Pieniä, suuria ja kaikenkokoisia ilonaiheita

Päädyin sitten finncon-alueelta nesteyttämään läheiseen kuppilaan, sen sijaan että ostaisin jo lukemiani kirjoja. Täällä myös coniin tullutta väkeä. Hikinen keli tosiaan. Kai nuo portaat vielä kerran jaksaa kiivetä.
 
Soitin eilen elämäni parhaan keikan.
Kaikki lähti siitä, että bändin kitaristi lähti henkilökohtaisista syistä hermolomalle, eikä voinut tulla tälle keikalle. Hän on bändin perustajajäsen yhdessä bändin laulajan kanssa. Hän on myöskin bändin taiteellinen johtaja, jolla on hyvin vahvoja mielipiteitä. Olemme tottuneita soittamaan hänen käskyjensä mukaan, vaikkakin minä olen kokenut musiikillista paikallaan polkemista, kun omia ideoita ei kuunnella ja kehotetaan vain seuraamaan johtajaa.
Nyt hän siis joutui jäämään pois, ja minä olen hänen jälkeensä seuraava, joka voi omalla soitollaan johtaa sekä rytmisiä että melodisia instrumentteja ja toimia linkkinä niiden ja laulajan välillä. Isot saappaat oli siis täytettävänä ja tuollaisen pitkän passiivisen ajanjakson jälkeen omien aivojen käyttö pelotti, mutta harjoituskaudella keksin itselleni luontevan tavan osoittaa ennakoivasti dynamiikkavaihteluita, rakennemuutoksia ja tietysti kertoa oikeat, meidän sovitukseen sopivat soinnut. Musiikin ilo löytyi ihan toisella tavalla! Johtaminen tietysti tarkoitti minulle pitkiä iltoja pianopenkin ääressä ja huolellista biisien rakenteiden omaksumista ja ulkoa muistamista. Johtaja kun ei voi turvautua liikaa nuotteihin tai edes sointuihin. Olen aina osannut kyllä ohjelmistot ulkoa, mutta en läheskään yhtä skarpisti kuin nyt. Minun piti olla koko ajan ajatuksissani ainakin pari tahtia soittoani edellä jotta voin osoittaa osanvaihdokset myös muille. Ilokseni bändikaverini seurasivat minua aktiivisesti ja pysyivät hyvin kärryillä siitä, missä mennään. Laulaja unohti useasti sanat, jolloin mikrofonin ohi huutamalla ohjeistin spontaanisti bändiä soittamaan vaikka kertosäkeistöä, ja jotain sooloilemaan tai laulamaan jotain tai minä lauloin laulajan kartalle. Mokat peitettiin nopeasti ja vaivihkaa niin ettei yleisö tajunnut mitään ja nautti musiikista. Samalla pasmat sekaisin oleva muusikko sai lisäaikaa koota itsensä. Vedimme myös täysin hatusta Final Countdownin, jälleen minun nopeasta päätöksestä, koska yleisö ihastui kaverin spontaanista pelleilystä niin paljon. Kappaleen alussa tiesin tasan, että ensimmäinen sointu on E-molli enkä mitään muuta. Teoreettisen osaamisen takia sain soinnutettua kappaleen soittohetkellä, ja lauloin jopa toisen säkeistön kun laulaja unohti ne sanat. :D
Keikan jälkeen tajusin, että vaikka kaikki muut sekoilivat välillä, laulaja lauloi hassusti ja komppeja piti kääntää, joku soitti vääriä sointuja eivätkä kaikki välttämättä olleet kartalla, niin minä olin. Minä totta vie otin sen johtajan paikan, tein siitä itseni näköisen ja kokoisen, kasvoin henkisesti sen flyygelin takana illan aikana ainakin puoli metriä pituutta ja kypsyin harjoitusperiodin aikana muusikkona. Soittoni oli korkeatasoista, minä kehityin johtajana, ja koska osasin asiat niin läpikotaisin, musiikista nauttiminen ja eläytyminen nousivat kokonaan uudelle tasolle. En mitenkään pysty ilmaisemaan sitä syvää onnea ja tyydytystä, minkä saa kun ylittää itsensä. Mutta eilinen oli jollain tasolla ammattimaisinta, mitä olen koskaan tehnyt, ja minä olen ylpeä itsestäni ja kiitollinen upeista taitavista bändikavereista.
 
Last edited:
Hieno kuvaus bändin johtamisesta, Lindealda. Toki hyvä soittajakin on aina pari tahtia edellä siitä mitä tuleman pitää mutta sen joka bändiä vetää on hyvä saattaa käsityksensä biisin etenemisestä muille musiikilla, jos mahdollista. Usein on omissa treeneissä ja keikoillakin käynyt juuri samoin, onneksi olen saanut useimmiten olla vain seuraamassa sen hetkistä 'pomo'a.
 
Olen varsin tyytyväinen nykyiseen pöytäkoneeseeni, jonka ostin kevättalvella 2016 Merriltä kontuhintaan. Kun katselen kauppojen tarjontaa, niin uutta pakettikonetta ei tunnu saavan alle viidensadan ja monilta ominaisuuksiltaan ne ovat vielä omaani heikompia. Toki uusi näytönohjain voisi olla poikaa noin teoriassa, mutta aluksi pitäisi hankkia tehoiltaan vaativia pelejä, jotka siitä hyötyisivät.

All hail to Merri! :1420:
 
Se kone on kasattu korkeammalla budjetilla, joten sillä on vielä elinikää jäljellä. Sitten kun aletaan tarjota kuutta ydintä sopivassa hintaluokassa, niin sitten ehkä vaihto alkaa kannattaa :) Se oliko i5-3570K porskuttanee mallikkaasti ihan vain uuden näytönohjaimen hommaamalla jahka hinnat vielä putoaa nykytasosta. Varmaan joku RX 570 olisi ihan toimiva päivitys tuolle prosessorille varsinkin jos jonkin tarjouksen bongaa - ja vanhankin näytönohjaimen voi kaupata IO-Techin foorumilla niin saa siitä jotkut rahat kätösiin.
 
Uusien osien hankkiminen koneeseen on aina oma jännityksen aiheensa minulle, epäilen koneopillista sivistystäni ja pelkään ostavani jonkin toimimattoman yhdistelmän. Viimeisin urotyöni on edellisen koneen kovalevyn liittäminen nykyiseen koneeseeni, jossa on lopulta siis peräti kolme kovalevyä! Tavallaan tämä taikauskoisuuteni estää koneitani saavuttamasta huippuaan, mutta toisaalta ahkera komponenttien päivitys voisi olla rahasyöppö (näin ainakin lohdutan itseäni). Keväällä tullut Kingdom Come: Deliverance ja vielä kauppoihin saapumistaan odotteleva Mount & Blade II: Bannerlord olisivat kyllä sellaisia pelejä, joiden takia näytönohjaimen päivitys voisi olla oikeutettua, vaikka tunnunkin pelailevan hyvin vähän nykyisin.

Olkoon ilonaiheeni selviytymiseni kesän lukuisista hellepäivistä varsin mukavasti, asuntoni on kyllä sijoittunut talossa juuri sopivasti varjopuolelle. Takavuosilta muistan monta hikistä ja huonosti nukuttua yötä, joita ei ole ollut tässä asunnossa - tai siis unenlaatu ei ole nyt poikennut viileämmistä keleistä, tokihan nukun vähän huonosti olosuhteista riippumatta nykyisin.

Ilonaiheeni on myös se, että vaikka jouduin laittamaan Harn-roolipelikampanjan toistaiseksi telakalle, ei tämä epäonnistuminen laukaissut syvempää masentuneisuutta. Herättää luottamusta tulevaan, kun voi yrittää, sitoutua ja asettaa toiveita ilman että takaiskut aiheuttaisivat koko korttitalon romahdusta.
 
Tänään, 45 päivän venyttelyn jälkeen sivuspagaatti menee alas asti :D! Olin aina superkateellinen ihmisille, joiden lonkat taipuivat moiseen asentoon, enkä uskonut siihen ikinä pystyväni, mutta tadaa! Sinnikkyydellä pääsee pitkälle!

Näytökset loppuivat pari päivää sitten, mikä ei sinällään ole ilonaihe, mutta karonkan jälkeen (eli yöllä neljältä) menin kavereilleni yöksi, niinkuin moni muukin, ja minulla oli yksi elämäni parhaista keskusteluista yhden bändiläisen kanssa. Aurinko nousi, kun istuimme laiturilla kuuden aikaan aamulla, enkä lopulta saanut unta koko yönä, mutta se oli sen arvoista.
Muutenkin tästä bändiporukasta on tullut minulle aika suuri voimavara ja toivon vaan, että näen heitä tulevaisuudessa vaikka näytöksiä ei olekaan kuin yksi elokuussa vielä. Välillä joissain ihanissa saunajameissa on sellainen fiilis, että oikeasti kuulun porukkaan.

Huomenna pääsen kavereideni kanssa katsomaan näitten muiden kavereideni keikkaa ja siitä tulee varmaan aika kova rock'n'roll-show. Olen löytänyt jotenkin aivan uudenlaisen arvostuksen ja ihastuksen sellaistakin musiikkia kohtaan, mitä en ole ennen kuunnellut tai mistä en ole niin pitänyt. Musiikki yhdistää ihmisiä [22].
 
Ihanan lämmin vesi ja silti virkistävä aamu-uinti ihan tyhjällä rannalla. Ainoastaan joutsenperhe ja pari ahventa kävi lähietäisyydellä ihmettelemässä ketkä melskaa.
 
Olen ihan vain katsomisen ilosta mässäillyt viime aikoina youtuben historiallisten kampausten tutoriaalivideoilla, mutta kun kohdalle osui viktoriaaniset rättikiharat esittelevä video, niin pitihän niin yksinkertaista ja hauskaa juttua itsekin kokeilla. Oli vielä sopivasti Krasuksen loppuun hiutunut ja keskeltä haljennut lakana roskiin menossa, joten minäpä pistinkin sen pyykkiin ja revin sen jälkeen ehjistä päädyistä hyvät suikaleet rättikiharoiden tekoon. Illalla kieputin tukan ja aamulla hienot korkkiruuvikiharat olivat valmiit. Tietenkään ne eivät minun ohuessa ja hentoisessa tukassani olleet yhtä hienot kuin tutoriaalimallin tuuheammassa kuontalossa, mutta kivat kuitenkin. Kävisivät hyvin hobittikampaukseksikin ;)
 
Kylpyhuoneremontti etenee ja vaikka vielä puuttuu paljon olennaista (esimerkiksi pönttö ja muutkin kalusteet), oli riemastuttavaa piipahtaa kotona remonttievakon keskellä. Omalla ja yhteispihalla kypsyvät marjat ja muu sato riemastuttavat suuresti. Ensi viikonloppuna mehumaija taitaa päästä käyttöön. :)

Yksi viikko lomaa takana, nyt viikon verran töitä ja sitten vielä toinen. Mahtavaa, että ensi vuonna lomaa onkin jo moninkertaisesti ja se on kokonaan palkallista. Työpaikan maantieteellinen sijainti ei edelleenkään täysin miellytä, mutta tuntuu silti aina vaan paremmalta idealta, että otin paikan vastaan.
 
Kaiken kaikkiaan onnistunut pidennetty synttäriviikonloppu takana. Lauantaina kestitin sisaruksiani, koska he olivat vuorollaan kestittäneet minua ja minä olen katraan kuopus. Paikaksi valitsin appivanhempieni omistaman siirtolapuutarhamökin Heinolan Vasikkasaaressa. Joihinkin muihin vastaaviin mökkeihin verrattuna tämä on ylellisen suuri, kuten tietty ovat kaikki muutkin alueen mökit. Hyvin halvan tonttivuokran vastineeksi rakentajat sitoutuvat tarkkoihin pinta-ala- ja harjakorkeusmittoihin. Jopa ulkoseinien väri on etukäteen määrätty. Appivanhempieni mökki sijaitsee punaisella vyöhykkeellä. Juhlavieraat mahtuivat melko hyvin katettuihin terassitiloihin. Sisällä oli tukalan kuumaa. Koko päivänä satoi kunnolla vettä vain vajaan puolen tunnin ajan ja autoja rikkova ukkonen kiersi alueen kauempaa. Pukukoodia noudatettiin, joten en tuntenut itseäni alipukeutuneeksi toisin kuin niin usein tuollaisissa tilaisuuksissa. Kiusallista pönötystä oli mahdollisimman vähän. Sain lahjarahaa enemmän kuin odotin.

Toissapäivänä kävin paikallisella protuleirillä tuomassa yhdistyksen terveiset loppujuhlaan. Puheen lukeminen paperista sujui hyvin, vaikka loppupuolella epäilinkin jalkojeni kantavuutta. Jälkeenpäin sosialiseerasin ihan aktiivisesti juhlaväen parissa näyttäen parille lapselle, miten heilutetaan vain toista silmää. Yhden pienen pojan sain hetkeksi syliini näkemään, miltä maailma näyttää niin korkealta.

Eilen vein suklaalevyt työpaikan kahvihuoneeseen ja panin lahjarahat tililleni pankissa. Olinkin viimeksi asioinut pankin tiskillä vuosituhannen alussa. Rahojen alkuperää kysyttiin, niin kuin tänä huumerahojen pesuaikakautena tavataan tehdä. Passini henkilötunnuksesta kävi ilmi, että täytin juuri sinä päivänä 50 vuotta ja sain virkailijalta onnittelut. Samasta syystä vietin palkallista vapaapäivää. Menin rantakuppilaan juomaan pienen tuopillisen Lammin sahtia lähestulkoon raittiin loppuelämäni kunniaksi. Vein ruokaostokset kotiin ja kävin hakemassa kepsut läheisestä turkkilaisperäisestä pizzeriasta. Kun olin maksanut tilaamani annokset, ojensin käteni puristettavaksi. Tutun ravintolatyöntekijän silmät laajenivat hämmästyksestä, mutta hän vastasi kädenpuristukseeni. Kerroin sitten syyn ja sain onnittelut.

Mietin pitkin päivää, että valtakulttuurin mielestä 50 vuotta on merkittävä virstanpylväs elontiellä, mutta että se pieni alakulttuuri, johon tunnen kuuluvani, arvostaa enemmän lukemia 33, 42 ja 66. Useimmat teistä ymmärtävät jokaisen lukeman merkityksen, vaikka ne ovatkin eri genreistä alakulttuurin sisällä. Olen onnellinen saadessani kulkea kohti seuraavaa virstanpylvästä juuri teidän seurassanne, rakkaat hobitit.
 
Paljon onnea Pagba! On onni tuntea kaltaisesi hobitti ja päästä näkemään maailma tasoltasi halaamalla! :)
Minä olen hurjan iloinen siitä, että pääsin matkustamaan Lappiin ensimmäistä kertaa elämässäni makuuvaunussa!
Vaunun varustelu on todella hyvä, kaksi sänkyä, tuoli, ja pesuallas. VR:n peitot on todella muhkeat, ja ainoa syy miksi täältä lähtisi pois on vessahätä tai halu kurkistaa ravintolavaunuun (tai katsoa pitkästä ikkunarivistöstä maisemia panoraamaversiona).
Tällä hetkellä olen jossain Ylitornion tietämillä, ja olen nukkunut lyhyen yöni kuin tukki. Makuuvaunussa matkatessa junan matkatunnelma nousee ihan uusiin sfääreihin, ja en meinannutkaan malttaa nukkua ollenkaan. Tuntuu jotenkin ainutlaatuiselta kirjoitella tai lukea omassa sänkypunkassa, kuunnella kaverin tuhinaa alapedissä, ja samalla katsoa vaihtuvia kesäyön maisemia. Suosittelen kaikille, tämä matka lataa akkuja ihan uudella tavalla.
 
Entti, parahin hobitti, entti.

Juhlinta vain jatkui kun lähin työkaverini antoi lisää rahaa (ja salmiakkia!) lahjaksi. Aikoi toverinsa kanssa järjestää minulle hierojan perjantai-iltapäiväksi, mutta kyllä tämä on parempi lahja. Aion ostaa uuden iPadin ja sille kunnon kuoret.

Jos code-tägit vain toimivat [kyllä ne toimivat, mutta ylläpito muutti ne quote-tägeiksi, jotka saavat tekstin paljon luettavammaksi], niin tässä itse kirjoittamani ja vuosittain päivittämäni puhe protuleirin loppujuhlaan:
28 vuotta sitten perustettiin yhdistys nimeltä Prometheus-leirin Tuki ry järjestämään protuleirejä. Alkuun toiminta oli hyvin pienimuotoista ja hierarkkista. Esimerkiksi termi ‘apuohjaaja’ on historiallinen jäänne ajoilta, jolloin appareilla ei ollut tasa-arvoista asemaa leiritiimissä toisin kuin nykyään. Vuosien varrella toistakymmentä tuhatta nuorta on käynyt aikuistumisleirinään juuri protuleirin. Tänä kesänä heitä on ennätyksellisesti yli tuhat. Moni leiriläinen kouluttautuu itse appariksi ja ryhtyy aktiiviksi yhdistyksessä. Protu-sana tarkoittaa sekä yhdistystä, aktiivia, leiriä että leirin käynyttä, joten voikin sanoa, että protulta moni protumainen protu lähtee protuilemaan protuksi Protuun - ja osoittautuu siinä hommassa aika proksi. Monipuolisimmillaan sama protu voi saman vuoden aikana toimia yhdistyksen hallituksessa, eri jaostoissa, kouluttajana, rekrynä, kokkina, leiriohjaajana ja yövalvojana. Näitä pestejä suorittaessaan hän saa ainoastaan kokin ja yövalvojan työstä korvauksen. Muuten hän toimii ruokapalkalla ja matkat korvataan. Tämä ahkera vapaaehtoistyö pitää Protua pystyssä.


Mikä sitten innostaa työskentelemään palkatta nuorten hyväksi? Moni on saanut kipinän omalta leiriltään. Jotain kertoo se, että viime vuoden leiriläiskyselyyn osallistuneista lähes kaikki suosittelisivat leiriä kavereilleen. Appareiksi pyrkiviä on aina ollut enemmän kuin mitä leiritiimeihin mahtuu. He ovat kokeneet jotain ainutlaatuista ja haluavat toistenkin kokevan saman. Silti myös pystymetsästä ilman omaa leirikokemusta tullaan toimintaan mukaan. Ohjaajakoulutuksessa ei istuuduta pulpetteihin, vaan lattiapatjoille suureen rinkiin, jossa kukaan ei ole edessä tai takana; ei keskellä eikä sivussa. Jokainen pääsee vuorollaan ääneen ja jokaista kuunnellaan. Kun ollaan jakauduttu pienryhmiin, koulutus jatkuu keskustelunomaisesti. Luennointiin turvaudutaan äärimmäisen harvoin. Tämä kaikki antaa uudelle ohjaajalle esimakua protukulttuurista. Leirin toteuttaminen yhteistyössä muun tiimin kanssa hoitaa loput.


Protussa uskotaan vahvasti ihmisen henkiseen kehittymiseen. Introvertista ei tule ekstroverttiä, mutta epävarma voi saada varmuutta ja hiljainen pääsee ääneen myönteisten kokemusten kautta. Yhdistyksen puolella on tavallista ottaa tehtäväkseen rahkeet hieman ylittävä homma, jonka kunnialla suorittamiseen sitten kasvaa. Olen kiusannut muita aktiiveja yltiöuhrautuvaisella iskulauseella “Protu vaatii meiltä kaikkemme – me annamme enemmän!”, mutta se sisältää totuuden siemenen. Ennen pitkää me annammekin enemmän kuin alussa, sillä me kehitymme työssämme. Kaikkein kiireisimpinä ja turhauttavimpina hetkinä herää epäilys, ettei meillä ole aivan kaikki muumit laaksossa kun olemme tällaiseen urakkaan ryhtyneet, mutta onnistumisenkin hetkiä on tasapainottamassa niitä. Tämä on tekemisen arvoista vapaaehtoistyötä ja uskallan suositella sitä kenelle hyvänsä.
 
Last edited:
Syntymäpäivistä puheenollen, vietimme viime perjantaina vanhempieni kanssa isäni 70-vuotispäiviä. Vanhempani ovat eronneet jo 20 vuotta sitten, mutta kokoonnumme silti aina välillä syömään ja turisemaan yhdessä. Meillä oli ihan hirmu mukava päivä: ensin istuimme pari tuntia oluella, sitten kävimme syömässä aivan taivaallisen hyvää italialaista ruokaa ja sitten istuimme vielä pari tuntia oluella. Sitten äitini lähti junalla Lahteen ja me muut hajaannuimme Helsingin-koteihimme. Jäi tosi hyvä mieli :)
 
Seurasin sydäntäni enkä järjen ääntä, ja ostin musikaalintekorahoillani kitaran. :D Oi tätä materialistista onnea! Tavallaan aika sopivaa, että musiikilla tehdyillä rahoilla ostaa lisää musiikintekovälineitä, mutta nyt saan olla ostamatta yhtään mitään seuraavat puoli vuotta vähintään. Omistan nyt väliaikaisesti kolme kitaraa, mutta saan ikivanhan ja umpisurkean naikkarin ilmeisesti myytyä. Mutta nyt on ainakin GAS (Gear Acquisition Syndrome) taas tyydytetty seuraavaksi x ajaksi. Kyllä siitä pianon ostamisesta olikin jo vuosi. [22]

Olen tietysti soittanut koko päivän. Sormissa on vielä vähän tuntoa jäljellä. Minua jaksaa ilahduttaa se, kuinka luonnottoman nopea olen oppimaan kaikkia uusia sointuja, likkejä ja riffejä. Olen koko kesän soitellut myös viulua, joka kuulostaa edelleen lähinnä kissan kidutukselta, mutta edistystä on tapahtunut. Viuluni on mummoni edesmenneen veljen tekemä, ja tavoitteenani on oppia soittamaan "Vaiennut viulu" tyydyttävästi ja soittaa se mummolleni. Siihen on vielä jonkin verran matkaa mutta I'll get there. Ja viulu on upea soitin. Kaikki soittimet ovat aika upeita. Oppimislistallani ovat vielä kaikki loputkin bändisoittimet (vaikka niitä osaankin kyllä jotenkin soittaa), pianoharmonikka ja saksofoni. Laulu ja piano kyllä pysyvät kärkisijalla, mutta nyt pitää soitella kitaraa sen verran, että voin mennä katusoittamaan ja yrittämään ansaita takaisin näitä kitararahoja :D. Tarvitsisin muutenkin keikkoja (ja rahaa) ja olisi tosi siistiä saada joskus "oman alan töitä", mutta kaikkea ei voi saada.

Mitä enemmän saan elämäni ensi vuonna pyörimään näitten juttujen ympärillä, sitä iloisempi tulen olemaan. Olen harkinnut jopa sitä, etten kirjoittaisi filosofiaa, jotta saisin löysemmän lukujärjestyksen ja enemmän aikaa kaikelle muulle :D. Minulle, ihmiselle, joka käy matikkaakin vain kolme kurssia, on turha edes yrittää sanoa, että mahdollisesti tuhoan tällä priorisoinnillani jonkun sellaisen tulevaisuuden, mitä en koskaan edes halunnut. Mutta minä haluan tehdä tätä, ja rakastan esimerkiksi musiikkia ihan suunnattomasti ja se on ikuinen ilonaiheeni. En ole enää edes vain quadruple threat (ihminen, joka osaa laulaa, näytellä, tanssia ja soittaa jotakin instrumenttia), vaan olen pääsemässä niin paljon multi-instrumentalistimaailmaan, että täytyy keksiä näillekin kummajaisille joku hyvä termi.
 
AUI, sano kun keksit termin sille. Terveisin luokitusta kaipaava, yhdeksää instrumenttia soittava, biisejä tekevä ja tuottava ihminen.
Sisko muuttaa pois kotoa ensi viikolla Tampereelle, ja lähdön tunnelma on vahvasti läsnä. Se toisaalta on tehnyt sen, että perheessä vallitsee ylenpalttinen ystävyys, ymmärrys ja avunanto, ja kaikki ovat oikein sopuisia keskenään. Tämä on mukavaa ja voisi pysyä ikuisesti omasta puolestani tällaisena.
 
Ropecon <3 <3 <3

Olen kerrannut Blood Bowlia kokemuspisteellä, saanut hienon glitterkoristelun naamaani Todellisuuspakolaisten ständillä, seurannut worbla-työpajaa, harjoitellut 1600-luvun ruotsalaisena keihäsmiehenä oloa, tavannut tuttuja, syönyt ihan liikaa metrilakua ja kävellyt varmaan hyvinkin muutaman kilometrin verran ympäri conialuetta ihan vain nauttimassa tunnelmasta ja ihailemassa ihmisten hienoja asuja ja kaikenlaisia vinkeitä myyntituotteita.

Huomenna lisää =)
 
Last edited:
Ylös