Pieniä, suuria ja kaikenkokoisia ilonaiheita

Yksi pitkään stressannut ryhmätyö on palautettu ja homma pois päiväjärjestyksestä. Nyt voi rauhassa keskittyä sitten niihin muihin tärkeisiin kesäopintoihin. :)
 
Tarkastin aamulla tilieni hyvinvointia, ja nyt tilanne näytti taas vähän paremmalta. Pian saapuvan tuoreimman luottokorttilaskunkaan ei pitäisi olla erityisen suuri, vaikka käytin visaa keskikokoiseen lahjaostokseen taannoin. Pahimmilta kiusauksiltakin olen välttynyt hetken, ja esimerkiksi eilen sain torjuttua roolipelien ostohoukutuksen päivittämällä jo omistamieni ropemateriaalien listaa. Kun vain aina muistaisi kaikki tavarat, jotka odottavat yhä hyllyssä tutustumista!

Rahakirstuni pohja ei näy vielä pitkään aikaan, mutta olisi vapauttavaa kyetä ostamaan vain kaikkein tärkeimmät hyödykkeet ja jättämään himoshoppailun väliin.
 
Kiertelin paikallisen kirpparin hyllyjen välissä todeten, että voin hyvin uskoa ihmisten raaskivan luopua kaikesta siitä turhasta roinasta. Sitten löysin jotakin pysäyttävää (joskaan ei kukkaronnyörejä aukaisevaa): Tekniikan Maailma 5/82. Sen rinkkatestissä kehuttiin Savotta 906 -mallia. Ammoin sitä lukiessani testi oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen semminkin kun siinä todettiin, että säätövarasta huolimatta rinkka on tehty isolle miehelle. Niinpä tuskin olin lukenut sitä 14-vuotiaana, vaan paria vuotta myöhemmin vuosikertakokoelmana. Siihen aikaan tekniikka vanheni hitaammin kuin nykyään. Haaveilin mallista vuosikymmenien ajan, kunnes minulle tuli todellista tarvetta rinkalle. Vuonna 2014 olin mukana vetämässä ensimmäistä protuleiriäni ja olin hajota kantamuksiini. Iso reppu ja pari isoa laukkua eivät vain toimineet reissussa. Kotiin päästyäni marssin eräliikkeeseen ja sain ysinollakutosen Kärkkäisen hintaan joutumatta välillisesti tukemaan natseja. Sittemmin olen roudannut sillä tavaroitani kaikkiin protujuttuihin ja ollut onnellinen harppoessani Helsingin ydinkeskustassa iso rinkka selässäni ja viidakkohattu päässäni. Vanha lehti kömpelösti taitettuine artikkeleineen toi minulle tämän kauan aikaa toteutumattoman haaveen mieleen.
 
Tämä lähtee kohta ajelemaan maalle :) Vaikka nyt on stressi ja ärsyttää ja kurjaa TAAS pakata niinperillälaskeutuu rauha.
Turha netin kautta siis tavoitella. Laittakaa Whatsapissa tai muuten puhelimella jos on jotain asiaa.
 
Olen viisi pitkää vuotta etsinyt tahoa, joka osaisi tehdä puukon muinaispukuuni. Tänään paras ystäväni soitti ja kysyi, josko osallistuisimme kansallispukukurssille työväenopistolla ensi syksynä. Pienen mutkan kautta päädyimme pohtimaan, mistä uuden puukon saisi kadonneen tilalle.
Isotätini, jolta puvun olen saanut ja jonka luona oleskelen, kertoi, että puukossa oli komea hevosenpää ja hieno tuppi. Puhuin ensin ystäväni kanssa puhelimessa, ja sitten jatkoimme pohdintaa isotädin kanssa. Kesken pohdinnan ystäväni pistää minulle linkin Iisakki Järvenpään puukkoyrityksestä, joka valmistaa perinnepuukkoja. Isotätini tunnisti asuun kuuluvan puukon sillä sekunnilla kun sivustoa hänelle näytin. Voi, onpa ihanaa saada muinaispuku täydelliseksi niin monen vuoden etsinnän jälkeen!!
 
Sen luulisi kuuluvan ainakin kauhavalaiseen kansallispukuun. Hevospäisiä puukkoja on ollut vasta sadan vuoden ajan.
 
Eilen ärsyttelin, kun joku oli käräyttänyt minut Fesessä epävirallisesta etunimestäni. Fese vaati todisteita ja nappasin ruutukaappauksen erään yhdistyksen nettisivujen kirjautumissivulta. Pienensin otosta näyttämään vain yhdistyksen nimen ja siellä käyttämäni nimen. Totesin, että yhdistyksen 3000 jäsentä tuntevat minut sillä nimellä ja moni heistä on FB-kaverini. Selitys tyydytti Supportia ja saan vastedeskin käyttää nimeä Fesessä. Virallisesti en sitä nimekseni vaihda ainakaan ennen kuin passini on vanhentumassa. Saisin siitä uniikin etunimen.
 
Eilisen yksinäisyyspostaukseni jälkeen minulle tapahtui sarjassa hyviä asioita. Ihana Linde soitti, ystäväni pyysi minua 18-vuotisjuhlansa kunniaksi baariin ja saan varmaankin juhannukseksi jotain actionia. Työkuviot Provinssissa selkenivät, eikä ensi kuuta tarvitse rahallisesti kituuttaa samalla tavalla. Tänään poistuin asunnostani heti aamulla, ja lähdin kauppaan ja huomenna pääsen tekemään tortilloja, eikä tarvitse enää toista viikkoa putkeen syödä spagettia ja tonnikalaa. Iloa on jääkaappi, jossa on jotain. Sitten jaksoin tehdä kunnon workoutin ja harjoitella piruetteja ja hyppyjä sekä venytellä. Kesän loppuun mennessä firebird on hallussa. Pääsin ensi kaudeksi showtanssin intensiivi-ryhmään, enkä malta odottaa.

In conclusion, tänään oli hauskaa olla minä.

Matkalla sinne baariin alkoi sataa kaatamalla ja tyypilliseen tapaani en jaksanut hakeutua minnekään suojaan vaan jatkoin kävelyä tässä ilmaisessa suihkussa. Aloin automaattisesti hyräilemään singing in the rainia ja nauramaan sille. Sade on ihanaa.

En jaksa enää tässä vaiheessa elämääni olla vihainen itselleni siitä, että mielialani ovat kuin vuoristorata. Voi olla että se olisi diagnosoitavissa. Ei sillä mahda olla suurta väliä. Se on ollut näin jo vuosia ja vuosia, enkä oikeastaan voi itse asialle mitään. Voin vain päättää miten reagoin omiin mielialanvaihteluihini. Ei siinä kukaan voita, jos aina suutun itselleni. Olkoon näin, iloitsen silloin enemmän kun olen iloinen ja olen ahdistunut silloin kuin olen. Tai miten vain.

Juuri tänään oli hyvä päivä.
 
Mietin aluksi että mitä ihmeen masentajaa tämä on olevinaan, mutta tämä video päättikin lähteä inspiroivalle linjalle.


Kotona yksin -mökkihöperöityminen myös vetää viimeistä päiväänsä, johan tässä on kaksi viikkoa saanut jutella pääasiassa itsensä kanssa. (Olen myös saattanut jutella linnuille, pörriäisille, kasveille, kissoille ja ties mille muulle paitsi tyypillisesti oletetuille keskusteluolennoille.)
 
Kotimatkalla provinssista. Voi herranjumala.

En ole koskaan ollut näin väsynyt. En koskaan. 10 tuntia unta neljässä vuorokaudessa eli n. 2,5h per päivä. Ei. Tämä ei ole ilonaihe. Ilonaihe on että selvisin tästä kaikesta!

Minut heitettiin vaikka minkälaisiin tilanteisiin. Ja selvisin! Selvisin hyvin! Hirveän vastuullinen duuni, jossa keskimäärin 15-20 tuntia päivässä, aivan sairaasti uusia asioita opittavana. Ja minä pärjäsin ja yritin ja onnistuin. Olen niin poikki että kun pääsen kotiin, itken varmaan tunnin. Vaan kaikkia niitä tunteita mitä olen kokenut, ja en ole näyttänyt koska olin töissä.

Mutta herranjumala, minä olen 18 ja aikuiset humalaiset miehet tottelevat minua paremmin kuin järkkäreitä. Kiitos ja kunnia järkkäreille kylläkin, jos he eivät olisi nukkuneet vastuumajoituksessani, olisin tullut hulluksi. Ainoat ihmiset, jotka eivät ole humalassa. Ihmiset olivat sekä paras että pahin osa tätä kaikkea.

Ja Vesala. Aivan huikea keikka, olen niin onnellinen että menin. Itkin onnesta sen jälkeen, olin sekoamassa 10 tunnin yhtäjaksoisessa vuorossa ja pääsin lopulta sinne keikalle ja se pelasti minut. Ellips myös, super taitavaa musiikkia, tuttujakin oli lavalla, voi kun oli vaan ihanaa olla keikalla. Kirjoitin itsekin näistä inspiroituneena pari uutta biisiä.

Tämä oli hullua. Todellakin mielenterveyttä koeteltiin. Sain ainakin paljon tarinoita kerrottavaksi. Opin niin paljon uutta. Tapasin satoja ihmisiä. Ensi yönä nukun vuorokauden.

Majoitusvastaava kiittää ja kuittaa. En enää koskaan halua olla vastuussa paikasta jossa asuu 300 jatkuvasti humalaista ihmistä. (ensi vuonna uudelleen?)
 
Kari Jalkanen ja taitava näyttelijä Lappeenrannan kesäteatterissa joka esitti roolinsa todella hyvin. Ja se että ylipäätään pääsin pitkästä aikaa teatteriin.
Se että savusauna ei palanut vaikka läheltä piti ja että näin serkkuani pitkästä aikaa.
Ja se että nyt olen taas lopulta kotona eikä tiedossa ole vähään aikaa yhtään reissua ja päällä elämäni toinen fanipaita (jos kontupaitoja ei lasketa).
 
Poimin eilen kauden ensimmäiset keltavahverot kotimetsästä. Aika pieniähän ne olivat, mutta kyllä äiti niistä yhden aterian saa. Kunhan sieniä nousee enemmän, poimin omalle perheellekin.

Muoks: Lisättäköön tähän, että haimme ja kokosimme eilen kaksi uutta kirjahyllyä, jotta kirjamme mahtusivat taas olemaan. Yhdistetty olo- ja makuuhuoneemme muuttui heti taas pykälän verran viihtyisämmäksi, kun yksi seinä lisää on vuorattu kirjoilla ja lautapeleillä ja kutsuvan tyhjää hyllytilaakin on taas uusia kirjoja odottamassa.
 
Last edited:
Ai että Tuskafestari oli hyvä. Mieletön shamanistinen transsikokemus Heilungin keikalla. Ihan järjetön energia, sen jälkeen itsensä rauhottaminen meni pitkälle aamuyöhön. Dimmu Borgirin keikalla laulaja Shagrath osoitti minua ja näytti että ? tykkään kun tykkäät ja tanssit, hämmennyin ja elehdin että minäkö!!? ja lavalta tuli elevastaus että juu, sinä. Outo kokemus kun siinä ympärillä oli kuitenkin yli 10 tuhatta ihmistä, joista ympärilläni ei kyllä tanssittu vaan vähän vaan nyökyteltiin. Aloin kyllä vollottamaan sen jälkeen onnesta.

Muita erittäin hyviä ja mainitsemisen arvoisia keikkoja tarjoilivat: Behemoth, Warkings, Jinjer ja Opeth. Oli ihanaa, väsyttävää ja kävelin korkkareilla sen 30 km parissa päivässä Pride mukaan luettuna. Useita kannustavia hymyjä sain goottiolemuksestani Pridessä ja sateenkaarilipustani Tuskassa. Ihanaa suvaitsevaista porukkaa. ?

Lisäksi, olitko @Caele lauantaina paikalla? Ihan kuin olisin nähnyt sut tai sitten täydellisen kaksoisolennon.
 
Voi vitsit. Olipa hyvä, että luokkakaveri otti yhteyttä. Me näimme ja puhuimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä kolme tuntia. Emme tehneet mitään erikoista, liikuimme Musiikkitalolta keskustelun aikana Eduskuntatalolle ja takaisin, ja höpötimme kaikki kauhun-, jännityksen- ja onnensekaiset tunteemme pääsykoeprosessista ja tulosten julkaisemisesta, toisten ihmisten reaktioista, perheistämme ja musiikillisista taustoistamme. Keskustelun aikana hermostuneisuuteni laski, ja ajatukset koulun alkamisesta eivät olleet enää yhtä kauhistuttavia. Eilen olisin alkuohjelmiin osallistumisesta kysyttäessä vastannut, että en todellakaan mene! Sen verran paljon siellä on juomabileitä (ja todennäköisesti sekoilua). Tänään voin sanoa että menen, koska minulla on kaveri, jolta liikenee ylettömälle känniääliöinnille yhtä vähän ymmärrystä kuin minulta, eli voimme pitää toisillemme seuraa. Meille muodostui heti kannustamisen ilmapiiri, ja olen todella onnellinen, ettei minun tarvitse mennä kouluun yksin tuntematta ketään.
Toinen ilonaiheeni on keventynyt mieleni. Tajuan nyt kantaneeni aivan järjetöntä painolastia koulupaikan saamisesta, ja sitä myöten kun koulupaikka on uppoutunut tajuntaan, on resursseja jäänyt yhä enemmän mm. Parisuhteen hoitamiselle ja tärkeän ihmisen huomioimiselle. <3 Itsetuntonikin on kohentunut. Tähän mennessä olen ollut intohimoinen harrastelijamuusikko, ja nyt otan suuren askeleen kohti ammattilaisuutta. Minulla on vihdoin yksi tärkeä meriitti, joka voi puhua puolestani työnhakutilanteissa. Saa nähdä, mitä muita ihania oivalluksia sitä vielä tulee, kun ei enää tarvitse stressata koulutuksesta.
 
Ylös