Joinain päivinä ihmettelen omaa onnellisuuttani.
En ole tottunut tähän uuteen maailmaan, jossa asioihin voi vaikuttaa ja voi tehdä niin paljon itselleen mielekkäitä ja tärkeitä asioita. En ole tottunut siihen, kuinka hyvin tulen toimeen itseni kanssa. Oikeasti, yksi parhaita asioita, mitä voi itselleen tehdä, on itsensä kanssa samalle puolelle siirtyminen. Luovan ilmaisun opettajani sanoi meille kerran "Itselleen kannattaa puhua lempeästi, koska maailma ei varmasti sitä tee". Ei sillä, että olisin hirvittävän lempeä itseäni kohtaan, mutta olen mielestäni ihan hyvä ihminen, semmoisella tavallisella tavalla.
Mutta en ikinä haluakaan tottua tähän.
Olen lempikahvilassani juomassa kaakaota ja kirjoittamassa filosofian oppimispäiväkirjaa. Kahden tunnin päästä minulla on balettitunti. Katselen ikkunasta ihmisiä ja mietin, mihin niillä kaikilla on niin kova kiire. On ihan tavallinen perjantai. Ja minä olen aivan järkyttävän onnellinen.
Ja vielä kiireestä. Se loppuu silloin, kun oppii elämään hetkessä. Kun ei mieti, missä pitäisi olla seuraavaksi, vaan on vain tässä ja nyt. Ja minulla on joka päivä 8-15.30 koulua, viisi kodin ulkopuolista harrastusta, jokapäiväinen tanssi-ja venyttelyrutiini ja jatkuva soitto-ja lauluharjoittelu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti lepäisin laakereillani. Päinvastoin, minusta tuntuu, että olen oppinut lentämään. Eilen, kun kävelin illalla kuorosta kotiin, mietin, että minun on oikeasti pakko rakastaa tätä. Teatteria, musiikkia ja tanssia. Koska en tee melkein mitään muuta. Ja nyt kun teen näitä juttuja enemmän, kuin koskaan aiemmin elämässäni, olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Taidan olla menossa oikeaan suuntaan.
Viime vuonna kuvittelin olevani juuri täällä, tässä kahvilassa koulun jälkeen sitten kun pääsisin lukioon. Haaveilin juuri tästä tunteesta. Ja täällä minä nyt olen. Olen tullut niin pitkän matkan oman pääni sisällä.