Voi vitsit. Olipa hyvä, että luokkakaveri otti yhteyttä. Me näimme ja puhuimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä kolme tuntia. Emme tehneet mitään erikoista, liikuimme Musiikkitalolta keskustelun aikana Eduskuntatalolle ja takaisin, ja höpötimme kaikki kauhun-, jännityksen- ja onnensekaiset tunteemme pääsykoeprosessista ja tulosten julkaisemisesta, toisten ihmisten reaktioista, perheistämme ja musiikillisista taustoistamme. Keskustelun aikana hermostuneisuuteni laski, ja ajatukset koulun alkamisesta eivät olleet enää yhtä kauhistuttavia. Eilen olisin alkuohjelmiin osallistumisesta kysyttäessä vastannut, että en todellakaan mene! Sen verran paljon siellä on juomabileitä (ja todennäköisesti sekoilua). Tänään voin sanoa että menen, koska minulla on kaveri, jolta liikenee ylettömälle känniääliöinnille yhtä vähän ymmärrystä kuin minulta, eli voimme pitää toisillemme seuraa. Meille muodostui heti kannustamisen ilmapiiri, ja olen todella onnellinen, ettei minun tarvitse mennä kouluun yksin tuntematta ketään.
Toinen ilonaiheeni on keventynyt mieleni. Tajuan nyt kantaneeni aivan järjetöntä painolastia koulupaikan saamisesta, ja sitä myöten kun koulupaikka on uppoutunut tajuntaan, on resursseja jäänyt yhä enemmän mm. Parisuhteen hoitamiselle ja tärkeän ihmisen huomioimiselle. <3 Itsetuntonikin on kohentunut. Tähän mennessä olen ollut intohimoinen harrastelijamuusikko, ja nyt otan suuren askeleen kohti ammattilaisuutta. Minulla on vihdoin yksi tärkeä meriitti, joka voi puhua puolestani työnhakutilanteissa. Saa nähdä, mitä muita ihania oivalluksia sitä vielä tulee, kun ei enää tarvitse stressata koulutuksesta.