En saa unta ja yritän päästä eroon turhista ajatuksista kirjoittamalla.
Eilen oli musikaalikonsertin ensi-ilta. Kokemus oli suorastaan ekstaasinen. Ihan hullu. En muista pitkään aikaan olleeni niin onnellinen. Ja olin niin tyytyväinen kaikkeen! Mursin tässä viikko sitten jalkapöydästäni luun, mutta unohdan sen sillä sekunnilla kun astun lavalle. Unohdan kaiken.
Soolokappaleeni meni... Loistavasti. Tältäkö se tuntuu, olla itseensä tyytyväinen keikan jälkeen. En ole elämässäni esiintynyt yhtä täysillä, yhtä sydämellä, yhtä vapautuneesti. Se oli aitoa ja se oli kaunista. Siinä oli niin paljon tunnetta. Sain niin paljon superpositiivista palautetta tutuilta ja tuntemattomilta, miten on mahdollista että minä onnistun tällaisessa. Monet sanoivat, kuinka kerroin tarinan, joka imi mukanaan ja sai heidät täysin unohtamaan ajan ja paikan. Siinä menee sanattomaksi. Tuo oli kaikki mitä olen aina halunnutkin. Antaa ihmisille tuon kokemuksen, jonka olen niin monesti itse saanut. En voi usko tätä.
Ja parasta on että huomenna on kaksi konserttia lisää. Päivällä meidän koululaisille ja illalla kelle vaan. Tämä koko prokkis on jotenkin ollut minun nousuni kouluni musapiireissä. Se saattaa olla vaikea uskoa, mutta ennen tätä todella harva tiesi, että osaan laulaa noin. En ole ollut niitä ihmisiä meidän erittäin kilpailullisessa koulussamme, jotka ovat jatkuvasti esillä. Mutta voi pojat, jos huomenna vedän niinkuin tänään, epäilyksen ajat ovat ohi. Olen yllättänyt kaikki, lopulta jopa itseni. Ja se on niin hauskaa, niin tyydyttävää.
Haluan tehdä tätä loppuikäni.