka eivät ole läheisimpiä ystäviäni, ja jotka loukkaantuvat "japanilaisten puolesta." Japanilaiset kaverini ovat sitä vastoin selittäneet, etteivät he näe siinä mitään pahaa — he ovat vain itse ylpeitä siitä, että heidän kulttuurinsa on niin hienoa, että joku haluaa tahollaan "elävöittää" sitä esimerkiksi pukeutumalla kimonoon. Minulla on myös kavereita, jotka ovat käyneet harjoittelussa jossakin Afrikan maassa, ja siellä joidenkin heimojen tapana on toivottaa uudet tulokkaat tervetulleeksi pukemalla heidät perinneasuihin ja maalaamalla kasvot. Eri kansoilla on siis erilaisia tapoja suhtautua näihin asioihin.
Siitä olen samaa mieltä, että vähemmistöjen pukuihin pukeutuessa on noudatettava varovaisuutta. Olen joskus miettinyt ristiriitaa niissä pienissä afrohiuksiin laitettavissa leteissä: niitä ei ehkä kannattaisi ottaa, mutta toisaalta kun lähtee Euroopasta itään Turkkiin päin, tehdään siellä turistibisnestä katukampaamoissa letittämällä hiuksiin pikkulettejä. Amerikassahan kulttuurisesta omimisesta suutahdettiin, koska todella rikkaat ja kuuluisat valkoihoiset naiset letittivät hiuksensa ottamatta tyylien juurista selvää. Monet afroamerikkalaiset ovat maininneet, että reaktio olisi voinut olla hyvinkin toisenlainen, jos kaikenmaailman kardashianit olisivat samoissa Instagram-päivityksissä puhuneet mustan väestön puolesta.

Katselin tuossa yhtenä päivänä uteliaisuuttani erilaisia kansallispukuja, ja mietin että Härmän pukuhan olisi hieno hatunnosto omille juurille. Pidän kovasti myös Keski-Suomen puvusta. Kaukainen haaveeni on, että voisin tehdä Tuukkalan muinaispuvun, mutta se on yksi kalleimmista puvuista, varsinkin Kalevala Korulta tilattavan koruston takia. Mutta haaveilla saa, ja ehkä vielä joku päivä on sen verran rahaa, että voi tuon puvun kokonaisuudessaan hankkia tai ommella. Sen lisäksi olen alkanut ihastua fereseihin ja niiden kanssa käytettäviin tuohikoreihin. Niidenkin tekoon on ilmeisesti jonkinlaiset raamit, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan yhtä tiukkapipoiset kuin perinteisissä kansallispuvuissa.

Kulttuurisen omiminen tarkoittaa käsittääkseni ensisijaisesti sitä, että valta-asemassa olevan kulttuurin edustaja käyttää vähemmistökulttuurin identiteetille tärkeitä kulttuuripiirteitä omaksi huvikseen ja/tai hyödykseen. Esimerkiksi rastat valkoihoisen päässä ovat - varsinkin USA:ssa - kulttuurista omimista, koska siellä mustat kokevat ne vahvasti oman identiteettinsä osaksi ja ovat niiden takia kärsineet ja kärsivät yhä vakavaa syrjintää. Kun sama kampaus, joka mustaihoisen päässä saa aikaan esimerkiksi halveksivan hylkäyksen työhaastattelussa, onkin valkoihoisen päässä tosi päheä ja trendikäs, ollaan ongelman ytimessä.

Samaan sarjaan kuuluu esim. sulkapäähineiden käyttö muotikuvissa, festarihattuina jne. Amerikan alkuperäiskansat ovat käyneet läpi kammottavan kansanmurhaan rinnastettavan kauden, ja edelleen heitä syrjitään, pahoinpidellään ja jopa tapetaan surutta. Kun sitten kaikkeen tähän kamaluuteen syypään kansanryhmän jäsenet omivat heidän pyhät päähineensä naamiasiasuihinsa tai hillittömiä rahasummia pyörittelevään muotibisnekseensä, josta ei hilkkuakaan heru alkuperäiskansoille, kyse on lievimmilläänkin totaalisesta itsekeskeisestä ymmärtämättömyydestä ja pahimmillaan ihan suorasta hyväksikäytöstä. Sama koskee saamenpukuja.

Kimono sen sijaan on mielestäni hiukan eri asia, vaikka siihenkin pukeutuessa on toki hyvä muistaa perustason kunnioitus toisen kulttuurin hyvin tunnistettavaa pukeutumistyyliä kohtaan. Japanilaiset eivät varsinaisesti ole olleet sorrettu vähemmistö missään (paitsi USA:ssa toisen maailmansodan aikaan, jolloin pelkkä etninen tausta riitti perusteeksi leirille sulkemiseen), ja kimonoa on käsittääkseni ihan virallisellakin tasolla markkinoitu maailmalle sillä idealla, että se on ehkä hienoin asu koskaan ja muidenkin kansojen kannattaisi ottaa oppia japanilaisten ylivertaisesta kulttuurista. Kimonoon pukeutunut suomalainen ei siis varsinaisesti polje kenekään oikeuksia vaan pikemminkin jäljittelee, jos nyt ei vähäisempänä olentona niin ainakin tasavertaisena, hyvin itsetietoisen ja omanarvontuntoisen kulttuurin perinteistä pukeutumistapaa.

Lyhyesti sanottuna näkisin kulttuurisen omimisen ydinkysymyksenä sen, mikä on lähdekulttuurin ja siitä ammentavan kulttuurin suhde, mihin tarkoitukseen ja millä asenteella kulttuuripiirteitä lainataan ja kuka siitä hyötyy, kuka puolestaan kärsii.

Haluan vielä täsmentää, että en kommentillani tarkoittanut, että kimono liittyisi kulttuuriseen omimiseen. Sehän ei tosiaan kai liity sorrettuihin vähemmistöihin. Tarkoitin vain sitä, että jos yleensä lainailee muista kulttuureista, niin on hyvä muistaa, että tämäkin näkökulma on olemassa ja ottaa selvää taustoista, jotta ei vahingossa aiheuta hämminkiä.

En @Ilma kuvitellutkaan, että olisit puhunut juuri kimonosta, mutta halusin itsekin selventää toisille, miksi uskallan sitä käyttää ja miksi koen sen olevan hyväksyttyä.
Ja @Isilmírë osui naulan kantaan siitä, mitä kulttuurisen omimisen ytimessä on. Itse en olisi osannut muotoilla sitä noin napakasti.

Tämä koko kulttuurisen omimisen käsite on musta aika jännä juttu. Ajatelkaapa vaikka jäätanssiparia Rahkamo-Kokko, jotka talviolympialaisissa 1992 tanssivat jäällä Säkkijärven polkkaa lapinpukuihin pukeutuneina. Ei puhettakaan että siitä olisi tullut joku skandaali, positiivista julkisuutta saivat siitä.

Ajat ovat toki muuttuneet. Ymmärrän hyvin, että alkuperäiskansat eivät nykypäivänä halua, että perinneasuja käytetään esim. kaupallisissa tarkoituksissa. Mä en kuitenkaan näe mitään syytä, miksi kuka tahansa ei voisi yksityishenkilönä käyttää ihan minkä tahansa kulttuurin vaatetta. Mun mielestä se on enemmänkin kunnianosoitus että joku haluaa pukeutua vaikka kimonoon/ponchoon/mihinnytvaan silloin kun se kuuluu ko. henkilön arkipukeutumiseen eikä ole mikään typerä vitsi. Nunnuka- yms. vitsit ovat mennyttä maailmaa eivätkä ne olleet mun mielestä hauskoja edes kasarilla.

Tähän topikkiin saisi totisesti ja mainion makoisasti tuoretta näkemystä parhaillaan käynnissä olevien Turun Keskiaikaisten markkinoiden (tai vielä parempaa: manner-Euroopan vastaavien tapahtumien) kävijöiltä.

Koska ainakin wanhan pääcaupuncimme mielenkiintoisin kesätärppi vaikuttaa tänä vuonna valitettavasti missaavan persoonani ja avasin yhtä kaikki täällä suuni, on minun tietenkin jälleentutustuttava nyt mm. HelMet-kirjaston puolella linnanherrojen asu- ja tapa-kirjallisuuteen ja otettava selvää, tuottaako se paljonkin julkaisukelpoista satoa näppäinsormien säilällä korjattavaksi — jolleivät sitten ajatukseni pyrkiydy harhailemaan ylenmääräisesti jopa kaikkein epämoderneimmilta tuoksuvien sivujen ulkopuolella (esimerkiksi linnantorninneitojen parissa).

Instagramia ja Facebook-yhteisöä seuraaville keskiaikafaneille tarjoutuu onneksi myös valokuva-aineistoa Turun markkinoilta analysoitavaksi. Yliopistonäkemyksillä sivistetyt, asioiden täsmämuistamiskykynsä säilyttäneet perfektionistit ovat epäilemättä etulyöntiasemassa sen selvittämiseen, pääsisikö aikakoneen avulla mestoille saapunut oman elämänsä K. Erickson todennäköisesti pitkällekin (inkvisition kinkyvälineistön eteen päätymisen sijaan) tuollaisia yllään.